Kotiäidin arkea Insubriassa

Terveisiä sairastuvalta

2011-12-22T12:01:00.004+01:00

Meidän piti mennä tänäaamuna Italiaan ostamaan jouluruoat. Vein neidin tarhaan ja palasin kotiin, jossa pikkumies odotti isänsä kanssa. Poika oli oksentanut vaatteensa ja lakanat läpimäriksi. Aloin kylvettää häntä ja tarhasta soitettiin, että voisiko joku tulla hakemaan neidin kotiin, sillä hän oksentaa. Että se siitä ostosreissusta. Tein miehelle ostoslistan ja lähetin lähikauppaan. Eihän sieltä ihan kaikkia samoja juttuja saa tai yhtä hyviä kuin italialaisesta marketista, mutta näillä mennään nyt. Sitä paitsi voihan olla, että pian ollaan sairaita koko sakki, eivätkä jouluherkut maistu kenellekään.

Onneksi mies on sentään nyt lomalla ja työmatkat ovat takana, ettei tarvitse yksinään tätä sairastupaa pyörittää.

Viimeviikkoiselta työreissulta pyysin miestä tuomaan jonkinlaisen kivan kuusenkoristeen, kun hän poikkeuksellisesti tuliaistoiveitani uteli. Ja toihan hän, kaksikin. Myyjän mukaan nämä säilyvät hyvinä jopa 15 vuotta.

Vähän aikaa takaperin sain tuliaisiksi ihanaa pähkinästollenia Saksasta ja Starbucksin joulukahvia, nam! Että on siinä kyllä omat puolensa, että toinen joutuu työn merkeissä reissaamaan. On se vaan niin söpöä, kun toinen jaksaa yllättää tällaisilla pikkutuliaisilla kerta toisensa jälkeen.

Kuva täältä

Eilen katsoimme hyllyssä jo jonkin aikaa odottaneen Rare Exports -leffan miehen kanssa. Olipa varsinainen koko perheen jouluelokuva, hih. Mutta tykkäsimme silti. Oli mukavan erilainen elokuva. En varmaan olisi ikinä edes kuullut koko filmistä ellei bulgarilainen kielikurssikaverini olisi sitä minulle toissa syksynä mainostanut. Hän oli nähnyt sen Locarnon filmifestivaaleilla ja se oli tehnyt häneen kovin suuren vaikutuksen hulluudellaan. Voin siis suositella elokuvaa muillekin, mutta älkää näyttäkö sitä lapsille :) Taisipa Briteistä tilaamassamme dvd:ssä olla ikärajana jopa 15 vuotta.

Elävä seimi

2011-12-20T23:44:00.000+01:00

Meillä on tänä jouluna elävä presepe. Hahmot löytyvät milloin mistäkin ja yleensä näyttävät harrastavan joko letkajenkkaa tai muita piirileikkejä. Jeesuslapsikin on jo menossa mukana, vaikkei ole vielä joulukaan. Itämaan tietäjätkin (tai kolme kuningasta) näyttävät jo löytäneen perille ja rokkaavat mukana, vaikka loppiaiseen on vielä aikaa.

Jonkinlainen talli tai karjasuojakin pitäisi tälle porukalle varmaankin pystyttää, ettei heidän tarvitsisi värjötellä ihan taivasalla. Mitä sanoisitte tällaisesta piparkakkusuojasta?

Jos vain jossain välissä olisi sen verran aikaa, ja mieskin kotona, että ehtisi tuohonkin projektiin ryhtyä :)

Jouluikkunoita ja -torttuja

2011-12-18T22:14:00.000+01:00

Neidistä kenties kiehtovinta joulunaluspuuhaa on ollut ikkunatarrojen liimaaminen kuusen koristelun ja jouluvalojen ripustamisen ohella. Tällaiset jouluikkunat meiltä nyt sitten löytyy. Ensimmäinen on syntynyt äidin ja tyttären yhteistyön tuloksena olohuoneen sivuikkunaan ja toinen on lapsen itsensä koristelema lastenhuoneen ikkuna. Joskus aiempina vuosina olen kosritellut ikkunoita sapluunoiden ja lumisprayn kanssa, mutta lapsen kanssa tarrat ovat kätevämpiä. Sitä paitsi ne lähtevät huomattavasti helpommin pois ikkunoista joulun jälkeen.

Eilen teimme neidin kanssa myös vihdoinkin niitä joulutorttuja. Päätin kokeilla tällä kertaa täytteeksi Sunsweet-tyyppisiä, kuivattuja mutta meheviä luumuja hillon sijasta, jota sitäkin olisi yllätyksekseni lähi-Migroksesta löytynyt. Osaan laitoimme aprikoosihilloa ja loppuihin päätimme kokeilla nutellaa. Kaikista tuli tosi hyviä: luumuversiot maistuivat ihan aidoilta joulutortuilta, aprikoositäytteisetkin olivat nekin hyviä, mutta nutellatäytteiset veivät kielen mennessään! Niitä on pakko tehdä uudestaan vielä ennen joulua, että mieskin pääsee herkuttelemaan, hän kun ei voi sietää minkäänlaisia hilloja. Noin viisi vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa tarjosin hänelle joulutorttuja, hän kuvitteli täytteen olevan suklaata ja luumumarmelaadi oli hänelle karvas pettymys. Sittemmin samoin on käynyt myös eräiden Italian sukulaisten kohdalla. Niinpä ajattelin, että torttuja olisi kai hieman duunattava "italialaiseen makuun" sopivammaksi ja mietin, että mikä olisi sellainen takuuvarma maku, josta kaikki tykkäisivät. Ja siitä se ajatus sitten lähti...

2011-12-16T23:39:00.000+01:00

Tässä inspiraatioksi kuva kuusenkoristeesta, jollaisen käsistään kätevä voisi ommella ihan itse.

Työpöytäni laatikossa odottaa kokoelma värikkäitä huopatilkkuja. Nyt puuttuu vain hetki omaa aikaa, jonka voisi kuluttaa mukavasti näperrellen. Saa nähdä tuleeko sellaista ennen joulua...

Mies on tämän viikon työmatkalla naapurimaassa ja itse yritän selvitä arjesta kahden lapsen kanssa. Pikkumies on vastikään aloittanut kiinteät ruoat ja melkein samaan syssyyn alkoi nuha ja yskä, enkä nyt sitten tiedä, että onko viimeaikaisten iltaheräilyiden (pahimmillaan vartin välein) syy mahanpurut vai räkätauti. Kun on koko päivän ollut jo pienten palveluksessa, niin mielellään sitä viettäisi ihan omankeskistä laatuaikaa koneella tai kirjan parissa, kunhan saisi vain olla, mutta kun ei niin ei. Taitaa äitimuorikin jäädä ilman joululahjaa, kun en vaan ehdi edes nettikaupoissa (tai tavallisissakaan) browsettaa.

Kotona vallitsee kaaos, joulua en ole juuri ehtinyt valmistella. Tai no, leivoimmehan me neidin kanssa piimäkakun, mutta se on jo puoliksi syöty. Onhan siinä ainakin jouluiset mausteet. Tosin inkivääriä taisi hujahtaa taikinaan aika reilulla kädellä. En kehdannut kahvittelemaan poikenneelle ystävättärelle sitä edes tarjota. Onneksi hän toi mukanaan Dan Caken marmorikakun.

Pipareitakin olin ajatellut vielä paistaa, samoin joulutorttuja, tehdä porkkana- ja ehkäpä bataattilaatikkoakin. Lantut vastikään (joskus viime keväänä) löytänyt ja niihin ihastunut kälyni lupasi tehdä lanttulaatikon. Viimeksi ja ensimmäistä kertaa hän tarjosi sitä pääsiäisenä. Olikin ensimmäinen kerta, kun söin lanttulaatikkoa joulusesongin ulkopuolella. Hyvin maistui, vaikkei kyllä ihan samalta kuin perinteinen mummon laatikko. Koostumus oli jotenkin, hmm, totuttua karkeampaa.

Kälyni hehkuttaessa ensimmäisiä kertoja jostakin kummallisesta suomalaisesta vihanneksesta, jota hän kutsui nimellä rutabaga, en heti käsittänyt, että oli kyse lantusta. Hän kertoi, että siitä voi tehdä sitä, tätä ja tuota, ja että hänelle kerrottiin, että tuon vihanneksen nimi on suomeksi "rutabagaa". Tarkemman kuvailun perusteella käsitin, että kyseessä oli pakko olla lanttu. Käly kuuluu Genevessä jonkinlaiseen vihannesrinkiin, jolle toimitetaan säännöllisesti sekalainen kokoelma ajankohtaisia kauden vihanneksia. Usein joukossa on suhteellisen tuntemattomiakin kasviksia, esimerkiksi kasviksia, joita on käytetty ravinnoksi joskus menneinä vuosisatoina, mutta jotka nykyihminen on syystä tai toisesta unohtanut tai hyljännyt ruokavaliostaan.

Tätä kirjoittaessa pikkumies on herännyt jo neljä kertaa ja neitikin jo kaksi. Paras kai itsekin painua jo sänkyyn. Tästä taitaa tulla melkoisen kiireinen yö.

2011-12-14T23:47:00.000+01:00

Askartelimme neidin kanssa tänään Lucia-neidon. Päivän myöhässä, mutta kumminkin. Idea Lucian ulkomuotoon löytyi täältä, mutta toteutus on jälleen kerran hyvin vapaamuotoinen. Neiti halusi ehdottomasti Lucialle punaisen koltun ja vastusti hyvin kiivaasti äidin hullua ideaa palavasta kynttilästä Lucian kätösissä, koska neitohan siten polttaa itsensä. Ainoastaan mallikuvan näkeminen sai hänet toisiin aatoksiin ja hyväksymään kynttilän. Suu ja silmät ovat neidin ideoimat ja lähes kokonaan itse toteuttamatkin. Lankasuun paikalleen liimaamisessa neiti tarvitsi hieman apua.

Kysymys

2011-12-13T14:22:00.000+01:00

Antaisitko lapselle joululahjaksi Mäkkärin lahjakupongin?

Outoja kuvia

2011-12-12T23:36:00.000+01:00

Kävin läpi vanhoja luonnoksen asteelle jääneitä blogitekstejäni, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet julkaisematta. Tämäkin on roikkunut luonnoksissa jo puolitoista vuotta... Sirokko haastoi keväällä 2010 bloggaajat postaamaan outoja blogia varten otettuja mutta julkaisemattomia valokuvia. Ja onhan noita tullut räpsittyä... Näitä olisi varmasti enemmänkin niin koneella kuin ulkoisella kovalevylläkin, ja varmasti uudempia ja oudompiakin löytyisi, jos vain joskus olisi aikaa käydä kansioita selailemassa...

Viesti

Keskieurooppalainen tie

Tolppa

Naapurin lautasantenni

Osoite

Taksi

Muovipussipyykkiä Kroatiassa

Nainen Valenciasta

Valencialainen pajunkissamummo

Valkoinen joulu

2011-12-11T08:32:00.001+01:00

Kaksi vuotta sitten meillä oli valkoinen joulu.

Samoin vuosi sitten Suomessa.

Vuodenvaihteen 'pakkasukot':

Tänä vuonna joulu on todennäköisesti vihreä.

Eräänä marraskuisena päivänä...

2011-12-10T15:15:00.000+01:00

...mies meni ties minkä tarjouksen perässä paikalliseen kauppakeskukseen, mutta kotiutuikin sieltä tällaisen symppiksen tonttulyhdyn kanssa. Olisipa kiva laittaa tuo keskelle valkoisena hohtavaa lumihankea, vaan taitaapa jäädä haaveeksi vain. Mutta sopiihan tuo nurmikollekin, onhan se joulun väri vihreäkin.

Tonttuteema jatkuu

2011-12-09T20:00:00.000+01:00

Viime pääsiäisen aikoihin askartelimme esikoisen kanssa vessapaperirullan hylsystä pääsiäispupun. Se teki esikoiseen niin lähtemättömän vaikutuksen, että sen jälkeen hylsyistä olisi pitänyt aina askarrella vain pupuja. Nyt joulun alla ehdotin, että voisimme vaihteeksi kokeilla tehdä vaikkapa tontun. Neiti valitsi vastuualueikseen liiman annostelun ja kasvojen "piirtämisen" kiilleliimalla. Partaa neiti ei tontulle halunnut, mutta kädet piti kuulemma olla. Kas tässä lopputulos:

2011-12-08T22:31:00.001+01:00

Olimme eilen fondueillallisella miehen työkaverin luona ja saimme sieltä mukaamme tällaiset söpöt joulumaistiaiset. Tontun päänä on pikkuinen suklaasuukko, parta, nenä ja lakki ovat marsipaania. Hauska idea :)

En sitten viettänytkään koko iltaa pikkumiestä imettäen ja heijaten. Pikkuinen ehti autossa nukahtaa, mutta heräsi heti, kun olimme saaneet päällysvaatteet riisuttua. Ensimmäinen kymmenminuuttinen meni oikein hyvin, poika naureskeli ja hymyili. Sitten muut vieraat alkoivat saapua ja liian lähelle tunkeneet tuntemattomat kasvot säikäyttivät pikkuisen ja hän parahti paniikinomaiseen itkuun, jolle ei ollut tulla loppua. Ei auttanut huoneen vaihto, ei hyssyttelyt, sylittelyt, tutti, rinta, laulaminen, pomputtaminen, heijaaminen, poika vain rääkyi... Minuutit tuntuivat tunneilta kun yksinäni poikaa rauhoittelin ja kirosin sitä, että oli tullut illalliskutsu hyväksyttyä. Lopulta emäntä saapui tarkistamaan tilanteen, sanoi pari rauhoittavaa sanaa ja oli lähteä pois huoneesta, kun pikkumies yhtäkkiä lopetti itkemisen, ihan tuosta vaan yllättäen. Katsella killitteli emäntää, ympäröivää huonetta tavaroineen ja minua, ihan niin kuin ei mitään hätää olisi koskaan ollutkaan.

Syötin pojan, laitoin vaunukoppaan ja sinnehän tuo simahti samantien. Muut olivat jo ehtineet sillä välin aloittaa ruokailun, mutta hyvin ehdin vielä mukaan, onneksi. Pari kertaa sain käydä tuttia laittamassa pikkuisen suuhun, mutta kolmannen kerran herättyään hän ei enää halunnutkaan jäädä vaunukoppaansa pötköttelemään. Istutin pojan isänsä syliin, josta hän hetken tarkkaili vieraita kasvoja, ennen kuin päätti, etteivät ne niin pelottavia olekaan. Hymykin jo pyrki kasvoille. Suostui jopa istumaan parin miehen miespuolisen kollegan sylissä pitkät tovit, vaikka aina silloin tällöin varmistikin, että äitikin on edelleen paikalla.

Kaikenkaikkiaan ilta oli oikein onnistunut alun itkuepisodia lukuunottamatta. Niin mukavaa meillä oli, että saavuimme kotiin vasta yhden maissa yöllä. Poika heräsi kotiutumisen yhteydessä, mutta syötyään simahti nopeasti omaan sänkyynsä ja kilttinä poikana antoi meidän nukkua melkein puolikymmeneen :) Harvinaista herkkua.

2011-12-07T13:20:00.001+01:00

Sarjassamme kummallisia joulukoristeita: kynttilänjalka, joka on liian pieni tuikulle ja liian kiikkerä muunlaisille kynttilöille. Enkä edes ostanut tätä 2 frangin kaupasta, vaan Manorista... Mitäköhän muuta tuohon kuppiin voisi laittaa?

2011-12-06T21:45:00.001+01:00

Pyhä Nikolaus muisti esikoista tänään parilla eilen koristellun kuusen alle jättämällään suklaanamusella. Leikkikouluun heppu oli kuulemma vienyt lapsille pandoroa ja hedelmiä. Mitä hedelmiä, sitä neiti ei suostunut kertomaan. Kotiin hän toi tämän askartelemansa San Nicolaon. Opettaja on tainnut avustaa toteutuksessa aika paljonkin :)

Olin aikonut viritellä tänään siniristiliput parvekkeen kaiteeseen ja ikkunoihin, ehkä sytyttää pari kynttilääkin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Mutta pitkä iltapäivä ja ilta yksinään kahden väsymystään kiukuttelevan lapsen kanssa vei mehut enkä jaksanut vaivautua. Pukujakin vilkaisin vain pikaisesti iltapäivälehden nettisivulta, ei vaan jaksa. Lasissakin kuplii ainoastaan Sprite.

Taidanpa mennä ajoissa nukkumaan ja kerätä voimia huomisiltaa varten. Miehen työkaveri on kutsunut meidät ja muutaman muun pariskunnan nauttimaan juustofondueta luokseen pitkän viikonlopun kunniaksi: täällä torstai on pyhäpäivä ja perjantaikin monilla vapaa. Leikkikoulukin on suljettu. Lapset on myös kutsuttu, mutta ainakin esikoisen taidamme parkkeerata isovanhempiensa luokse: tänäänkin neiti oli valmis yöunille jo ennen seitsemää. Pienempi on varmaankin otettava mukaan jo ihan siitäkin syystä, ettei hänelle kelpaa tuttipullo. Näenkin jo itseni viettämässä iltaa isäntäparin vierashuoneessa pikkumiestä rauhoitellen, heijaten ja imettäen... Voisikohan sitä vain jäädä suosiolla kotiin?

2011-12-05T11:25:00.001+01:00

Joulukoristeiden aika! Tällä viikolla koristelemme joulukuusen jahka saan raivattua sille tilaa olohuoneen nurkkaan. Lapsuudenkodissa ja mummolassa kuusi koristeltiin yleensä vasta aatonaattona tai aattoaamuna, ehkä siksikin kun kyseessä oli ihan oikea kuusi, mutta täällä muovikuusien maassa on tapana koristella kuusi jo hyvissä ajoin, jo joulukuun ensimmäinen päivä tai vähintäänkin kuun alkupuolella.

Pöllökoristeen malli löytyy täältä, itse leikkasin osat lopulta vapaalla kädellä (tulipahan ainakin kotikutoisennäköinen koriste), kun neiti ehti leikkaamisvimmassaan tuhota tulostamani paperimallin. Täytteenä on silputtuja sukkahousuja, vanupussukka kun on kadonnut johonkin kaapinperälle...

2011-12-04T07:59:00.001+01:00

Pandoron aika! Tänä vuonna hamstrasimme tätä jouluherkkua Italiasta jo hyvissä ajoin. Ensimmäinen on jo melkein syöty... Olemme tyytyneet näihin markettiversioihin, vaikka luultavasti leipomoista saisi tuoreempaa ja vielä monin verroin parempaa! Mies pitää erityisesti näistä suklaatäytteisistä ja -päällysteisistä pandoroista, itselleni kelpaa kyllä suklaatonkin versio, samoin kuin pandoron serkkukin, se kenties kuuluisampikin jouluherkku eli panettone. Miehelle jälkimmäinen ei maistu ollenkaan, on kuulemma liian kuivaa, ja canditi, siis ne kuivatut/sokeroidut hedelmänpalaset, rusinat ynnä muut ovat hänen mielestään ihan yök.

2011-12-03T08:20:00.001+01:00

Kun piazza Riforman ja piazza Manzonin rajamailla lapsille jaetut suklaaleivät loppuivat heti kesken, enkä jaksanut vaivautua käyttämään kyynärpäätaktiikkaa muutaman ilmaisen napolitainsin tähden, toisin kuin niin monet muut vanhemmat, sai neiti valita Manorista haluamansa maksullisen herkun. Ilman ryysistä. Kukkaro keveni vajaalla viidellä frangilla, mutta säästyimmepä mustelmilta ja mielipahalta.

2011-12-02T11:16:00.001+01:00

Joulukalentereiden aika

2011-12-01T23:56:00.001+01:00

Jouluvalot syttyivät.

Marraskuu

2011-11-29T21:44:00.000+01:00

Marraskuu vetelee viimeisiään. Jostakin kumman syystä tämä kuukausi innoittaa lauluntekijöitä: kaikillehan lienee tuttu Miljoonasateen jo lähes neljännesvuosisadan ikään yltänyt hittibiisi, Guns N' Rosesin November rainista puhumattakaan... Marraskuussa on mielestäni jotain perin melankolista. Ei ole oikein vielä talvi, on synkkää ja pimeää, kesästä tuntuu olevan jo ikuisuus eikä joulukaan ole vielä aivan ovella. Yhdysvalloissa marraskuun piristykseksi on keksitty viettää kiitospäivää, Suomessa juhlitaan isän- ja pyhäinpäivää, tosin viikonloppuna, niin etteivät ne vain haittaisi työntekoa... Täällä arjen katkaisee pyhäinpäivää vastaava, marraskuun ensimmäisenä päivänä juhlittava, Ognissanti.

Täällä Ticinossakin päivät ovat marraskuussa suhteellisen lyhyitä - aurinko nousee seitsemän tienoilla ja laskee viiden korvilla. Tänä vuonna synkkiä päiviä, niitä sumuisia ja sateisia, ei kuitenkaan ole näillä seuduilla marraskuuhun juurikaan mahtunut, vaan olemme nauttineet auringosta ja kirkkaansinisestä taivaasta. Aamulla lämpöasteita on vain muutama ja maa kuurassa, mutta päivällä elohopea kipeää usein vielä 15 asteen tuntumaan.

Tänä vuonna marraskuu on ollut meille aivan erityinen kuukausi, sillä pikkuneitimme aloitti leikkikoulun! Neiti on ollut enemmän kuin innoissaan. Itse asiassa hän oli jo elokuun tutustumiskäynnistä asti ahkerasti jaksanut kysellä, että milloin hän vihdoinkin pääsisi scuola dell'infanziaan. Täällä lähes kaikki lapset aloittavat sen kolmivuotiaina (lain mukaan lapsen pitää olla kolme vuotta täyttänyt), riippumatta siitä onko jompikumpi vanhemmista "kotivanhempi" vai ei. Tämä on eräänlainen kantonin tapa, mitään leikkikoulupakkoa täällä ei tietenkään ole.

Tytöllä on kaksi opettajaa, sillä molemmat tekevät osa-aikatyötä. Toinen on paikalla maanantaisin ja torstaisin, toinen tiistaisin ja perjantaisin. Keskiviikkoisin he ovat paikalla vuoroviikoin. Lapsia on paljon, yli parikymmentä opettajaa kohden, mutta toisaalta ryhmässä on eri-ikäisiä lapsia, osa jo viisivuotiaita. Parikymmentä kolmevuotiasta saattaisikin olla yhdelle opettajalle hieman liikaa!

Lapsille tarjotaan leikkikoulussa lounas ja tämä maksaa vanhemmille 40 frangia kuukaudessa. Ei paha, varsinkaan kun leikkikoulu ei muuten maksa mitään. Kouluun mennään aamulla klo 8.30-9.00 ja neiti kotiutuu klo 13.15, mutta pikkuhiljaa päivää pyritään venyttämään niin, että hän jäisi leikkikouluun klo 15.30 asti eli nukkuisi siellä myös päiväunet.

Leikkikoulussa lähinnä leikitään, piirretään, askarrellaan, ulkoillaan, jumpataankin ja opetellaan toimimaan ryhmässä, kuuntelemaan ja noudattamaan ohjeita. Samoin on määrä oppia hieman omatoimisemmaksi, kun opettaja ei tietenkään ehdi aina auttamaan esimerkiksi pukemisen kanssa, toisin kuin äiti tai isä kotona...

Lapset käyttävät leikkikoulussa paitaessuja maalatessaan ja askarrellessaan. Neidin essu löytyi Vertbaudet-nettikaupasta.

Vaikka neiti menee joka aamu enemmän kuin mielellään leikkikouluun, niin tuntuu se silti äidistä jotenkin haikealta hänet sinne viedä. Toinen on kuitenkin niin pieni vielä ja silti joutuu jo elämään niin kovin aikataulutettua elämää. Lohduttaudun sillä, että jos kävisin töissä, neidin arkipäivät olisi aikataulutettu vanhempien työpäivien ja hoitopaikan toimesta pahimmillaan jo neljän kuukauden ikäisestä lähtien... Eli ehkä neiti on kuitenkin ollut ihan onnekas (?), kun on saanut kolme ensimmäistä elinvuottaan "lusmuilla" kotona äitinsä kanssa.

Tällainen marraskuu tänä vuonna :)

Asuntoprojekti etenee

2011-10-29T23:00:00.000+02:00

Enää muutama kuukausi ja pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. Asunnonluovutuksen on määrä tapahtua jo maaliskuussa huhtikuun sijasta, sillä valmista on tullut hieman suunniteltua nopeammin.

Pari viikkoa sitten kävimme katsomassa missä vaiheessa työt olivat.

Vertailun vuoksi yksi kollaasi myös maaliskuulta, jolloin ikkunat ja suurin osa väliseinistä vielä puuttuivat.

Osassa asuntoja lattialaatatkin olivat jo paikoillaan ja kylpyhuoneetkin laatoitettu. Pääsimme kurkkaamaan tulevien naapureiden laattaratkaisuja ja täytyy sanoa, että erilaiset harmaat ja beiget laatat vaikuttivat olevan todella suosittuja. Meidän asuntoommekin tulevat laatat (Alfaluxin Pietre del nord) ovat valmistajan mukaan harmaita, mutta käytännössä ne näyttävät vaihtavan väriä valaistuksesta riippuen: ajoittain ne näyttävät hiekanruskeilta.

Itse haaveilin hiukkasen tummemmasta ja harmaasta kivi-imitaatiolaatasta, mutta kaikkia miellyttävänä kompromissiratkaisuna valittiin sitten vaaleanharmaa laatta. Mies olisi halunnut tumman grafiitin, anoppi taas lämpimänruskean laatan. Omissa toiveissani oli laatta, josta koirankarvat, pölypallerot ja kuolaläntit erottuisivat mahdollisimman vähän, niin ettei lattiaa tarvitsisi välttämättä imuroida ja pestä päivittäin, ei siis liian tummaa tai vaaleaa tai tasaväristä. Ei siis tällaisia arkkitehdin valitsemia kauniita, mutta ah niin epäkäytännöllisiä, maitosuklaanvärisiä laattoja kuin täällä nykyisessä kodissamme. Kun esitin toiveeni piastrellistalle tai siis laattafirman myyjälle, anoppini riensi heti häpeissään selittämään, että kyllä niitä lattioita lienee tarkoitus pestäkin, että ei se nyt niin tärkeää, että maastoutuuko niihin jokainen leivänmuru ja koirankarva :)

Itseäni ärsyttää ihan suunnattomasti, että juuri kun on saanut yhden nurkan siivottua ja hetkeksi kääntää selkänsä, niin lattialla on jo taas karvoja, jotka oikein pistävät silmään tummalta lattiapinnalta. On siis pakko imuroida uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ihan loputtomiin... Sen verran perfektionistin vikaa minussa kai sitten on. Valitsisin siis mielelläni sellaiset lattialaatat, joihin karvat maastoutuisivat ja jotka loisivat ainakin hetkeksi illuusion puhtaasta kodista. Tämän lyhyen ihmiselämämme kun voisi tuhlata paljon mielekkäämmälläkin tavalla kuin lattioita päivittäin puunaten.

Toimmekin viime keväänä kotiimme testattavaksi joitakin 30x60 mallilaattoja ja laitoimme lattialle muutamaksi päiväksi nähdäksemme kuinka ne toimisivat käytännössä. Koirankarva- ja -kuolatestin jälkeen jäljelle jäi kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa: toinen valitsemamme harmaa ja toinen tuhka, josta itse pidin henkilökohtaisesti enemmän, mutta josta mies ja anoppi eivät niinkään välittäneet.

Laattafirma halusi myydä meille tietenkin myös samasta laatasta tehdyt lattialistat, mutta anoppini, joka toisteli aina mantran tavoin sitä, kuinka hänelle on ihan sama mitä me asuntoomme valitsemme, ei niitä halunnut, vaan puhui alusta asti valkoisista puulistoista, ja ne sitten tilattiin huhtikuussa, kun pintamateriaalivalintoja lyötiin lukkoon. Nyt hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän näki rakennustyömaalla vieraillessamme tulevien naapureiden lattiaratkaisut... Nyt olisikin sitten saatava ne laattalistat. Saa nähdä onko jo liian myöhäistä.

Keittiöfirmasta soitettiin tällä viikolla, että keittiösuunnitelmaan tulee muutoksia, koska tulevassa keittiössämme ei todellisuudessa olekaan kulmassa liesituulettimen putkia varten jätettyä tilaa. En osaa tämän paremmin selittää, mutta ehkä se selviää tästä kuvasta.

Tuolla pohjapiirrustuksen oikeassa yläkulmassa on punaisella merkitsemäni suorakaiteenmuotoinen tila, jonka takia kulmakaappi erilaisilla pyörivillä tai esiinvedettävillä hyllyratkaisuilla ei ollut mahdollinen, koska nurkassa ei ollut tarpeeksi tilaa standardimittaisille mekanismeille. Nyt on siis jo vihdoin rakennusfirmassa huomattu, että meidän maantasossa olevan asuntomme keittiössä ei tuollaista edes tarvitse olla. Itse alusta asti tuota ihmettelimme ja meille kerrottiin vain, että se on joitakin kellarista tulevia putkia varten. Sadattelimme sitä, kuinka sen pitikin mennä juuri keittiön kautta, eikä esimerkiksi seinän takana olevan kylpyhuoneen puolella, ja vielä tuolla nurkassa, niin että joutuisimme tyytymään johonkin epäkäytännölliseen kulmahyllyratkaisuun niin ylä- kuin alakaappienkin osalta....

Olen tietenkin enemmän kuin iloinen, että lopulta saamme kuin saammekin kulmakaapin nykyaikaisine hienoine esiinvedettävine hyllymekanismeineen (alas, sillä anoppi halusi säilyttää ylhäällä aiemmin suunnitellun avohyllyratkaisun), mutta silti hieman tuo rakennusfirman moka ihmetyttää. Jos ja kun haluamme säätää vielä pistorasioiden paikkoja saatuamme nyt koko tuon nurkkatilan käyttöömme, niin joudumme itse maksamaan niiden siirtämisestä 100 frangia.

Keittiösuunnitelma on muuten pääosin keittiöfirman tekemä. Itse lisäsimme jääkaapin viereen vedettävän apteekkarinkaapin/hyllyn ja anopin toivomuksesta liesi siirtyi hieman lähemmäksi uunia ja tiskiallas jääkaappia, koska hän halusi keittiöön mahdollisimman pitkän yhtenäisen työtilan. Omasta mielestäni olisi ollut kätevämpää, että liesi ja vesipiste olisivat olleet lähempänä toisiaan ja että jääkaapin viereen olisi jäänyt enemmän laskutilaa, samoin kuin uuninkin, mutta en sitten ryhtynyt asiasta anopin kanssa vääntämään. Eipähän tarvitse sitten joskus tulevaisuudessa, kun appivanhemmat ehkä mahdollisesti mutta hieman epätodennäköisesti muuttavat asuntoon eläkepäiviään viettämään, kuunnella huokailuja siitä, kuinka se pitkä yhtenäinen työtila olisi ollut niin kätevä ja käytännöllinen :)

Tällaista kuuluu siis tällä hetkellä asuntoprojektillemme.

Tervetuloa syksy!

2011-10-23T07:55:00.000+02:00

Tänä syksynä olemme saaneet nauttia ihanan kesäisistä säistä vielä lokakuussakin. Turistejakin täällä on vielä riittänyt, mutta heidän harmikseen lähes kaikki lidot sulkivat ovensa jo syyskuun puolenvälin tienoilla. Paikallislehdessä ihmeteltiin muutama viikko takaperin, ettei oikeastaan mikään muu kuin Asconan uimaranta pidentänyt kauttaan, vaikka kelejä ja asiakkaita olisi riittänyt. Useimmiten sulkemisen syyksi mainittiin päättyneet työsopimukset ja henkilöstöpula. Jotenkin niin joustamatonta.

Meidän pikkuruinen lähilidommekin on jo sulkenut ovensa. Munalukot roikkuvat porteissa ja estävät rannan virkistyskäytön touko-kesäkuunvaihteeseen asti. Onneksi kunnalliseen rantapuistoomme pääsy on vapaa kesäsesongin ulkopuolellakin. Pari viikkoa sitten siellä saattoi vielä bongata vähäpukeisia auringonpalvojia, shortsiasuisia sandaalisankareita, rantahiekkaa leikkiensä lomassa pöllyttäviä lapsosia ja vanhempia uimarinaisia. Lokakuussa!

Vaikka päivät ovatkin olleet suhteellisen lämpimiä, niin aamuisin ja iltaisin syksyn tulon kyllä huomaa. Tällä viikolla on myös puhallellut sen verran voimakas ja viileä tuuli, ettei lämpömittarin näyttämiin lukemiin ole ollut juurikaan luottamista. Tuulensuojaisassa ja aurinkoisessa paikassa takille ei juurikaan ole ollut käyttöä, mutta muuten kyllä. On oikeastaan ihanaa, että saa taas vaihteeksi pukea pitkähihaista päälle ulosmennessään.

Pimenevät illat herättävät halun käpertyä sohvannurkkaan kera hyvän kirjan tai vaikkapa neulomuksen, polttaa kynttilöitä ja juoda höyryävän lämmintä hunajateetä, joka antaa hetken helpotuksen kipeälle kurkulle... Ja syödä raclettea, fondueta ja paahdettuja kastanjoita! Tervetuloa syksy!

Elo vauvan kera...

2011-10-12T08:45:00.001+02:00

...on edelleen suloista ja ihanaa! Pikkumiehellä on ikää jo kolme kuukautta, eikä hän ole enää mikään pikkuruinen vastasyntynyt vaan jäntevänponteva miehenalku, joka kannattelee hienosti päätään, väläyttelee äidilleen ihania hymyjään ja vastailee puheeseen jokeltelemalla. On aivan mahtavan ihanaa herätä aamuisin hänen hyväntuuliseen jutusteluunsa ja nähdä ensimmäisenä hänen pyöreä hymynaamansa.

Tämän viikon aikana pikkumies on alkanut enenevässä määrin ihastella ja mutustella nyrkkejään, pitkään niillä on jo vahingossa tartuttu omiin ja äidin vaatteisiin, omiin korviin ja äidin hiuksiin, nyt yritetään jo tavoitella lelujakin. Pääkin nousee jo hienosti ilmaan vatsallaan köllötellessä. Pari viikkoa takaperin käännyttiin jo kolme kertaa peräkkäin vatsalta selälleen niin, että ensin punnerrettiin peppu ylös ja siitä sitten heittäydyttiin ympäri. Näytti ihan tarkoituksenmukaiselta toiminnalta, mutta eipä ole tuon jälkeen poika enää juuri kääntyillyt. Vaan eipä tuolla ole kiirettä, saisi vielä pysyäkin mamman vauvana. Nämä ensimmäiset kuukaudet ovat menneet aivan liian nopeasti muutenkin.

Jos vauvan kanssa kaikki onkin ollut ihanan mutkatonta, niin samaa ei voi sanoa elosta isosiskon kanssa. Kovasti on ollut uhmaa ilmassa ja kiukuttelu vain paheni, kun neiti alkoi skipata päiväunensa. Kun yöunet eivät toiveistamme huolimatta juurikaan pidentyneet päiväunien jäätyä pois kuvioista, ja iltaisin oltiin aivan yliväsyneitä, piti nukkumaanmenoa aikaistaa tunnilla. Nyt neiti menee sänkyyn klo 20 ja herää yleensä seitsemän tienoilla ja väsykiukuttelu on selvästi vähentynyt. Silti tulee aika usein ikävä niitä iltapäiväunia, varsinkin sellaisena päivänä, jolloin olen itse kovin väsynyt ja haluaisin vain oikaista itseni pienille nokkaunille - tai muuten vain lepuuttaa hermojani. Olen yrittänyt myös suostutella neitiä viettämään pientä lepohetkeä omassa huoneessaan kuvakirjojen tai edes duplojen parissa, mutta eihän hän siellä yksinään viihdy kymmentä minuuttia kauempaa. Aina on joko jano tai vessahätä tai jokin muu yhtä hyvä syy, jonka varjolla käydä hätyyttelemässä äitiä pois vaaka-asennosta.

Osittain luulen neidin temppuilun johtuvan mustasukkaisuudesta pikkuveljeä kohtaan, ei taida sitä osata oikein muuten ilmaista kuin koettelemalla vanhempiaan. Osittain se lienee ihan normaalia ikäkauteen liittyvää uhmailua. Neiti myös selkeästi hakee käytöksellään usein meidän vanhempien huomiota. Niinä päivinä, jolloin veli nukkuu hyvin ja minulle jää muutenkin enemmän aikaa puuhata neidin kanssa, käyttäytyy hän todella hyvin ja känkkäränkkäkiukutteluakaan ei juuri esiinny. Sitten taas sellaisina päivinä, jolloin en niin paljon ehdi touhuta yhdessä hänen kanssaan, on elomme jatkuvaa itkua ja hammastenkiristystä... Kukapa tuonikäinen nyt haluaisi leikkiä yksinään pitkiä toveja tai voisi ymmärtää, ettei ole maailmannapa.Toivottavasti leikkikoulun alkaminen ensi kuussa helpottaa tilannettamme ainakin jossakin määrin, kun neiti saa ikäistänsä seuraa ja mielekästä puuhaa. Ja äiti voi sillä aikaa tehdä kotihommat sellaiselle tolalle, että ehtii myöhemmin päivällä taas touhuta neidinkin kanssa...

Sääliksi kyllä käy neitirukkaa useinkin, kun ajattelee miten hänen elämänsä on pikkuveljen syntymän myötä mullistunut. Hänen kotiinsa on muuttanut rääkyvä rääpäle, joka pakostikin varastaa suuren osan vanhempien huomiosta ja ajasta, on jatkuvasti kiinni äidissä, metelöi ja keskeyttää leikit ja lukutuokiot... Jospa vaan tämän muistaisi niinä hetkinäkin, jolloin itsellä on kärsivällisyys koetuksella neidin tempausten vuoksi. Yrittäisi ymmärtää, pysyä tyynenä, kannustaa, rohkaista, muistaisi halata ja helliä eikä vain ojentaa ja moittia...

Vauvantuoksuista arkea

2011-07-30T23:17:00.002+02:00

Ovat olleet aika kiireisiä nämä ensimmäiset kolme viikkoa kahden lapsen äitinä enkä ole koneelle juuri ehtinyt kuin uutisia lukemaan. En vaikka minulla oli täällä kymmenen päivän ajan lastenhoitoapuna niin äitini kuin siskonikin ja miehelläkin oli saman verran isyyslomaa.

Tai ehkä kiireinen ei ole oikea sana. Ennemminkin olen käyttänyt aikani johonkin muuhun kuin koneella istuskeluun.

Olen nauttinut ihanan verkkaisista ja suloisista imetyshetkistä, ihastellut, nuuhkinut ja paijaillut syliini nukahtanutta vastasyntynyttä, suputellut helliä sanoja hänen pikkuruisiin korviinsa, ihmetellyt hänen harmaita silmiään, jotka tietyssä valossa näyttävät ihan sinisiltä (toiveajattelua). Kaikki on ollut tällä kertaa niin paljon helpompaa ja stressittömämpää. Imetys sujuu, ei ole tarvinnut ryhtyä sen ohella pumppailu- ja pullojenpesurumbaan kuten esikoisen kanssa, sillä tämä kakkonen oppi lähes heti oikean imetysotteen ja oli muutenkin jo heti aluksi paljon virkeämpi tapaus kuin esikoinen.

Tosin esikoisen puolustukseksi pitää sanoa, että hänen kohdallaan synnytyskin oli huomattavasti rankempi ja hänen suunsa rakenteellisen ongelman vuoksi imuotteen kanssa oli ongelmia, maidonnousu kesti kauemmin ja esikoisen paino laski liian paljon jo laitoksella, mikä teki hänestä vieläkin uneliaamman ja laiskemman imijän. Itse olin tästä kaikesta kovin stressaantunut eivätkä synnytyksen jälkeiset viikkoja kestäneet kivut ja toistuvat rintatulehdukset helpottaneet tilannetta yhtään. En siis oikein esikoisen alkuaikoina osannut hänestä juuri nauttia, vaan pelkäsin, stressasin, tunsin itseni epäonnistuneeksi, olin alakuloinen ja älyttömän väsynyt ja vauvanhoitokin tuntui kauhealta taakalta. Tällä kertaa asiat ovat onneksi menneet toisin ja olenkin siitä todella kiitollinen.

Esikoisellakin on ollut niin paljon seuraa sekä Suomen vieraista että omasta isästään, ettei ole onneksi kauhean paljon äitiä leikkikaverikseen kaipaillut. Jokunen kyynel on toki vuodatettu sen takia, että äiti on niin kovasti kiinni pikkuveljen hoidossa, mutta pahemmat mustasukkaisuusdraamat on ainakin toistaiseksi vältetty. Kovasti tykkää neiti pikkuveljestään ja olisikin häntä kaiken aikaa hoitamassa, hellimässä ja herättelemässä. Saa nähdä muuttuuko tilanne paljonkin nyt, kun vieraat ovat lähteneet ja isäkin palannut töihin.

Olen tarkoituksella välttänyt perheenjäsenieni kuvien julkaisemista blogissani, neidistäkin olen julkaissut täällä vain muutaman kuvan, ja aion jatkaa samalla linjalla edelleenkin, mutta pakkohan minun on nyt ainakin yksi kuva uusimmasta kullanmurustamme julkaista...

Pikkuveli kahden päivän ikäisenä

Synnytyksestä on nyt reilut kolme viikkoa ja toipuminen on ollut tällä kertaa todella nopeaa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen en pystynyt istumaan tai liikkumaan kivuitta moneen viikkoon kipeän häntäluun takia, mutta tällä kertaa olo oli jo laitoksella niin hyvä ja kivuton kuin en olisi synnyttänytkään!

Synnytys oli nopea ja suhteellisen kivuton, vaikken mitään kivunlievitystä saanutkaan. Ensimmäisestä tuntemastani supistuksesta kului seitsemisen tuntia vauvan syntymään. Ensimmäiset 4-5 tuntia supistukset tulivat vielä suhteellisen harvoin (8-12 min. välein) eivätkä olleet mahdottoman kipeitä edes, mutta riittivät silti avaamaan kohdunsuuta hämmästyttävät kuusi senttiä. Sairaalaan saavuimme kaksi tuntia ennen vauvan syntymää. Istukan kanssa tuli sitten hieman ongelmia, mutta ehkäpä kerron siitä enemmän toisella kertaa.

Hän on täällä!!!

2011-07-16T10:48:00.000+02:00

Niin siinä sitten kävi, että poika päätti syntyä täsmällisesti laskettuna aikana eli heinäkuun 7. voimakkaan ukkosmyräkän säestämänä. Mies epäili minun vain kuvittelevan, kun kyseisenä päivänä totesin hänelle, että supistelee ja voipi tulla lähtö synnytysklinikalle: kukapa nyt laskettuna aikana synnyttäisi. Mutta niin siinä vaan sitten kävi :) Seitsemän tuntia ensimmäisestä tuntemastani supistuksesta ja hän oli jo sylissäni <3

Ihanan kultamurumme strategiset mitat olivat 3400g, 49cm ja pipo 35cm. On ihan isänsä näköinen mutta muuten terve ;)

Lupaan kirjoitella enemmän synnytyksen kulusta paremmalla ajalla.

Juhannushäät Italiassa

2011-07-01T18:00:00.001+02:00

Edellisessä postauksessa kirjoitin epäonnisista nettiostoksistamme ja kuinka edelleen odottelimme vauvansänkyä saapuvaksi. Se tuli viimeinkin perille, kolme viikkoa myöhässä... Kävimme heti paketin sisällön läpi mahdollisten puutteiden vuoksi vain huomataksemme, että yksi laidoista oli rikki. Miten meillä voikin olla aina niin huono onni näiden nettiostosten kanssa... En ymmärrä!

Nettikaupan asiakaspalvelusta luvattiin toimittaa ehjä laita. Sen piti olla jo tiistaina perillä, mutta eipä näkynyt. Mutta eilen torstaina se vihdoin saapui, tai siis ne: olivat sitten lähettäneet varmuuden vuoksi kaksin kappalein... Harmi vaan, että varalaidat olivat sen verran erilaisia alkuperäiseen verrattuna, ettei sängyn kokoaminen meinannut onnistua millään. Onneksi lopulta keksimme oivan patenttiratkaisun ja sänky saatiin kasaan vääränpituisista ruuveista/rei'istä huolimatta.

Sitten hieman positiivisempiin tapahtumiin: mieheni eno ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä saivat virallisesti toisensa viime lauantaina Sesto Calendessa Italiassa. Mekin pääsimme paikanpäälle tärkeää tapahtumaa todistamaan, vaikkakin epäsveitsiläiseen tapaan hieman alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi morsiankin saapui vihkipaikalle vasta samaan aikaan kanssamme niin emme menettäneet mitään olennaista... Itse olisimme kenties olleetkin ajoissa perillä, mutta olimme sopineet ajavamme Italiaan yhdessä appivanhempien ja kälyn kanssa ja nämä saapuivat meille puolituntia sovitusta aikataulusta myöhässä. Lisäksi appiukko halusi välttää muutaman minuutin jonottamisen rajalla ja valitsi pienemmän raja-aseman, joka lisäsi ajomatkaa kyllä melkoisesti. Köröttelimme lisäksi hyvän matkaa kapealla tiellä traktorin perässä ja juutuimme vielä liikenneruuhkaan juuri ennen Sesto Calendea...

Intiimi siviilivihkiminen tapahtui kaupungintalon sisäpihalla, auringonpaahteelta suojaavan suuren puun juurella. Taustalla välkehti turkoosiakin turkoosimpi Ticino-joki... Sää oli oikein kaunis, aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma, niin että en läkähtynyt isoine mahoineni. Paikalla olivat vain puolisoiden lähisukulaiset, muutama ystävä ja parin 7-vuotias koiravauva. Hääparia ilmiselvästi jännitti, mutta heidät henkilökohtaisesti tuntenut vihkijä sai muisteloillaan tunnelman vapautumaan. Kaikki olivat oikein iloisia, paitsi ehkä sulhasen 86-vuotias äiti, joka oli hieman surumielinen, kun joutui "luopumaan" pojastaan. Tähän asti poika on käynyt lähes päivittäin äitinsä luona milloin syömässä, milloin viemässä hänelle pyykättävää, käyttämässä äitiä asioilla ja niin edelleen, ja nyt äiti pelkää, ettei hänestä enää ole hyötyä, kun pojalla on samassa taloudessa asuva vaimo... (Pari muuten muutti yhteen vain hieman ennen häitään, vaikka ovatkin seurustelleet jo lähes kaksi vuosikymmentä!)

Vihkimisen jälkeen ajoimme Rancoon Lago Maggioren rannalle. Häälounas tarjoiltiin aivan ihanan il Sole di Ranco -ravintolan pergolassa, johon kävi ihanan vilvoittava tuulenvire järveltä.

Ruoka oli sanoinkuvaamattoman hyvää!

Illalla ennen kotiinlähtöä kävimme vielä kylässä parin uudessa asunnossa. Se oli aivan valloittavan ihana pienkerrostalon kattohuoneisto ranskalaisine parvekkeineen ja vehreine jokinäkymineen. Kyllä kelpaa parin siellä aloitella aviotaivaltaan.

Kaksi viikkoa

2011-06-23T08:48:00.000+02:00

Enää kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan... Jännittää... Jännittää miten synnytys sujuu tällä kertaa, milloin tulee lähtö, alkaako synnytys taas vesien menolla vai pitääkö kellottaa supistuksia, kuinka nopeasti nonna ehtii lapsenvahdiksi, miten neiti ja isi pärjäilevät kotona sairaalassaoloaikanani, sujuuko imetys, minkälainen persoona tämä tulokas onkaan...

Paljon olisi vielä tehtävääkin; vasta osa vauvanvaatteista on pesty, osa on edelleen ostamattakin, kun olen odotellut alennusmyyntejä, hoitonurkkaus on järjestämättä, hoitotaso odottelee vielä pahvilaatikossa kellarissa, samoin sitteri, netistä tilaamamme pinnasänky on edelleen matkalla, ollut jo reilut kaksi viikkoa, vaikka sveitsiläinen nettikauppa lupaili toimitusta seuraavana työpäivänä... Onneksi olen sentään saanut pestyä neidiltä periytyvien vaunujen ja turvakaukalon tekstiilit, voihan vauva nukkua ensialkuun vaikkapa vaunukopassa. Ja onhan tuolla kellarissa vielä neitiä odotellessani ostamani suomalaisen äitiyspakkauksen laatikko patjoineen, jos niikseen tulee.

Meillä onkin melkoisen huonoja kokemuksia nettiostoksista: jos tilaat jotakin Sveitsin ulkopuolelta säästämistarkoituksessa, melko varmasti lätkäisevät tullaus- ja käsittelymaksuja 30 frangin verran (esim. kestovaipat, rintareppu). Kun tilaat Sveitsistä, niin sinulle toimitetaan vääriä tuotteita (talvirenkaat kesärenkaiden sijasta, väärä modeemin malli), jotain puuttuu paketista, pakettia ei ikinä kuulu (vaikka asiakaspalvelun mukaan se on lähetetty), vauvanhoitotuotteet haisevat tupakansavulle, nettisivuilla luvatut toimitusajat eivät pidä paikkaansa, tuote, jota nettisivun mukaan on varastossa tilaushetkellä, onkin yllättäen loppunut. Ei aina oikein jaksaisi. Vaihtoehtona olisi tietenkin keskittää hankinnat paikallisiin kauppoihin, mutta niiden valikoimat ovat suppeammat ja hinnat usein korkeammat. Siksi olemmekin viime aikoina tilanneet usein tavaroita joko italialaisista nettikaupoista tai muista EU-maista ja pyytäneet toimittamaan ne Italian sukulaisten osoitteisiin. Toistaiseksi on toiminut hyvin, toimitukset ovat nopeita eikä tähän mennessä mitään ole kadonnut matkalla.

Tulipas tästä taas aikamoinen valitusvirsi, suokaa anteeksi :)

Muistaakohan joku vielä kun taannoin kyselin, josko kukaan tunnistaisi ystävältäni saamaani kasvia. Tänä kesänä ko. kasvi päätti yllättää minut iloisesti kera keltaisten kukkien. En edelleenkään tiedä, mikä kasvin nimi mahtaa olla...

Tautinen toukokuu

2011-05-30T14:27:00.002+02:00

Tänä vuonna toukokuuhun on mahtunut kaikenlaista: miehen työreissu, äitini ja siskoni vierailu, ärhäkkä virustauti, neidin ensimmäinen korvatulehdus, käynti päivystävän lastenlääkärin luona sairaalassa (Civico) ja pari päivää myöhemmin omalla lastenlääkärillä, koiran kaksi normaalia rankempaa epilepsiakohtausta ja jopa lätkän maailmanmestaruus.

Neidin pitkään ja hartaasti odottama vieras eli mummi oli ehtinyt olla meillä kylässä vain pari päivää, ennen kuin neiti alkoi yskiä ja pian kuumekin kohosi reippaasti yli 40 asteen. Siinä vaiheessa ei kelvannut enää kuin mamman syli. Taudin pahin vaihe osui tietenkin viikonloppuun. Neiti oli uninen, veltto ja haluton, eikä oikein enää juonutkaan, joten ei muuta kuin soitto päivystykseen, josta meidät pyydettiinkin heti näytille. Pitkän ja hikisen odottelun jälkeen lastenlääkäri kurkkasi kurkkuun (kuulemma punoitti) ja vaati sitten lähes nestehukasta kärsivää lasta pissaamaan pottaan. Puolen tunnin odottelun ja pakkojuottamisen jälkeen pottaan tuli kaksi pisaraa pissiä, joka ei kuitenkaan riittänyt laboratorion tarpeisiin, joten ei muuta kuin istuntoa jatkamaan - sillä seurauksella, että pottaan valui sulanut suppo ja istunto oli aloitettava alusta. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen pissaa oli kertynyt tarpeeksi, sitten odoteltiin vielä ikuisuus tuloksia labrasta. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että näyte olisi puhdas ja niinhän se olikin. Lääkäri lähetti meidät kotiin ja kehotti jatkamaan hoitoa parasetamolilla ja ibuprofeenilla. Eli aika turha reissu, kuumelääkkeitä olin toki osannut antaa ihan ilman lääkärin määräystäkin.

Kaksi päivää myöhemmin kuume oli edelleen korkea, joten menimme oman lastenlääkärimme pakeille. Tulos: tulehdusarvot korkeat, ärhäkkä korvatulehdus molemmissa korvissa ja kymmenen päivän antibioottikuuri. Onneksi olemme näinkin pitkälle selvinneet ilman moista vitsausta.

Tässä vaiheessa omakin kurkku oli jo kipeä ja yskä vaivasi, kuumetta ei sentään missään vaiheessa tullut, vaikka olo nuutuneelta tuntuikin. Yhdeksän päivän yskimisen jälkeen suuntasin sitten gynekologini suosituksesta itsekin lääkäriin, mutta verikokeiden perusteella kyseessä oli virustauti, joten eipä lääkärillä sitten ollut muuta lääkitystä tarjota kuin oireita helpottavia troppeja. Onneksi sentään joitakin sellaisiakin löytyi, joita saattoi raskaanakin käyttää.

Harmillisesti tauti siis sattui juuri äitini ja siskoni vierailun aikaan. Vaikka toisaalta se oli tietysti hyväkin, ettemme olleet neidin kanssa ihan kahdestaan potemassa ja pääsin itsekin hieman lepäilemään. Mummin kanssa ehdimme sentään parina päivänä puistoilemaan ja pikavisiitille Luganoonkin ennen neidin sairastumista, mutta muutamaa päivää myöhemmin joukkoomme liittynyt siskoni joutui viettämään lähes koko lomansa kanssamme sairastuvalla paria omatoimiretkeä lukuunottamatta.

Toivuimme ulkoilukuntoon oikeastaan vasta vieraidemme kotiinpaluun jälkeen. Lähes puolet toukokuusta siis meni ohitse sairastellessa, samoin CILS-kokeeseen valmistavat italian lisätunnit. Voihan kokeeseen tietenkin valmistautua kotioloissakin, jos joskus vaan saisin jokusen hetken olla ylhäisessä yksinäisyydessäni... Pitänee istuttaa neiti television ääreen piirrettyjä katsomaan ellei kukaan kerkeä lapsenlikaksi. Onneksi koepäivä on vasta ensi viikolla. Kielioppia olisi ihan pakko kerrata ja ehkä kirjoittamistakin hieman treenata.

Laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti. Siihen on aikaa enää puolitoista kuukautta. Hurjaa! Viimeksi neitiä viimeisilläni odottaessani anoppi teloi nilkkansa kaatuessaan sateesta liukkaalla Comon katukiveyksellä ja joutui leikkaukseen. Tällä kertaa hänellä on todettu sappikiviä, tosin ilman sen suurempia oireita tai kipuja. Niitä todettiin ensin miehelläni terveystarkastuksen yhteydessä, kun lääkäri alkoi tutkia tarkemmin poikkeavien maksa-arvojen syytä. Koska anopin isälläkin on sappikiviä ollut, niin anoppikin halusi käydä tarkastuttamassa oman sappensa ja olihan siellä niitä ja vielä melko kookkaita. Lääkärin mukaan ne olisi hyvä poistaa/hajottaa jo etukäteen ennen kuin mitään oireita tulekaan. Onneksi kirurgin mielipide oli, ettei kyseessä ole niin kiireinen tapaus, etteikö operaatiota voisi tehdä vaikkapa vasta syksyllä. Olisipa ollutkin aikamoista tuuria, jos anopista ei olisi ollut apua tulevankaan vauvan hoidossa.

Edellisessä postauksessani olimme lähdössä Vareseen sukulounaalle. Kohteeksi paljastui sittemmin yksi Varesen Sacro Monten ravintoloista. Aivan ihana paikka. Söin ehkä elämäni parhaan gnocchiannoksen kera tattien. Arvailuni mieheni enon salavihkimisestä osoittautuivat vääriksi, mutta sen verran tiedämme nyt enemmän, että häitä juhlitaan 25.6. Toivottavasti pääsemme paikalle.

Pääsiäisestä vappuun

2011-04-29T23:53:00.001+02:00

Pääsiäinen meni ohi jotenkin siinä sivussa, siitäkin huolimatta, että kerrankin miehellä oli vapaata niin pääsiäissunnuntaina kuin -maanantainakin. Jotenkin vain pääsiäinenkään ei tunnu täällä niin juhlavalta kuin Suomessa. Vai johtuisikohan se ihan vaan siitä, että täällä kotona ollessa elämä tuntuu ihan yhtä arkiselta oli sitten maanantai tai sunnuntai, juhannus tai pääsiäinen? Kotiäitiyden ja miehen epäsäännöllisten työaikojen myötä viikonpäivät ovat jotenkin menettäneet merkitystään, eikä viikonloppua tai juhlapyhiä odota samaan tapaan kuin joskus ennen.

Pääsiäissunnuntaina emme tehneet mitään sen erikoisempaa lähipuistossa ulkoilemisen ja kotona lusmuilun lisäksi, maanantaina kävimme sentään appivanhemmilla syömässä lammasta, juustotäytteisiä kurpitsankukkia ja eräänlaista artisokkarullaa. Nam!

Neiti sai etsiä suklaamunia molempina pääsiäispäivinä. Sunnuntaina Nalle Puh -muna löytyi nojatuolin takaa neidin hellehatusta. Maanantaina neiti ei taas olisi millään malttanut pysyä pöydän ääressä ruokailun loppuun asti, kun isovanhemmat menivät mainitsemaan, että pääsiäispupu on ehkä käynyt kätkemässä jotakin heidän puutarhaansa... Ja löytyihän sieltä sitten yhdestä pensaasta iso suklaapupu ja toisesta muhkea Kinder-muna!

Pakollisten suklaamunien ja pupujen lisäksi pääsiäisen juhlintaamme kuuluivat colomba-kakut. Miehen mielestä parhaita ovat tietenkin ne, joissa on mahdollisimman paljon suklaata niin päällä kuin sisälläkin ja jotka muistuttavat mahdollisimman vähän kakun alkuperäisversiota, joten sellainen tietenkin sitten ostettiin. Neidille olimme varanneet sentään oman, hieman vähäkalorisemman colomban. Pakkauksessa lupailtu supertrendikäs yllätys osoittautui muutamaksi pehmotarraksi. Neiti toki tuli niistäkin ylionnelliseksi ja olisi kovin mielellään liimaillut tarrat samantien joko ruokapöytää tai olohuoneen ikkunoita koristamaan.

Edes joitakin suomalaisia pääsiäisperinteitä vaaliakseni olin kasvattanut neidille "rairuohoa", vaikka täällä nurmikko kyllä vihertää lähes vuoden ympäri ihan tuossa kotipihallakin. Mukava oli neidin kanssa sen kasvua seurata ja yllättävän kauniisti tuo tavallisista nurmikon siemenistä kasvattamamme ruoho on jaksanut jo useamman viikon korissaan rehottaa.

Tämä pääsiäisen jälkeinen viikko on ollut tänä vuonna kovin erityinen: neidin preasilo ja perhekerho ovat koulujen tapaan kiinni, miehen tie vei kolmen viikon työmatkalle Slovakiaan, hyvä ystävättäreni tyttärineen lensi kuukaudeksi Ukrainaan vanhempiensa luokse ja samaan syssyyn sattui vielä isärakkaan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. Onneksi ensi viikolla saan kauankaivattuja vieraita Suomesta päiviäni piristämään, kun ensin äitini tulee todella pitkästä aikaa meille ja loppuviikosta vielä siskonikin!

Kovasti muuten jännitin etukäteen tuota vuosipäivää, mutta se menikin ohitse yllättävän helposti, kun oli niin paljon muutakin ajateltavaa ja järjesteltävää. Ehkä sitä oli jopa hieman liikaakin, kun en edes kunnolla ehtinyt rauhoittua isääni muistelemaan. Neidin kanssa sentään katselimme vaarivainaan kuvia ja yritin parhaani mukaan vastailla taaperon esittämiin kysymyksiin, kuten missä vaari on, mitä vaari nyt tekee ja niin edelleen.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että isän poismenosta on jo vuosi! Vastahan olin sairaalassa häntä saattelemassa.

Surua melkein suuremmaksi ja voimakkaammaksi tunteeksi on viime aikoina noussut kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että isä pääsi pois, että hänen ei enää tarvitse kärsiä kipua tai kokea epäinhimillistä kohtelua liian työtaakan painaman ja stressaantuneen hoitohenkilökunnan taholta. Jo paljon ennen sairastumistaan isä sanoi, ettei haluaisi elintoimintojaan ylläpidettävän keinotekoisesti koneiden ja letkujen avulla. Hänen toiveensa toteutui. Samoin hän sanoi haluavansa tulla tuhkatuksi ja viimeiseksi leposijakseen meren. Sekin toive toteutui.

Ehdin murehtia isäni kohtaloa niin monta vuotta, jouduin luopumaan hänestä vähitellen, tavallaan monta kertaa, niin että loppujen lopuksi hänen poismenonsa oli eräänlainen helpotus. Ajatukseen oli ehtinyt vuosien mittaan jo sopeutua, tavallaan pelkäsi enää vain sitä, että milloin se tapahtuisi, lopullinen luopuminen, irtipäästäminen. Suruunkin voi kai jollain tavalla turtua. Vaikka kyllä se edelleen tuolla jossakin sisälläni korventavana möykkynä pesii ja silloin tällöin hakee ulospääsyä, pyrkii kyyneleiksi silmiini. Ihan yllättävinäkin hetkinä. Tietty kappale radiossa, mieleen yllättäen hiipivä lapsuusmuisto, isän käsiala vanhassa syntymäpäiväkortissa, tietty runo tai vaikkapa elokuva... ja padot murtuvat ihan ykskaks yllättäen.

Vappua juhlimme tänä vuonna lähisukulaisten kanssa Varesessa vaikka mieheni ei paikalle pääsekään. Itse asiassa miehen eno on kutsunut meidät ravintolalounaalle juhlistaakseen tekemiään asuntokauppoja. Vaan ehkäpä juhlaan on muutakin aihetta...? Eno nimittäin kihlasi joulun tienoilla pitkäaikaisen naisystävänsä. Etteivät vain olisi salaa menneet naimisiin... No, sunnuntaina se selvinnee :)

Iloista vappua!

Deadline lähestyy

2011-04-22T09:48:00.005+02:00

Viime aikoina en taas sattuneesta syystä ole juuri ehtinyt blogimaailmassa pyöriä. Viime viikolla lomailimme Alto Adigessa (Etelä-Tirolissa) ja Itävallan puolella Innsbruckissa. Tällä viikolla minut on pitänyt kiireisenä uuden kotimme pintamateriaalien ja keittiön värimaailman pohtiminen, sillä sitovat päätökset pitäisi olla tehtynä ensi viikkoon mennessä. Kauhean hankalia valintoja, varsinkin kun en pääse yksinäni päättämään, vaan pitäisi löytää kompromissiratkaisuja, jotka miellyttäisivät niin itseäni, miestä kuin anoppiakin. Appiukolle onneksi kelpaa mikä vain.

Niin, en ole tainnut täällä mainostaakaan, että jouduimme toistaiseksi kuoppaamaan talohaaveemme ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että toiveiden taloa tai tonttia ei löytynyt meille sopivaan hintaan havittelemaltamme alueelta. Rahkeemme eivät vain yksinkertaisesti riitä 800.000 frangin lainaan. Olenhan jo muistanut mainita, että täällä Ticinossa tonttien, talojen ja asuntojen hinnat ovat pilvissä, vaikka tämä eräänlainen periferiakantoni onkin ja vaikka palkatkin ovat täällä alhaisia moneen muuhun kantoniin verrattuna. Vuokralla asuminen onkin todella yleistä. Mutta siinä vaiheessa kun vuokralainen maksaa asunnosta lähes kaksi kertaa sen verran kuussa kuin "asuntolainalainen", niin vuokralla asumisen mielekkyyden kyseenalaistanee jo itse kukin.

Oman talon sijasta joudumme vielä toistaiseksi tyytymään uuteen kerrostaloasuntoon, tosin emme sitäkään ostaneet itse, vaan se on asunto, jonka appivanhemmat ovat ostaneet itselleen eläkepäiviään silmällä pitäen. He eivät kuitenkaan itse ole vielä omasta kotitalostaan pois muuttamassa, joten tarjosivat sitten asuntoa meille sopuhintaan vuokralle. Koska vuokra tulee olemaan huomattavasti nykyistä halvempi ja asuinaluekin monessa mielessä parempi, ei meidän tarvinnut kovinkaan pitkään miettiä mitä tehdä. Saammepahan säästöön rahaa sitä unelmien omakotitaloa varten.

Pääsemme vaikuttamaan itse muun muassa asunnon pintamateriaaleihin, mutta ymmärrettävistä syistä myös anopilla on oma sanansa sanottavana, olkoonkin, että hänen kälynsä huomautti, ettei asunnon tarvitse anoppia miellyttää siinä vaiheessa, kun hän sinne vihdoin tulee muuttamaan, vaan badantea. Ongelma on sellainen, että anoppia miellyttää kyllä modernimpikin tyyli, mutta myös arte povera ja heidän sisustuksensa ja huonekalunsa ovatkin yhdistelmä näitä. Itse taas pidämme modernista, lineaarisesta ja pelkistetystä, siis melko minimalistisesta sisustuksesta.

Asunnon värimaailmasta on siis pakostakin tulossa melkoisen neutraali (onneksi), jotta se miellyttäisi meitä kaikkia. Laattalattioiden, kylpyhuoneiden ja keittiön värit valikoidaan mitä luultavimmin näistä kuvien vaihtoehdoista. Makuuhuoneisiin on tulossa valkoöljytty tammiparketti. Kuvat jäivät aika tummiksi, enkä viitsi niitä paljon editoida, etteivät värit kovasti vääristy, mutta ehkä noista jonkinlaisen käsityksen saa.

Näistä keraamisista laatoista on kylpyhuoneeseen ehdolla valkoinen ja tummanharmaa (Gazzini White ja Smoke).

Keittiöön olisivat väreistä vahvasti ehdolla tummanruskea ja hiekkabeige, vaikka henkilökohtaisesti pitäisin enemmän esimerkiksi luonnonvalkoisesta ja harmaan sävyistä. Anoppi toivoisi valkoista keittiötä jollakin iloisella tehostevärillä (tai vaaleankeltaista) ja mies taas ei missään nimessä halua valkoista keittiötä, vaan ennemmin vaikka punaisen tai keltaisen. Itse en halua keltaista ja anoppi taas ei voi sietää punaista, joten vaaka on nyt sitten kallistunut noihin ruskean sävyihin, jotka neutraaliudessaan miellyttävät kaikkia. Tosin mies haluaisi kaksiväriset kaapistot ja anoppi yksiväriset, itselleni se on oikeastaan aivan sama. Sisustuslehdissä paljon viljelty mustavalkoinen keittiö ei onneksi sytytä meistä ketään.

Järjellä ajateltuna lienisi parasta antaa anopin valita keittiö, niin hänelle ei jäisi ainakaan sitten mitään hampaankoloon eikä tulisi jälkikäteen sanomista, mutta sitten taas toisaalta kauhistuttaa antaa hänelle vapaat kädet, jos lopputulos olisikin sitten täysin oman maun vastainen...

Onneksi jotain on sentään jo saatu päätettyä: Kaapistot tulevat olemaan Sanitas-Troeschin perusmallistoa (Soft), työtaso laminaattia (anoppi ei pidä kivitasoista) ja välitilaan tulee lasia, joka osoittautui jopa edullisemmaksi vaihtoehdoksi kuin perinteiset kaakelit. Ja on vielä kaiken lisäksi paikallisen yrityksen Galvoluxin tuote (Acilux). Lasia harkitsimme myös työtasoon kvartsiitin ja laminaatin ohella, mutta mies ei sitten loppupeleissä ollut vakuuttunut tuon ratkaisun toimivuudesta.

Kovasti olen viime aikoina surffaillut netissä ja selaillut sisustuslehtiä löytääkseni keitttiövinkkejä, erityisesti mitä tulee keittiön värimaailmaan, mutta vielä ei ole tullut vastaan sellaista täydellistä unelmieni keittiötä (moderni, neutraali ja harmoninen värimaailma).

Olisiko kenelläkään vinkkejä hyvistä nettisivuistoista? Minkälaisista keittiöistä te pidätte? Millainen olisi unelmiesi keittiö?

Helteinen huhtikuu

2011-04-07T23:48:00.001+02:00

Meillä on täällä kesä! Huhtikuun alussa! Tänäänkin elohopea kipusi hellelukemiin! Ihan outoa!

Ensimmäistä kertaa elämässäni taidan jättää ääneni käyttämättä eduskuntavaaleissa. Sveitsissä äänestyspaikat ovat hieman turhan kaukana, kun ei satu olemaan mitään muuta asiaa Alppein pohjoispuolelle. Lähin äänestyspaikka olisikin itse asiassa Italiassa, Milanossa, reilun tunnin ajomatkan päässä. Siellä äänestin viimeksikin. Tällä kertaa en ole kuitenkaan jaksanut paneutua asiaan enkä tiedä yhtään ketä äänestäisin. Taidanpa siis jättää vaalit väliin, silläkin uhalla, että saan kuulla kunniani, jos tieto nukkumisesta kantautuu isoäitini korviin :)

Täällä Ticinossakin äänestetään nyt huhtikuussa (Consiglio di Stato & Gran Consiglio), mutta itse en ole vielä äänioikeutettu. Postilaatikko tulvii vaalimainoksia, joille yhteistä on se, että niissä on ehdokkaan valokuva, nimi ja äänestysnumero, mutta ei juuri mitään infoa siitä, mitä asioita he ajavat tai millaisia arvoja edustavat. No puolueesta voi tietenkin jo hieman jotain päätellä.

Mieheni äänestyslomaketta olen silmäillyt mielenkiinnolla. Se on tyyliä rasti ruutuun: Äänestäjä voi valita puolueen tai ns. sitoutumattomien listan ja hänellä on käytössään myös 5 "paremmuusääntä" (voti preferenziali), jotka voi antaa CdS:ään ehdolla oleville henkilöille, ja 90 GC:hen pyrkiville. Jotenkin hankalalta vaikuttaa ko. systeemi. En ole edes varma, että olenko ymmärtänyt oikein... Hieman noloa myöntää, mutta en ole kauhean tarkasti aiheeseen perehtynyt, kun en tosiaan itse vielä äänestämään pääse.

Varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 10.4. Samaan sunnuntaihin sattuu toinen vuosittaisista kauppojen sunnuntaiaukioloista. Viimeksi tänään paikallislehden yleisönosastossa valitettiin siitä, että kaupat saavat pitää ovensa auki ÄÄNESTYSPÄIVÄNÄ! Kirjoittaja kun haluaisi keskittyä ko. sunnuntaina katselemaan televisiosta vaaliohjelmia (ja ilmeisesti haluaisin kaikkien muidenkin toimivan samalla tavalla...). Kysyn vaan, että kuka sen tyypin sinne kauppaan silloin sunnuntaina pakottaa? Miksei se voisi jäädä sinne sohvalleen rauhassa istumaan, vaikka ne kaupat auki olisikin, jos se niin kerran haluaa tehdä?

Ai niin, mutta kun ne kaupan työntekijäparathan eivät voi itse valita, vaan niiden on pakko mennä töihin... Miksiköhän kukaan ei taaskaan puolusta sairaanhoitajien, lääkärien, poliisien, palomiesten, radio- ja tv-työntekijöiden, toimittajien, kahvila- ja ravintolatyöntekijöiden ynnä muiden oikeutta vapaisiin sunnuntaihin? Olisihan kai heilläkin perhettä ja haluja seurata vaalitulosten julkistamista kotisohvalta?

No joo, oikeastaan itselleni on ihan sama, että ovatko kaupat tulevana sunnuntaina auki vai eivät. Tuskin tulee mentyä. Joskus vaan nuo aukioloaikojen lisäämistä vastustavien tyyppien perustelut ovat niin... hmm... kummallisia, että niihin on ihan pakko tarttua :)

Ensimmäisiä hankintoja

2011-03-27T10:43:00.002+02:00

Kävin viime viikolla läpi kasoittain neidin vanhoja vauvanvaatteita. Muistelin niitä hieman sukupuolineutraalimmiksi kuin ne sitten todellisuudessa olivatkaan. Lisäksi velourpyjamille, fleecetakeille ja -housuille ei taida kesävauvalla olla juuri käyttöä... Näin ollen otin neidin vaatteista talteen vain noin puolet tätä tulokasta varten, loput lahjoittanen, myyn tai vien vaatekeräykseen.

Koska käyttökelpoisia vaatteita olikin vähemmän kuin muistin, oli tietenkin heti hankittava lisää kaapintäytettä! Kesävauvan pukeminen on kuitenkin minulle aivan uusi juttu, enkä oikein tiedä, että pitäisikö vastasyntyneelle hankkia lyhyt- vai pitkähihaista vaatetta. Täälläkin kun usein heinäkuussa elohopea kipuaa sinne 30 asteeseen ja ylikin. Mikäli tulokas tulee yhtään isosiskoonsa, tulee hän olemaan melkoinen kuumakalle ja vaatetus saa sen puolesta olla mieluummin melko kevyttä. Mutta sitten taas toisaalta pitäisi suojata auringolta... Hmmm. Onneksi bodyt eivät paljoa maksa, on varaa virhehankintoihinkin, joten jokusen uskaltauduin jo ostamaan. Näyttävätpä ne kuvassa kovin ryppyisiltä, kun valo tulee sivusta.

Ihan ensimmäinen hankintamme tosin oli tämä toppapuku seuraavaa talvea ajatellen. Pakkohan tuo oli ostaa kun tuli Serravallen outletissa vastaan palaillessamme helmikuussa kotiin Nizzan lomalta eikä hintakaan ollut paha. Täytyy vaan toivoa, että on oikeankokoinen siinä vaiheessa, kun sille tulee käyttöä.

Tuhoontuomittu lakiesitys?

2011-03-24T23:46:00.018+01:00

Joku teistä saattaa ehkä muistaakin, että olen täällä taannoin valitellut kauppojen aukioloaikoja. Siis sitä että arkisin kaupat sulkevat ovensa jo klo 18.30 (paitsi torstaisin klo 21), lauantaisin klo 17 ja sunnuntaisin ovat kiinni.

Hallitus esitti eilen vuodelta 1968 (!!!) peräisin olevan aukioloaikalain korvaamista uudella: kaupat saisivat muun muassa olla auki puoli tuntia (!!!) myöhempään arkisin ja kokonaisen tunnin (!!!) verran lauantaisin. Ne saisivat pitää ovensa auki myös neljänä sunnuntaina vuodessa sekä kahtena juhlapyhänä (Corpus Domini ja Immacolata).

Muutostarvetta perustellaan muuttuneilla kulutustottumuksilla ja -vaatimuksilla sekä markkinatilanteella, johon rajantakaisella kilpailulla on aivat omat vaikutuksensa: Italiassa kaupat saavat ilmeisesti olla auki klo 7-22 välillä ja 20-30 sunnuntainakin vuodessa.

Nähtäväksi jää mitä parlamentti on tästä laista mieltä. Ammattiyhdistysliikkeet ovat jo ilmoittaneet sitä vastustavansa ja aikovat järjestää kansanäänestyksen, mikäli parlamentin kanta on myönteinen. Vuonna 1999 vastaava lakiesitys meni jo nurin kansanäänestyksessä. Miten minusta tuntuukaan, että nyt, 12 vuotta myöhemmin, lopputulos tulee olemaan sama.

Tänä vuonna kaupat olivat saaneet jo erityisluvan pitää ovensa auki 19. maaliskuuta eli isänpäivänä. Tätä aukioloa oli mainostettu jo Italiaa myöten paikallisista mediasta puhumattakaan. Saman viikon maanantaina - eli vain muutama päivä ennen isänpäivää - erityislupa kumottiin kahden yksityishenkilön (!!!) valitusten vuoksi. Voitteko uskoa? Arvatkaapa minkälaiset autojonot matelivat isänpäivänä kohti Italiaa... Harmi, ettei tullut otettua kuvia! Ja arvatkaapa oliko Comon Bennetin parkkipaikalla enemmän Italiassa vai Ticinossa rekisteröityjä autoja. Aika harvassa taisivat olla ne perheet, jotka juhlivat isää kotona tai luonnonhelmassa, tai riemuitsivat siitä, että Ticinon kaupat olivat kiinni lauantain ja näin ollen koko viikonlopun. Näin siis ainakin autojonoista päätellen.

Ei voi muuta kuin ihmetellä.

Välillä suora demokratia todella haisee. Väestön ikääntymisen seurauksena muutosvastarinta voimistunee entisestään. Lakiesitykset aukioloaikojen muuttamiseksi kaatunevat siis tulevaisuudessakin. Parempi pysytellä niissä 60-luvulla hyviksi todetuissa aukioloajoissa.

Huono päivä

2011-03-22T23:21:00.005+01:00

Tänään taisin nousta sängystä väärällä jalalla... Kaikki ärsyttää, surettaa, itkettää, masentaa... Eikä vähiten oma jaksamattomuus ja fyysiset vaivat. Ja räjähtely. Välillä ihan turhastakin.

Eräänlaista kaatumatautia sairastava koiramme on saanut kohtauksia nyt kahtena päivänä peräkkäin. Eilen clonazepamin lisäksi tarvittiin diazepamia, jotta kohtaus meni ohitse. Meillä oli tietenkin käsillä yksi viikon kiireisimmistä päivistä, emmekä uskaltaneet jättää pientä potilasta yksin kotiinkaan, vaan veimme anoppilaan hoitoon. Illalla huomasimme sen aristelevan vasenta etutassuaan ja tänäänkin se edelleen nilkuttaa. Tassu tuntuu epänormaalin lämpimältä ja ehkä nilkasta hiukan turvonneeltakin. Huomenna on varmaan pakko soittaa eläinlääkärille.

Pikkuneiti vietti tänäaamuna kaksi tuntia nonnansa kanssa perhekerhossa. Itse järjestelin paikkoja ja silitin kasan vaatteita. Ihanan rentouttavaa! Tavallaan.

Vaan perhekerhostahan kotiutui tietenkin sitten metelin ja hulinan väsyttämä uhmailija, joka heti ensimmäiseksi rojahti - vahingossa tosin - koiraparan selkään. Koska haukusta lähti niin veikeä vingahdus niin sitähän piti koettaa tietenkin useampaan kertaan äidin kielloista huolimatta. Mamman soffritto oli tietenkin samalla kärähtää keittiössä kattilanpohjaan, kun mamma erotuomaroi eteisessä (nonna oli tällä välin luikahtanut ovenraosta noutamaan jostain syystä pihalle jättämiään rattaita). Ainoa keino erottaa koira ja kakara toisistaan, ja pelastaa lounas korventumiselta, oli komentaa koira pihalle ja sulkea ovi sen perässä. Epäoikeudenmukaisesta kohtelusta loukkaantunut koiruus rapsutteli tietenkin vaativasti terassin lasiovea takaisin sisälle päästäkseen. Rattaidennoutokeikalta palanneen nonnan silmiin osui tietenkin heti ensimmäiseksi sisäänpyrkivä koira ja hän ehti jo tarttua ovenkahvaan mutta jähmettyi salamana niille aloilleen, kun kuuli karmaisevan NOOOOO -karjaisuni: koira pysyköön ulkona siihen asti, että saan kokkailuni vähemmän kriittiseen pisteeseen! Turvallisin ratkaisu kaikille, vaikka kaikki minua lukuunottamatta sitä näyttivätkin vastustavan.

Olin siis lapsen perhekerhoiluajan järjestellyt kotona paikkoja. Keräillyt vääriin paikkoihin jätettyjä leluja, vaatekappaleita, lehtiä, astioita ynnä muita tavaroita paikoilleen. Noin kymmenen minuuttia taaperon kotiinpaluusta lelut, kengät ja vaatteet olivat jälleen pitkin lattioita, sohvia, pöytiä. Mieskin tuli kotiin kauppareissultaan ja kohta jo keräsin hänenkin tavaroitaan: "Vieläkö tarvitset näitä pakasterasioiden kansia, joiden rasioita etsit viisi minuuttia sitten, vai voinko laittaa ne takaisin laatikkoonsa tästä pöydältä? Vieläkö tarvitset piilolasinestepullon tyhjää pakkauslaatikkoa vai voisiko sen jo laittaa paperin/pahvinkeräyskassiin?" Tätä se on, päivästä toiseen, kotiäidin arki...

Siinä vaiheessa kun lounas oli tarjoiluvalmista, neiti putosi muovikorokkeeltaan, joka on alunperin hankittu käsien- ja hampaidenpesun helpottamiseksi kylpyhuoneeseen, mutta jota neiti on nyt kuukauden päivät kuljettanut mukanaan huoneesta toiseen, jotta ylettyisi paremmin pääsemään käsiksi tavaroihin, jotka ovat hänen ulottumattomiinsa laitettu. Neiti lipesi jakkaraltaan keittiössä ja alakaapin teräväkulmainen vedin raapaisi ranteeseen ikävän verinaarmun. Säikähtäneen neitosen itkusta ei meinannut tulla loppua. Hetkeksi rauhoittui mamman syliin, mutta ruokapöytään istumisen ehdottaminen avasi jälleen kyynelhanat ja neiti pakeni omaan huoneeseensa. Maanittelu, lahjominen tai uhkaileminen eivät auttaneet, neiti pysyi sängyssään ja nukahti sinne sitten tyhjin vatsoin. Itkeskely jatkui taas välipala-aikaan: tällä kertaa syynä oli röyhkeä banaanikärpänen, jonka pörräily neidn jugurttipurkin ympärillä aiheutti kauhunsekaisia kiljahduksia ja sittemmin lohdutonta vetistelyä.

Välipalan jälkeen neiti halusi pihalle. T-paitasillaan. Ilman housuja. Ilman kenkiä. Kun ehdottelin pukemista, vastaus oli tyly ei. Sitten juostiin mammaa ja vaatteita karkuun. Eikä neiti sitä paitsi enää halunnut edes pihalle mennä, vaan katsoa muumeja. Niih.

Meillä on muuten vihdoin päästy siihen vaiheeseen, että neiti suostuu ainakin ajoittain tekemään tarpeensa potalle. Monta päivää on jo ollut pidempiä jaksoja ilman vaippaa päivisin ilman vahinkoja. Tänään tietenkään tämäkään homma ei toiminut niin kuin toivoa saattaa... Pesuun menivät kahdet housut, pari paitaa, parit pikkarit ja kasa harsoja, joilla yritin kuivata ja pestä märäksi pissittyä kangassohvaa. Ja siis pyykkäsin käsin, koska meillähän on pyykkitupavuoro vain kerran viikossa. Ja asuntoon ei saa asentaa omaa konetta. Ja anopista se on normaalia eikä mikään ongelma: joutuihan hänkin silloin lähes 40 vuotta sitten samassa tilanteessa pesemään osan pyykistä käsin. Mutta hei haloo, nyt ollaan kuitenkin jo 2010-luvulla! Miten tämä maa (tai kantoni) voikaan olla tietyissä asioissa niin aataminaikuinen, ettei ihmisille voida suoda edes omia pesukoneita? Että asunnot pitää edelleen tuulettaa pääasiassa manuaalisesti (avaa ikkunat kolme kertaa päivässä 10 minuutiksi)? Argh!

Ainoita vilpittömän ihania hetkiä tänään olivat aamuseitsemältä viereeni kömpinyt uninen pikkuneiti, joka niin hellästi silittelin mammansa tukkaa, ja toisaalta samaisen pikkuneidin iltarutistukset ja -suukot yöpuulle käydessä. Onneksi siis jotakin positiivistakin.

Karnevaalihumua ja maalaismarkkinoita

2011-03-13T12:36:00.015+01:00

Tänä vuonna olemme nauttineet karnevaalilomasta hieman flunssaisissa merkeissä eli suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä, harmi kyllä. Koulut ovat olleet kiinni viikon verran ja sitä myötä myös pikkuneidin kerhot ja äidin kielikurssi ovat jääneet pois viikko-ohjelmasta. Säät ovat olleet ihanan keväisiä, auringonpaistetta ja päivisin vähintään +12 astetta. Viikko sitten sunnuntaina elohopea häätyytteli jo 18 astetta! Omenapuun silmut vihertävät jo, puistossa pikkuruiset margheritinat täplittävät nurmikkoa, kevätesikoitakin olemme jo bonganneet... Ihanaa!

Aloitimme karnevaalitunnelmoinnin viime viikon torstaina pikkuneidin leikkikerhossa. Neiti kantoi kovin ylpeänä leppäkerttuasuaan eikä olisi luopunut siitä edes nukkumaan mennessään. Seuraavana päivänä suuntasimme Bellinzonaan katsomaan lasten karnevaalikulkuetta. Harmittaa, ettei tullut otettua juurikaan kuvia, videota vain. En ole vielä perehtynyt videoiden jakamiseen täällä blogissa, joten postaus jää taas kerran vaille asiaanliittyvää kuvitusta ja multimediaa. Neidin ja pikkuisen ystävättärensä mielestä kulkueessa oli kaikkein parasta se värikäs paperisilppu, coriandolit. Sitä olisi voinut keräillä maasta tietenkin ihan loputtomiin ja heitellä toisten päälle. Flamingoiksi pukeutunut guggenmusik-ryhmä taas oli sen verran pelottava, että oli parempi painautua tiukasti äidin jalkaa vasten ja jättää coriandolien heittely sikseen...

Tänä viikonloppuna kotikulmillamme vietetään eräänlaisia kevätkauden vastaanottajaisia, Fiera (tai Sagra) di San Provinoa, jota tarjonnan perusteella kai voisi nimittää suomalaisittain maalaismarkkinoiksi. Auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan. Eilen ei sentään satanut, tänään sen sijaan kyllä. Ihmeellisen paljon väkeä on silti liikkeellä.

Fiera päättyy vasta huomenna ja koska kyseessä on kunnan juhlapäivä - tai itseasiassa juhla paikallisten arvostaman pyhimyksen kunniaksi - pitävät kerhot ja ilmeisesti koulutkin vielä ovensa kiinni maanantainakin. Neiti on jo kovasti kaipaillut pikkuisia leikkikavereitaan ja joka päivä pyytänyt päästä kerhoon. Vielä kaksi yötä pitäisi malttaa mielensä, mutta selitäpä se kärsimättömälle kaksivuotiaalle...

San Provinon markkinat ovat siis eräänlainen paikallinen keväänmerkki. Ne ovat ensimmäiset talven jälkeiset paikallisjuhlat näillä seuduilla, jos karnevaalia ei lasketa. Tarjolla on paikallisia tuotteita kuten juustoja ja leipomuksia, kuten luumutäytteisiä uppopaistettuja San Provinon ravioleja (nam!), mutta myös muutama hilavitkutin lasten ja nuorten iloksi, asiaankuuluvaa markkinakrääsää, hattaraa, popcornia, traktori- ja kotieläinnäyttely sekä ohjelmaa konserteista ja tansseista kirkollisiin messuihin. Ja pari kaljatelttaakin. Joku ilmeisen pahoinvoiva juhlija olikin jättänyt kuvottavat terveisensä ulko-ovemme viereiselle seinälle. Säästän teidät tällä kertaa tarkemmilta yksityiskohdilta...

Kollaasi on viime vuodelta, tällä kertaa ei tullut otettua kameraa mukaan.

Mukavaa sunnuntaita!

Blogistelua laiskan iltapäivän ratoksi

2011-03-02T16:40:00.000+01:00

Tytöntylleröinen on päiväunilla. Itse istun tietokoneen ääressä, vaikka olisi paljon muutakin puuhaa. Voisi pestä kylpyhuoneet tai vaikkapa puunata tiskialtaan, tai vähintäänkin pyyhkiä huonekalut esiin pölykerroksen alta. Pitäisi myös järjestellä kaappeja, käydä läpi tytön vanhoja vaatteita, tehdä tilaa uusille vauvanvaatteille...

Kyllä, meille odotetaan perheenlisäystä :) Uskallan kai tämän paljastaa jo täällä Blogistaniassakin, kun rakenneultrastakin on kunnialla selvitty.

Alkuraskauden vetämättömyys ja pahoinvointi ovat jo onneksi ohi. Jaksaa taas tehdä muutakin kuin keskittyä selviytymään pakollisista arkirutiineista.

Mutta tänään siivoaminen ja pesänrakennus ei vain jaksa millään innostaa. Taisin käyttää jo kaiken tälle päivälle varatun kodinhengetärenergian La Dolce Vitan Veran "Spezzatino alla Pirttihirmun" valmistamiseen. Tuli muuten todella hyvää, suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Viime viikonloppuna kävin juhlimassa ystävättäreni K:n 33-vuotispäivää illallisen merkeissä ihan ilman miestä ja tytärtä. En edes muista milloin olisin viimeksi käynyt ravintolassa ilman miestäni! Olikohan se joskus kesällä 2008? Ihan liian kauan aikaa sitten joka tapauksessa!

Meillä oli todella mukavaa, vaikken illallisseurueesta etukäteen muita tuntenutkaan kuin itse päivänsankarin. Keskustelua käytiin italiaksi, englanniksi, venäjäksi ja hieman saksaksikin. Parco Ciani -ravintolan ruoka oli ihan syötävää, vaikka valikoima aika suppea olikin: itse söin melko arkisesti ahvenfileitä kera risottinon, muiden nautiskellessa pippurisista tartarpihveistään. Parasta tai ainakin herkullisimman näköistä taisi olla jälkiruokabuffetti, vaikka itse jouduinkin tyytymään hedelmäsalaattiin tiramisujen ynnä muiden raakaa kananmunaa sisältäneiden herkkujen sijasta.

Alunperin olin hieman huolissani illallisen myöhäisestä ajankohdasta (pääsimme tilaamaan ruoatkin vasta lähempänä iltakymmentä...), sillä viime aikoina olen sattuneesta syystä ollut kovin iltauninen, mutta mukavan seuran ja jutustelun ansiosta en edes huomannut olevani väsynyt. Illallisen jälkeen ilta olisi jatkunut casinolla tanssahdellen, mutta siinä vaiheessa päätin hipsiä kiltisti kotiin. Taisi olla ihan hyvä valinta, sillä olin koko sunnuntain jokseenkin voipunut ilman diskoiluakin.

Tähän helmi-maaliskuun vaihteeseen onkin kasautunut useampia juhlia, sillä myös miehen sisko C., isoisäni ja pikkuneidin leikkikaveri M. viettävät näinä päivinä syntymäpäiviään. Isoisäni täytti juuri pyöreät 80 vuotta. Harmi, etten päässyt kakkukahveille, mutta paljon onnea vielä näin bloginkin välityksellä!

Tällä viikolla on ohjelmassa myös pikkuneidin preasilon karnevaalijuhlat, joihin mammakin on kutsuttu. Mamman murunen pukeutuu leppäkertuksi :)

Jaahas, unenpöpperöinen tytöntylleröinen ilmestyi juuri viereeni ja haluaa myös ehdottomasti päästä kirjoittamaan. Tähän onkin hyvä lopettaa tämä postaus.

Mukavaa maaliskuuta!

Elonmerkkejä

2011-02-22T22:57:00.015+01:00

Olisikohan jo aika rikkoa blogihiljaisuus? Edellisen kerran bloggasin näemmä joulukuun alkupuolella ja pian on jo maaliskuu. Kevät! Aurinko! Pitenevät päivät! On alkanut taas tuntua siltä, että voisi jotain kirjoitellakin.

Yksi syy blogitaukoon on ollut ihan mieletön fyysinen väsymys, siis blogiväsymyksen ja sellaisen yleisen talviväsyn lisäksi. Olen ollut varsinkin iltaisin ihan naatti, mutta nyt on alkanut helpottaa.

Viimeisen parin kuukauden tapahtumat pähkinänkuoressa: Suomi-joulu ja -uusivuosi, sisustuslehtien hamstrausta, lattialaattojen ja parketin valintaa, keittiösuunnitelmaa, sähkösuunnitelmaa, kielikurssia, väsymystä, pahoinvointia, lääkärikäyntejä, selkävaivoja, fysioterapiaa, Nizzan reissu... siis nämä sellaisen lapsiperheen normiarjen lisäksi. Onhan tuossa ollut ihan tarpeeksi pitämään mamman kiireisenä, varsinkin näissä olosuhteissa, kun yhtään ylimääräistä energiaa ei oikein olisi :)

Sveitsinpuoleista Insubriaa ovat puhuttaneet, ainakin paikallislehtien perusteella, paitsi aseet ja niiden kotisäilytys sekä Cassarate-joen suun uudelleenmaisemointi (ja sen kalleus), myös kestoaiheet kuten bordellit, liikenne, pienhiukkaset, nopeusrajoitukset, kauppojen aukioloajat ja paikallisten jääkiekkojoukkueiden rämpiminen sarjan hännillä. Eli eipä juuri mitään uutta auringon alla.

Tai olipa sittenkin.

Ticinon kultatyttö, laskettelijalupaus L a r a G u t, otti ja vaihtoi, lähinnä kai taloudellisista syistä, kotipaikkansa Schwyzin kantoniin, Arth am Seehen. Tapaus on jonkin verran herättänyt pahaa verta ticinolaisten parissa, koska ilmeisesti neidin uravalintaa on kovasti(?) tuettu verovaroin ja kun homma alkaa vihdoin tuottaa hedelmää, niin joku muu korjaakin sadon.

Toinen epäilemättä suuri ja erityisen ajankohtainen uutinen on Ticinossa vaikuttavan rakennusalan pohatan ja Kosovon rikkaimman (?) miehen, B e h g j e t P a c o l l i n valinta Kosovon presidentiksi. Oli uutisissa juurikin tänään.

Tällaisia tänne.

Blogiväsymystä

2010-12-07T23:42:00.001+01:00

Täällä on ollut havaittavissa viime aikoina, oikeastaan koko syksyn, pienoista blogiväsymystä. Ei vaan kiinnosta. Eikä jaksa. Mikään tässä omassa arjessa ei tunnu juuri nyt kirjoittamisen arvoiselta. Ei oikein edes viime kuussa tekemämme Krakovan matka ole innostanut mitään rustailemaan.

Siis reissuhan oli aivan mielettömän onnistunut: mahtavan hieno hotelli aivan rautatieaseman ja Galeria Krakowskan vieressä, ihana kaupunki, vaikka reilussa kymmenessä vuodessa kovasti muuttunutkin, mielenkiintoisia ravintoloita ja nähtävyyksiä, paljon reippailua kirpakassa syysilmassa ja monituntinen sukellus Krakovan historiaan entisen Schindlerin tehtaan konttorirakennukseen majoittuneessa museossa. Joulumarkkinakojut olivat jo kutakuinkin pystyssä, mutta vielä tyhjillään marraskuun lopussa. Harmi sinänsä.

Kuviakin tuli otettua, mutta ne on ladattu toistaiseksi ainoastaan miehen koneelle. En vain ole saanut aikaiseksi ladata niitä omalle koneelleni. Mikä laiskimus!

Eih, nyt kävi kyllä tämä saamattomuuteni niin ärsyttämään, että on ihan pakko ladata ne kuvat nyt, heti ja samantien tällekin koneelle!

No niin, vihdoinkin se on tehty! Taidan laittaa muutaman kuvan todistusaineistoksi, vaikka niiden laatu nyt on mitä on, johtuen niin kamerasta, valaistusolosuhteista kuin kuvaajistakin... :-)

Kirjallisuusmeemi

2010-12-01T14:01:00.008+01:00

Stazzyn ja Veran blogeista löytyi tällainen meemi, johon oli tietenkin heti tartuttava, siitäkin huolimatta, että en ole tainnut kovinkaan montaa listatuista kirjoista lukea... ja yllättävän moni on tainnut jäädä kesken... Paljastetaan nyt sitten sivistymättömyyteni kaikelle kansalle :D

Lista on aika, hmm, valikoitunut (jos näin nyt voi asian suomeksi ilmaista): useampia kirjoja tietyiltä kirjailijoilta ja aika korostuneesti vielä englanninkielisiltä. Kenenköhän laatima tämä lista mahtaa ollakaan?

Merkitse lihavoituina kirjat, jotka olen lukenut kokonaan, kursiivilla ne, jotka olet aloittanut, mutta jotka jostain syystä ovat jääneet kesken.

1 Pride and Prejudice – Jane Austen

2 The Lord of the Rings – JRR Tolkien (suomeksi)

3 Jane Eyre – Charlotte Brontë (suomeksi)

4 Harry Potter series – JK Rowling (tunnustan, että en ole lukenut yhtäkään)

5 To Kill a Mockingbird – Harper Lee

6 The Bible

7 Wuthering Heights – Emily Bronte (enkuksi)

8 Nineteen Eighty Four – George Orwell (suomeksi)

9 His Dark Materials – Philip Pullman

10 Great Expectations – Charles Dickens (enkuksi)

11 Little Women – Louisa M. Alcott

12 Tess of the D’Urbervilles – Thomas Hardy

13 Catch 22 – Joseph Heller

14 Complete Works of Shakespeare

15 Rebecca – Daphne Du Maurier

16 The Hobbit – JRR Tolkien

17 Birdsong – Sebastian Faulk

18 Catcher in the Rye – JD Salinger (suomeksi)

19 The Time Traveller’s Wife – Audrey Niffenegger

20 Middlemarch – George Eliot

21 Gone With The Wind – Margaret Mitchell

22 The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald

23 Bleak House – Charles Dickens

24 War and Peace – Leo Tolstoy

25 The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams

26 Brideshead Revisited – Evelyn Waugh

27 Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky (suomeksi)

28 Grapes of Wrath – John Steinbeck (suomeksi)

29 Alice in Wonderland – Lewis Carroll

30 The Wind in the Willows – Kenneth Grahame

31 Anna Karenina – Leo Tolstoy (suomeksi)

32 David Copperfield – Charles Dickens

33 Chronicles of Narnia – CS Lewis

34 Emma – Jane Austen

35 Persuasion – Jane Austen

36 The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis

37 The Kite Runner – Khaled Hosseini (italiaksi)

38 Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Bernieres

39 Memoirs of a Geisha – Arthur Golden

40 Winnie the Pooh – AA Milne

41 Animal Farm – George Orwell

42 The Da Vinci Code – Dan Brown (suomeksi)

43 One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez (suomeksi)

44 A Prayer for Owen Meaney – John Irving

45 The Woman in White – Wilkie Collins

46 Anne of Green Gables – LM Montgomery

47 Far From The Madding Crowd – Thomas Hardy

48 The Handmaid’s Tale – Margaret Atwood

49 Lord of the Flies – William Golding

50 Atonement – Ian McEwan

51 Life of Pi – Yann Martel

52 Dune – Frank Herbert

53 Cold Comfort Farm – Stella Gibbons

54 Sense and Sensibility – Jane Austen

55 A Suitable Boy – Vikram Seth

56 The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon

57 A Tale Of Two Cities – Charles Dickens

58 Brave New World – Aldous Huxley

59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60 Love In The Time Of Cholera – Gabriel Garcia Marquez (suomeksi)

61 Of Mice and Men – John Steinbeck (suomeksi)

62 Lolita – Vladimir Nabokov

63 The Secret History – Donna Tartt

64 The Lovely Bones – Alice Sebold

65 Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas

66 On The Road – Jack Kerouac

67 Jude the Obscure – Thomas Hardy

68 Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding

69 Midnight’s Children – Salman Rushdie

70 Moby Dick – Herman Melville

71 Oliver Twist – Charles Dickens

72 Dracula – Bram Stoker

73 The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett

74 Notes From A Small Island – Bill Bryson

75 Ulysses – James Joyce

76 The Bell Jar – Sylvia Plath

77 Swallows and Amazons – Arthur Ransome

78 Germinal – Emile Zola

79 Vanity Fair – William Makepeace Thackeray

80 Possession – AS Byatt

81 A Christmas Carol – Charles Dickens

82 Cloud Atlas – David Mitchell

83 The Color Purple – Alice Walker

84 The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro

85 Madame Bovary – Gustave Flaubert

86 A Fine Balance – Rohinton Mistry

87 Charlotte’s Web – EB White

88 The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom

89 Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle

90 The Faraway Tree Collection – Enid Blyton

91 Heart of Darkness – Joseph Conrad

92 The Little Prince – Antoine De Saint-Exupery (enkuksi)

93 The Wasp Factory – Iain Banks

94 Watership Down – Richard Adams

95 A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole

96 A Town Like Alice – Nevil Shute

97 The Three Musketeers – Alexandre Dumas

98 Hamlet – William Shakespeare

99 Charlie and the Chocolate Factory – Roald Dahl

100 Les Miserables – Victor Hugo (suomeksi. Teatteriversion jaksoin kyllä katsoa kokonaan ;)

Sunnuntaina äänestetään jälleen

2010-11-26T23:12:00.000+01:00

ja SVP/UCD jatkaa provokatiivista linjaansa.

Silti nämä kampanjajulisteet jaksavat aina vaan minut yllättää...

Isänpäivä

2010-11-14T23:46:00.003+01:00

Ensimmäinen isänpäivä ilman sinua...

Tämä on soinut tänään mielessäni. Yksi lempilauluistasi. Vaikkei juuri se kotisaaresi ollutkaan.

Kaunissaari (J. Vainio)

Kaunissaareen johtaa väylä karikkoinen

Ehkä joskus vielä sinne löytää voinen

Vaikka olinkin mä melkein palleroinen

kun mä kerran sieltä lähdin kulkemaan

Silloin hyvästit kun saarelleni heitin

reippaan hymyn taakse kyyneleeni peitin

Voinko koskaan enää kotiin löytää reitin?

Aivan varmaan, sen mä muistan ainiaan

Kaunissaari kaivaten sua aina muistelen

Milloin saan mä sulta suukon suolaisen?

Siellä kuinka pitkälle vain katse kantaa

näkyy merta vaan, ja sitten taivaanrantaa

Nyt jo arvon sille osaisin mä antaa

koska kulkeissani näin jo muutakin

Nähdä sain mä kivikaupungit nuo suuret

Niiden asuttajat, joilta puuttuu juuret

Kuullut olen kaikki kirot, katkeruudet

Siksi saarelleni kaipaan takaisin

Kaunissaari kaivaten sua aina muistelen

Milloin saan mä sulta suukon suolaisen?

Olen kyllästynyt kivikyliin aivan

Ne on tienoita vain surun sekä vaivan

Heti kunhan näen lähtövalmiin laivan

kotisaarelleni palaan takaisin

Kaunissaari kaivaten sua aina muistelen

Milloin saan mä sulta suukon suolaisen?

Kuvamuistoja matkapuhelimestani

2010-11-10T14:32:00.004+01:00

Sain vihdoinkin aikaiseksi ladata kuvat koneelle matkapuhelimestani. Ihan ensimmäistä kertaa. Puhelin on jo reilun vuoden vanha ja olihan siihen jo jokunen kuva ehtinyt kertyä.

Inspiroiduin lataamaan kuvat siksi, että kuvasin eilen omituisen ja aika irstaankin näköisen sienen. Se oli hieman kuin maanpovesta työntyvä kieli.... Jos vaikka joku sieniekspertti moisen tunnistaisi.

Tässäpä teille pieni kuvakatsaus menneeseen :)

Mamman pikkuinen villipeto ei osannut vielä kävellä elokuussa 2009...

Syyskuussa 2009 olin paikanpäällä todistamassa Suomen jalkapallomaajoukkueen legendaarista 1-1 tasapeliä Liechtensteinia vastaan...

Kuvasin vapaa-ajanjalkineen ostopäätöksen kypsyttelemiseksi (ja kysyäkseni miehen mielipidettä:)

Neiti pääsi valokuvaamon näyteikkunaan.

Ei tullut mentyä tähän ravintolaan Valencian reissulla tammikuussa 2010.

Elintarvikealan lakko näkyi Valintatalon eineshyllyssä huhtikuussa 2010.

Yksi toistaiseksi toteutumattomien talohaaveidemme kohteista...

Matkalla Fribourgiin. Heinäkuinen moottoritie oli yllättävän tyhjä.

Näille kengille hekottelimme neidin kanssa monen monta kertaa elokuisilla kauppareissuilla.

Elokuun lopussa suurin osa turisteista on jo jättänyt Ticinon.

Elokuinen auringonlasku Jönköpingissä.

Rakas pieni matkalainen <3

Kuluvan syksyn kuvia.

Ystävyysviestikapula

2010-11-05T22:29:00.001+01:00

Kiitokset ihanalle Karkille tästä viestikapulasta.

1.Mitä vastasit pienenä kysymykseen « Mikä sinusta tulee isona?

Kukaan ei tainnut minulle tätä kysymystä esittää, mutta vakoilija-etsivä ja arkeologi taisivat jossain välissä olla toivelistalla. Mutta kylmän sodan päätyttyä vakoilijat jäivät pois muodista ja arkeologiset haaveeni lannisti ymmärtämätön naapurin täti, jonka mukaan takapihan metsän sijasta kuoppia tulisi kaivaa hiekkalaatikkoon. Tai viimeistäänkin se, että arkeologian opintojen aloituspaikkoja oli niin kovin vähän. Isäni toivoi minusta opettajaa..

2. Mitkä olivat sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?

Aku Ankka, mutta ihan parhaita olivat mielestäni enoni säästämät 70-luvun Akkarit. Aku Ankan taskukirjoista en niin välittänyt, koska niissä oli silloin ennen tylsiä mustavalkoisia aukeamia, Roope-setä oli parempi. Telkkarista seurasin muun muassa Pätkistä smurffeineen, tohtori Sykeröä, Olipa kerran elämää ja Taotaoa. Muita lempparilastenohjelmia, vaikka eivät piirrettyjä olleetkaan, olivat Noppa (taisi olla myös ensimmäisiä kirjoittamiani sanoja nimeni ohella), Pikkukakkonen, Puolikuusi ja Ylen lastenohjelmatarjonta lauantaiaamuisin. Mieleen ovat jääneet myös kaikki ihanat joulukalenterit...

3. Lempileikkejäsi?

Kirkonrotta, kymmenen tikkua laudalla, futis, purkkis, majojen ja lumilinnojen rakentaminen, pihapiirin muiden lasten "vakoilu" jonkun kaverin kera (varsinaista vakoilua, kun kaikista hauskinta siinä oli jos toiset huomasivat ja lähtivät jahtaamaan:), kioskileikit, barbitkin jossain määrin. Lähimetsät olivat ihan ykkösleikkipaikkoja!!!

4. Mistä urheilusta pidit/harrastit?

Tykkäsin pelata futista leikkipuistossa poikien kanssa, sittemmin kävin myös ihan seuran harjoituksissa, mutta "lupaavan futisurani" tielle tuli se, että vietin kesät mummolassa toisella paikkakunnalla ja lopulta myös iki-ihana valmentajamme lähti opiskelemaan eikä uutta löytynyt tilalle. Sitä paitsi pelailimme vain harjoitusotteluita poikajoukkueita vastaan, emme mitään mimmiliigaa (ei meillä päin tainnut sellaista olla olemassakan?). Harjoittelu ilman päämäärää oli pitemmän päälle aika tylsää. Muita kokeilemiani lajeja olivat jumppa ja yleisurheilu (pikamatkat ja pituus), mutta en tainnut olla kauhean ahkera harjoituksissa kävijä... Tykkäsin myös luistelusta ja hiihtämisestäkin. Mutta sitten tuli teini-ikä ja urheiluharrastukset jäi...

5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?

Kai se sitten Jonna Tervomaa oli, hih. Fanitin myös Dingoa, Sigiä ja Europea...

6. Parhaat synttärisi ja miksi?

Yhdetkään synttärit eivät ole jääneet mieleen kaikkein parhaimpina. Kaikki kaverisynttärit olivat aivan ihania. Ehkä ne hauskimmat olivat joskus 8-9 -vuotiaana.

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?

Korvalappustereot olivat todella toivottu ja mieleinen lahja jonain 80-luvun alkupuoliskon jouluna. 31-vuotislahjaksi saamani yllätysmatka, jonka määränpää paljastui vasta Milanon rautatieasemalla, on ollut yksi ikimuistoisimmista syntymäpäivälahjoistani.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?

Käydä ainakin Australiassa ja Japanissa. Löytää itseni.

Kuvamuisto vuodelta 79

Haasteen ottakoon vastaan kuka vaan, joka haluaa muistella lapsuuttaan! Mielläni lukisin vaikkapa Kasselin kyyhkyn, Tukholman tytön ja Noppulin lapsuusmuisteloita.

Tienasin tänään

2010-11-03T23:22:00.001+01:00

50 frangia! Kulutin kaupassa 53. Katto pääni päällä maksoi 73. Vesi, kaasu, sähkö maksoivat nekin jotain ja pitihän sitä syödäkin. Säästeliäänä ihmisenä otin koiran kakkapussit kunnallisesta kakkapussitelineestä. Vaikka jokuhan nekin maksaa, me muiden mukana.

Vein myös roskat kunnalliseen jätesäiliöön eikä sekään ihan ilmaista ole, mutta pian se saattaa olla huomattavasti kalliimpaa. Sekajätteen saa toistaiseksi pakata kaupasta ostettaviin roskapusseihin, n. 0,13fr/kpl. Pian ne "lahjoittanee" kunta, tosin vain rajallisen määrän kullekin kotitaloudelle. Loput saa ostaa korkeaan hintaan kaupasta, sillä virallisen ja ainoan sallitun roskapussin hinnasta suurin osa tulee olemaan roskaveroa. Tämän tarkoituksena on tietenkin rohkaista kuntalaisia lajittelemaan jätteensä, mutta myös pysäyttää roskaturismi. Erilaiset säkit tullaan avaamaan ja tutkimaan niiden alkuperän selvittämiseksi...

Bielin kaupungissa erikoisroskapussit olivat käytössä jo vuonna 2006. Niitä piti osata erikseen pyytää kaupan kassalta. Ei tullut kuuloonkaan, että asiakas olisi voinut itse poimia rullan ostoskärryihinsä suoraan hyllystä: sehän olisi saattanut jäädä vaikka maksamatta. Jätesäiliön avaamiseen taas tarvitsi avaimen. Sairasta. Täytyy tunnustaa, että kerran Bielistä viikonlopunviettoon lähtiessämme heitimme auton takakonttiin myös yhden roskapussin, koska viralliset verojätesäkit olivat loppuneet, ja dumppasimme sen lukitsemattomaan jätesäiliöön jossain Domodossolan tienoilla Italiassa... Kansainvälistä roskaturismia siis.

Kotikuntamme on yksi niitä viimeisiä kuntia, jossa "tassa sul sacco" ei ole vielä tätä päivää. Mutta lisääntyneen roskaturismin vuoksi se lienee sitä pian täälläkin. Kuka maksaa roskapussista esimerkiksi 5 frangia/kpl, jos naapurikuntaan kelpaa se 0,13 franginkin. Niinpä niin. Toivottavasti meillä ei enää pian käytetä vaippoja: kalliiksi tulisi, varsinkin kun kestovaipat ja pyykkitupa kerran viikossa ei kuulosta kauhean toimivalta yhdistelmältä (asuntoon EI SAA asentaa pesukonetta). Ihan asiasta toiseen, tietääkö joku vaikuttaako veden kovuus kestovaippojen imutehoon?

Niin, siis tienasin tänään viisikymppiä. Menoihin verrattuna en siis juuri mitään, mutta olen silti tyytyväinen itseeni. Ja mikäpä sen mukavampi tapa tienata, kuin opettaa innokkaalle oppilaalle englannin alkeita.

Liian vanha?

2010-11-01T15:14:00.011+01:00

Olenkohan tulossa vanhaksi?

Italian Big Brother eli Grande Fratello ei voisi tänä vuonna vähempää kiinnostaa. Itse asiassa viime keväänäkin GF:n ainoa valopilkku oli Mauro Marin, joka lopulta veikin koko potin. Olen kyllä istunut tänä syksynäkin maanantai-iltaisin television ääressä, mutta on tökkinyt ja pahasti.

Big Brotherin tapaisia "reality"-ohjelmiahan tulee aina parjata. Kukaan ei niitä tunnusta katsovansa, mutta silti ne keräävät ilmeisesti sen verran katsojia ja mainostajia, että niitä on kannattavaa näyttää. Minua GF on auttanut ymmärtämään italian puhekieltä (ja aikoinaan Espanjan Gran Hermano espanjaa), tutustuttanut myös erilaisiin murteisiin, opettanut ilmauksia, joita ei oppikirjoista löydy ja ehkä jollain tasolla olen oppinut myös jotain italialaisista (nuorista aikuisista), vaikkei kilpailijoita millään ilveellä taida voida keskivertoitalialaisina pitääkään. Kilpailijoiden tyylit ja vaatteetkin ovat kiinnostaneet ja keskinäiset suhteet, ns. romanssit eivät niinkään.

Mutta nyt vaikuttaisi hieman siltä, että tämä formaatti alkaa kyllä olla aikansa elänyt, tapahtumat ennalta-arvattavissa, "hahmot" aina niitä samoja. Ei todellakaan jaksa enää kiinnostaa. Vai onkohan vain kyse siitä, että olen itse perheellistynyt, ikää on tullut, mielenkiinnonkohteet vaihtuneet, että olen syntynyt eri vuosikymmenellä kuin suurin osa kilpailijoista, etten enää vain yksinkertaisesti kuulu ko. ohjelman kohdeyleisöön?

Tänä vuonna mukaan on valittu samat tyypit kuin viime vuonna ja sitä edellisenä: "tettona", pikkutakki-sikari/piippumies, kävelevä plastiikkakirurgian mainos, isänsä menettänyt ja sen seurauksena traumatisoitunut nuori nainen, ei-niin-laiha fashion victim, ulkomailla asuva italiaano, yli-innokas pojankloppi, joka rakastaa naisia, monta roomalaista sekä napolilaista, pakolliset kiintiötyypit pohjoisesta ja etelästä, monta samasta muotista olevaa nuorta miestä, joita ei erota toisistaan ja joiden nimiä kukaan ei muista...

Uutuuksia (ainakin muistaakseni, korjatkaa, jos olen väärässä):

- lapsensa tämän isän hoiviin jättänyt nuori nainen

- mies, joka valitsi ennemmin GF:n kuin arjen jakamisen raskaana olevan kumppaninsa kanssa (molemmat kilpailijat kertovat tulleensa GF:ään taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden, häh?)

- edesmenneen ma fia rikollisen kunnollinen(?) poika (GF 11:n voittaja-ainesta?)

- miespuolinen escort (ehkä Italian rumin ammattigigolo? Ainakin maailman epäseksikkäimmällä äänellä varustettu!)

Tänä vuonna paria poikkeusta lukuunottamatta kilpailijat ovat kaikki suhteellisen hyvännäköisiä, tavallisia pullukoita pulliaisia ei juuri joukossa ole. Vaikuttaa siltä, että ulkonäkö on ollut yksi tärkeä kriteeri kilpailijoita valittaessa. Voihan käydä tietenkin niin kuin aiempina vuosina, että kilpailijat jaksavat aluksi pitää huolta ulkoisesta olemuksestaan ja myöhemmässä vaiheessa totuus paljastuu: meikkikerrokset ohentuvat, takapuolet leviävät, mahat kasvavat, lihakset surkastuvat ja huomataan, että eivätpä nuo nyt niin kummoisia olekaan. Mutta siltikin olisi mukavaa vaihtelua nähdä joskus GF:ssä ihan tavallisennäköisiäkin ihmisiä (taitaa olla Italiassa ihan mahdoton ajatus?) tai vaikkapa useampikin niistä GF:ään pyrkineistä kummajaisista, joiden castingeille nauretaan Mai dire grande fratellossa. Nykyisellään GF on alkanut muistuttaa turhistakin turhinta kauniiden ihmisten Uomini e donne -senssiohjelmaa...

Mai dire grande fratello onkin itse asiassa GF:ää mielenkiintoisempi ohjelma, jossa nauretaan kilpailijoiden kustannuksella, heidän toilailuilleen, yleistiedon puutteelleen, italian kielen osaamattomuudelleen, melkein mille vain. Ohjelma näyttää myös paljon sellaista mitä varsinaisesta GF:stä sensuroidaan ja kilpailijoista saa usein aivan erilaisen kuvan kuin jos seuraisi vain GF:ää.

Ärsyttävintä Italian BB:ssä on se, että kilpailijoiden perheet, tyttö- sekä poikaystävät raahataan studioon, tapaamaan kilpailijoita ja muutenkin talon ulkopuolista elämää ja suhteita käsitellään ihan liiaksi sen sijaan, että keskityttäisiin talon sisäisiin tapahtumiin. Vaikka pitäisihän minun kai ymmärtää, että Italiassa la Famiglia on tärkeä. Ei ole ihan samantekevää millaisesta perheestä tulet, kenen lapsia olet.

Kaiken huippu taitaa kuitenkin olla se, että studiossa istuu juorulehtimies antamassa kilpailijoille ohjeita siitä, kuinka näiden tulisi elämänsä elää, ja tuomitsemassa näiden tekoja. En ole vastaavaa nähnyt suomalaisessa, brittiläisessä tai edes espanjalaisessa versiossa.

Tänään olisi jälleen GF-ilta. Saa nähdä jaksanko vielä vaivautua.

Grande Fratello 11, maanantaisin noin klo 21.10, Canale 5

Synttäreitä, hääpäiviä ja sen sellaista

2010-10-20T23:40:00.000+02:00

On taas viime päivinä ollut niin paljon kaikkea muuta mukavaa tekemistä, etten ole koneelle juuri ehtinyt, saati mitään kirjoittelemaan. Blogin uusi nimikin on edelleen työn alla...

Sunnuntaina juhlimme tytöntylleröisen 2-vuotissynttäreitä kera nonnien (isovanhempien) ja Italian sukulaisten. Tällä kertaa kukaan ei erehtynyt tuomaan mukanaan leivonnaisia, vaan tyytyivät suosiolla emännän tarjoamiin herkkuihin. Yli-imelät aleksanterin leivokset tekivät hyvin kauppansa, samoin kerma-suklaavanukastäytteinen kakku. Omasta mielestäni jälkimmäinen oli maultaan aika tylsä. Olisi kaivannut kaveriksi vaikkapa banaania tai edes vaniljavanukasta. Mutta olipahan ainakin miehen mieleen ja mitä ilmeisemmin myös tytöntylleröisen, koska sitä aikamoista vauhtia lappoi suuhunsa.

Kokeilin ensimmäistä kertaa koristeluun syötävää kakkukuvaa, mutta jotain taisi mennä pieleen, koska se halkeili ikävästi... Kuvan postitti siskoni Suomesta, koska täällä en ole moisia nähnyt. Yllätys oli suuri, kun otin kakkukuvan kuorestaan ja huomasin muovipakkauksen päälle printattujen käyttöohjeiden ja muiden tekstien olevan italiaksi. Ilmeisesti kakkukuva on tehty Italiassa, josta se on rahdattu Suomeen ja nyt sisareni lähetti sen sitten takaisin tänne Sveitsin ja Italian rajamaille. Fiksua, eikö?

Ihan suosikkisyntymäpäivälahja taisi olla nonnien lahjoittama kolmipyöräinen (tietenkin mamman ja papàn antaman lahjan lisäksi), mutta hyvänä kakkosena tulee bisnonnan kirja-DVD -yhdistelmä, joka sisältää muun muassa sellaisen lauluan kuin "Le tagliatelle di nonna Pina". Se on neidin uusi suosikkilaulu, jota pitää kuunnella ja katsoa ihan joka välissä. Heti herättyään neiti ilmoittaa pontevasti, että "Mamma, A. haluu kattoo nonna Pina, jooko, okei!?!" :-D

Eilen tarjoilimme synttäreiden kunniaksi perhekerholaisille mehua, kahvia ja suklaakeksejä. Oli hieman köyhät tarjoilut, sillä itsetehdyt kakut ja leivonnaiset ovat ko. kerhossa pannassa salmonellariskin vuoksi. Olisihan sitä voinut tietysti ostaa kakun kaupasta tai leipomosta, mutta kun en yhtään tiennyt, että kuinka paljon lapsia ja vanhempia oli kerhoon tulossa, niin en sitten rohjennut. Ja ehkä on parempikin, etteivät lapset syö kakkua mahantäydeltä kymmeneltä aamulla... Pikkuneiti oli aika otettu, kun perhekerholaiset lauloivat hänelle "Tanti auguri a te" (italiankielinen versio Happy Birthday to You / Paljon onnea vaan -laulusta). Hieman meinasi ujostuttaakin, mutta riehakkaasti tylleröinen taputti muiden mukana laulun päätteeksi.

Tänään iltapäivällä juhlimme kera yhden pikkuystävän, M:n ja äitinsä K:n. Kävimme ensin Magliason eläintarhassa syöttämässä banaania ja popcornia apinoille, pesukarhuille ja vuohille. Ennen kuin joku älähtää eläimille syöttämämme "ruoan" laadusta, niin kerrottakoon, että tällaisia "ruokintapaketteja" myytiin tarhan kassalla, emmekä siis suinkaan syöttäneet poloisille luontokappaleille luvatta omia eväitämme...

Leijonat, leopardit ja papukaijat nähtyämme suuntasimme Caslanon rantaan syöttämään joutsenia ja lopulta läheiseen ravintolaan täyttämään omaa kupuamme. Tarkoitus oli kylläkin käydä vain aperitiiveilla, mutta lopulta päätimme tilata myös pizzat. Loppuillan vietimme meillä kotona ja kaverukset puuhastelivat yhdessä neidin syntymäpäivälahjaksi saamassa Ikean leikkikeittiössä mammojen lörpötellessä niitä näitä ja hörppiessä iltateetä.

Huomenna olisi sitten vuorossa neljäs hääpäivämme. Sitä tuskin tulee juuri juhlittua, sillä mies on illan töissä. Hääpäivälahjaksi pyöräytin miehelle täytekakun, neidin synttärikakku kun tuli jo syötyä :-). Se kylläkin odottaa edelleen täyttämistä. Sitä ennen pitäisi vielä silittääkin... Saattapi siis mennä myöhään, mitä tulen taas aamulla katkerasti katumaan: pitää saada lapsi vietyä ajoissa leikkiryhmäänsä, joten edessä on aikainen herätys.

PS. Postaus jää tällä erää kuvattomaksi, koska kuvien lataaminen ei juuri tällä hetkellä onnistu.

Tärkeitä kysymyksiä

2010-10-10T11:41:00.002+02:00

Voisimmekohan joskus tulevaisuudessa katsella tällaista maisemaa oman kodin ikkunoista? Löytyisiköhän täältä se tontti? Voisiko tämä olla tuleva naapurustomme?

Saanko esitellä...

2010-10-09T00:36:00.000+02:00

Uusin perheenjäsenemme, Mollamaisa. Ikää noin kaksi viikkoa, pituutta 40cm ja painoa 128g.

Lokakuinen luontolauantai

2010-10-03T11:07:00.006+02:00

Valkoinen kuiva kausi

2010-10-01T23:19:00.001+02:00

Lyö tyhjää... Haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ideat ja ajatukset tuntuvat karkaavan ennen kuin saan niiden päästä kiinni. On kai vaan hyväksyttävä, että nyt on meneillään jonkinlainen kuiva kausi, joka päättyy aikanaan ja sitten on taas mistä ammentaa eikä tarvitse enää kuluttaa aikaansa tuijottamalla valkoisena hohtavaa kirjoituskenttää.

Haluaisin jollain tapaa uudistaa blogiani nimestä lähtien. Alunperin, eli suunnilleen vuosi sitten, blogin alkutaipaleella, tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmänkin siitä, kuinka eksyksissä tunsin olevani, kadoksissa jossain täällä keskieurooppalaisessa periferiassa, oikean elämän tapahtuessa jossain muualla. Kaikki mahdollinen ärsytti, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja aivan liian riippuvaiseksi miehestäni ja tämän vanhemmista. Kaukana vanhemmista, sisaruksista, ystävistä... Hukassa myös siinä mielessä mitä tulee äitiyteen ja lapsiperheen arjen pyörittämiseen. Jälkikäteen ajateltuna taisin potea jonkinlaista lievää masennusta ja samalla käydä läpi kulttuurishokkia, yhtä niistä monista.

Vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja tilanne muuttua. Pikkuneidistä on tullut kävelevä ja jutteleva taapero. Imetyskin jäi jo melkein vuosi sitten. Yöt ovat rauhoittuneet. Neiti syö itse. Elämä tuntuu paljon helpommalta. Nautin tytöntylleröiseni seurasta aivan toisella tavalla kuin ennen. Elämä on sosiaalisempaa perhekerhoineen ja leikkiryhmineen. Parisuhdekin voi paremmin. Kotona oleminenkaan ei tunnu enää samanlaiselta pakkopullalta, enkä tunne siitä niin suurta syyllisyyttä(!). Eikä tästä blogistakaan tullut sellaista pahan olon vuodatuskanavaa, jollaiseksi sen alunperin olin ajatellut, mutta henkireikä kuitenkin, yhteyteni ulkomaailmaan, aikuisten maailmaan. Ja itseni ilmaisemisen väline. Olen edelleen minä, vaikka olenkin äiti ja vielä kaikenkukkuraksi kotiäiti. Olen edelleen olemassa, vaikka työpanostani ei lasketakaan rahassa. Tämä on nyt minun paikkani tässä yhteiskunnassa.

Blogin nimi tuntuu nyt aivan väärältä, vaikka asummekin edelleen täällä jollain tavalla jälkeenjääneellä(?) syrjäseudulla, Kaikkivaltiaan selän takana, keskieurooppalaisessa periferiassa. Mutta tunnen olevani vaihteeksi vähemmän eksyksissä, vähemmän tyytymätön, onnellisempikin. Siitäkin huolimatta, että viime kuukaudet ovat tuoneet mukanaan myös suuren surun. Mutta toisaalta ne toivat myös suuren helpotuksen: puhelimen soidessa tai tekstiviestin saapuessa en enää automaattisesti odota ikäviä uutisia tai pelkää, että mitä on sattunut.

En ole vielä keksinyt blogille uutta nimeä. Inspistä odotellessa.

How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever? 
Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure.  
Was he the one causing pain 
With his careless dreaming?
 
Been afraid, always afraid, 
Of the things he’s feeling.  
He could just be gone. 
He would just sail on 
He’ll just sail on.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

These days drift on inside a fog 
Thick and suffocating. 
His sinking life, outside its hell. 
Inside, intoxicating.
He’s run aground. 
Like his life,  
Water much too shallow. 
Slipping fast, down with his ship,  
Fading in the shadows.  
Now a castaway. 
They’ve all gone away. 
They’ve gone away.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold? 
How can I be lost? In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

Forgive me. Forgive me not. 
Why can’t I forgive me?

Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure. 
How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever?  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? In remembrance I relive. 
So how can I blame you,  When it’s me I can’t forgive?

Metallica, The Unforgiven III

Paluu arkeen

2010-09-23T14:53:00.000+02:00

Kotona ollaan jälleen. Olemme olleet jo sunnuntaista asti. On ollut outoa palata jo melko syksyisestä Suomesta tänne Ticinoon, jossa aurinko edelleen paistaa ja t-paitakelit jatkuvat. Vaistomaisesti olen vetämässä takkia ja kaulahuivia niskaan joka kerta ulos lähtiessäni tai vähintäänkin jotain pitkähihaista. Pikkuneidilläkin on aina liikaa päällä.

Paluu arkeen on ollut melkoisen kiireinen. On ollut laukkujen purkamista, ruokakaappien täydentämistä, perhekerhoa, appivanhempien vierailua meillä ja meidän heillä, tuttavien tapaamista, hää- ja kastekorttien askartelua, preasiloa, eläinlääkäriä ja antibioottikuuria (koiran anaalirauhaset tulehtuneet jo toista kertaa lyhyen ajan sisään... kauhea löyhkä ja sotku :( ), uuden lankapuhelimen metsästystä (vanha oli simahtanut poissaollessamme), vanhan auton myymistä ja siivoamista, uuden autovakuutuksen hankkimista, uuden auton noutoa, taloprojektin suunnittelua ja päivittämistä, neulomuksia viimeisteltävänä, kirjoja, lehtiä, kirjeitä sekä tietenkin blogeja luettavana ja laskuja hoidettavana. Jossain välissä mieheni on käynyt töissäkin. Pyykkikorit pursuilevat likapyykistä, mutta pyykkitupa on meidän vasta huomenna... Riittääköhän 9,5 tuntia edes?

Suomen matkamme oli ihana, mutta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo pieni iäisyys. Onneksi siitä jäi jotain hieman hitaamminkin(?) haalistuvia konkreettisia muistojakin kuten suklaanruskeat KoKo-espressokupit, kuusi matalaa ja saman verran syviä Teema-lautasia sekä tietenkin lukuisat valokuvat, joista osa on tosin edelleen ainoastaan muistikortilla... Kaiholla muistelen hidastempoisia lomapäiviä ja ihanaa joutilaisuutta!

Terveisiä Suomesta!

Beautiful Blogger

2010-08-27T11:43:00.001+02:00

Olemme lähdössä huomenna kohti Suomea ja tämä päivä menee pakkailuun ja muuhun valmistautumiseen.

On kuitenkin yksi postaus, jonka haluan ehdottomasti kirjoittaa ennen lomaa, koska muuten sen julkaiseminen jäisi varmastikin johonkin syyskuun lopulle...

Sain nimittäin tällaisen ihanan tunnustuksen:

Kiitokset tästä Karkille ja ratònille! Oli aivan ihana yllätys!

Nyt pitäisi sitten kertoa seitsemän asiaa itsestä... Suonette anteeksi, mutta ajanpuutteen vuoksi en nyt pystynyt parempaan ;)

Sukututkimus on intohimoni. En ymmärrä miksi sen pitäisi olla vain mummojen harrastus. Sukututkimus on parhaimmillaan kuin salapoliisin hommaa. Välillä joutuu selaamaan monta sataa sivua muinaisten pappien harakanvarpaita ennen kuin mitään löytyy ja kymmeniä ennen kuin hieroglyfit alkavat ylipäänsä avautua. Äitiyden myötä en ole ehtinyt nettiarkistoja penkomaan kuin satunnaisesti neidin nukkuessa. Se on ihanan rentouttavaa!
Sukujuureni näyttävät olevan vahvasti Itä-Suomessa, patrilineaalisesti Kerimäellä. Osa (tosin hyvin pieni) geeniperimästäni näyttäisi olevan lähtöisin Saksasta. Viimeisimmän tiedon mukaan saattaisi olla ehkä hitunen aatelisvertakin pääasiassa sotilaiden, torppareiden, renkien ja piikojen miehittämässä sukupuussani.
Pidän kielistä: olen opiskellut "pakollisten" englannin ja ruotsin lisäksi saksaa, italiaa, venäjää ja espanjaa. Haluaisin opiskella ranskaa ja kerrata saksaa.
Seuraan Italian tv:stä lähinnä GF:ää eli Grande Fratelloa eli Big Brotheria. Kertonee jotain italialaisten tv-kanavien tasosta (ja ehkä omasta maustani ja äo:stani ;).
En juuri katso tv:tä, mutta jos katson, valitsen useimmin jonkun monista meillä näkyvistä brittikanavista.
Haluaisin opiskella jonkin kunnon ammatin, en vain tiedä minkä. Sairaanhoitajille taitaisi aina löytyä töitä, mutta
veren näkeminen vetää jalkani hyytelöksi, nenäni valkoiseksi ja pelkään pyörtyväni. Ja joskus niin käykin.

Moni suosikkibloggereistani onkin jo tunnustuksen saanut, mutta mainitsenpa heidätkin silti. Tunnustuksia piti jakaman seitsemän, mutta koska joukossa on siis jo Beautiful Bloggereiksi aiemmin julistettujakin, niin muutama ylimääräinen ei varmastikaan ketään haittaa.

Vera A: La Dolce Vita - Elämä on suloista

Karkki: Tiramisua Milanossa

Ratón: Hiiri maailman äärissä

MaaMaa maailmalla

ebrufin ♥türkiye

Anne: Helvetianmoista elämää

Karoliina: Love from Istanbul

Tukholman tyttö ja sen tytär

Noppuli: Minun Moskova

Kasselin kyyhkyt

Stazzy: "Elle a deux passions : moutons et dormir"

Viimeisen kuukauden aika tapahtunutta

2010-08-26T14:40:00.000+02:00

Viimeisen kuukauden aikana on jäänyt kirjoittamatta monta postausta mielessä pyörineistä asioista. En ole saanut aloitettua edes luonnoksia. Ei vaan ole ollut aikaa. Siksi listaan tähän lyhyesti(?) vain pääkohdat asioista, joista olin aikonut kirjoittaa.

Kuukausi sitten olin mieheni mukana tämän työmatkalla Fribourgissa. Saavuimme sinne myöhään eräänä tiistai-iltana ja seuraavana aamuna mieheni oli määrä tavata eräs henkilö työasioiden merkeissä. Olimme juuri astuneet sisään hotellihuoneeseemme, kun mies sai tekstiviestin ko. henkilöltä: työtapaaminen tulisi peruuntumaan, sillä miehen vaimo synnyttäisi hetkellä millä hyvänsä. Mieheni oli tietenkin hyvillään iloisesta perhetapahtumasta, mutta ei oikein osannut iloita ylimääräisestä palkallisesta vapaapäivästä, firman sponssaamasta hotellimajoituksesta ja ruoasta, vaan tunsi olonsa jollain tapaa syylliseksi, koska ei pystynyt "tuottamaan" mitään. Menetti melkein yöunensakin. Itse olin vain hyvilläni, että sainkin tehdä turistikierroksen Fribourgin keskustassa hänen kanssaan. Seuraavana aamuna mies soitti heti pomolle ja sai tältä synninpäästön ja kehotuksen nauttia huoletta vapaapäivästä. Aina asiat eivät voi mennä ihan niin kuin on suunniteltu...

Ihastuin Fribourgiin ikihyviksi. Tuntui siltä, että olisimme jossain ulkomailla Sveitsin sijasta (minun arkinen Sveitsinihän on Ticino, muualta on vähemmän kokemusta.) Ihmiset ovat erinäköisiä, pukeutuvat eri tavalla, rakennustyylikin on erilainen kielestä puhumattakaan... Ranskan kieli on niin kaunista! Parasta kaupungissa oli tietenkin vanhakaupunki katuineen ja puoteineen, katedraali upeine lasimaalauksineen, vihannes- ja kukkamarkkinat... ja La Galerie Ciné-Shopping, joka oli oikein mukava sateenpitopaikka.

Seuraavalla viikolla mies ja minä lähdimme kahdestaan parin yön lomalle Kreuzlingeniin, tai siis siellä sijaitsi hotellimme. Neiti jäi isovanhempiensa hoiviin. Menomatkalla tutustuimme St. Galleniin. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta näkihän sitä kaupunkia sateenvarjon suojistakin. Ja tykkäsinkin kovasti näkemästäni.

Kreuzlingenissä kävelimme lähinnä rantapuistossa, mutta muuten vietimme aikaamme Saksan puolella Konstanzissa: jälleen ihana pikkuinen kaupunki, niin täynnä elämää, kivoja ravintoloita, kauppoja.

Matka Kreuzlingenista Konstanziin on lyhyt, niin lyhyt, että siirtyminen kaupungista ja maasta toiseen käy helposti jalan. Vaikka entisten raja-aitojen sijasta rajaa merkkaavat nykyään taideteokset ja pikkuiset kyltit, on silti mahdollista huomata kulkeneensa maasta toiseen. Siinä missä Kreuzlingenia luonnehtii rauhallisuus (ihmisiä ei ole ruuhkaksi asti missään), oli Konstanz täynnä elämää, turisteja, jonoja, ääntä, ravintoloita, kaikkea. Illalla hämärän tultua kontrasti oli jos mahdollista vieläkin suurempi. Sveitsin puolella ei ollut liikkeellä ketään, oli erittäin hiljaista ja pimeää, tunnelma vähintäänkin uinuva, kun taas Saksan puolella ihmiset (=turistit?) olivat ulkona, ravintoloissa, kävelyllä, juhlimassakin, oli valoja, musiikkia, elämää, hetkittäin jopa ahdistavan paljon!

Kotimatkalla poikkesimme Appenzellissä: uskomaton paikka, kuin suoraan satukirjasta! Jollain tapaa hyvin epätodellinen. Koristeellisia taloja ja pikkupuoteja, paaaljon turisteja. Ympäröivä maaseutu heleän vihreine kumpuilevine laitumineen oli myös kuin toiselta planeetalta. Niin kaunista!!!

Tässä kuvassa olennaisinta on tuo taustalla näkyvä maisema...

Ehdimme kotimatkalla poiketa pikaisesti myös uudessa Alpenrhein Village Outletissa Landquartissa (GR). Kävimme vain Niken ja Batan liikkeissä, mutta molemmista lähti jotain mukaankin.

Pikkuneiti oli reissumme aikana nauttinut isovanhempiensa lisäksi Amerikan "isomummon" seurasta. 86-vuotias N. matkusti yksinään koko matkan Minneapolisista Milanoon, koska halusi nähdä uusimman "sukulaisensa". N. on eräänlainen appiukkoni varaäiti. Appeni oli 60-luvulla yksi ensimmäisistä italialaisista Yhdysvaltoihin lähetetyistä vaihto-oppilaista ja N. hänet majoittaneen perheen äiti, josta tuli apelleni, oman äitinsä jo lapsena menettäneelle nuorukaiselle, eräänlainen äidin korvike. Näihin päiviin asti ovat jaksaneet pitää yhteyttä ja vierailla toistensa luona!

Minä tapasin N:n nyt ensimmäistä kertaa. Uskomattoman karismaattinen nainen! Vaikka hän on sairastellut vuosien mittaan kovastikin, näyttää silti paljon ikäistään nuoremmalta, järki on terävä kuin partaveitsi. N. ei ollut mielestäni tyypillinen amerikkalainen (onko sellaista ylipäänsä olemassakaan?) vaan jollain tapaa hieman varautunut ja sellainen tarkkailijatyyppi, mutta ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Keskustelumme olivat erittäin antoisia ja meillä synkkasi uskomattoman hyvin. Heti ensimmäisen kerran tavatessamme hän tuli tuttavallisesti halaamaan ja tunsin oloni hänen seurassaan heti hyvin kotoisaksi ja jollain tapaa turvalliseksi. N:ssä oli jotain niin perin tuttua! Ihan kuin olisin aina tuntenut hänet!

Surin jo ennalta N:n paluuta Yhdysvaltoihin, sillä pelkäsin, ja pelkään, että emme ehkä saa ikinä toista mahdollisuutta nähdä häntä. Suunnitelmissa olisi kyllä matkustaa ensi kesänä tai syksynä tai tai tai Minneapolisiin, jos vain mahdollista...

Tässäpä nämä tärkeimmät tapahtumat taisivat jo tullakin. Onhan tässä kyllä kaikenlaista muutakin tapahtunut, mutta ehkä säästän ne jutut toiseen kertaan. Ehkä teen jossain välissä myös erillisen postauksen matkakuvista (kollaaseja tms.), sen verran paljon niitä tuli otettua. Muutenhan tästä uhkaa tulla kilometripostaus ;)

Punaisen kirjekuoren arvoitus

2010-08-20T23:21:00.002+02:00

Muutama päivä sitten mies löysi postilaatikostamme epäilyttävän hehkuvanpunaisen kirjekuoren. Sen päällä komeili nimeni, postinumeromme ja -toimipaikkamme. "Tämä on sinulle", mies sanoi ojentaessaan kuoren ja jäi tuijottamaan minua kysyvä ilme kasvoillaan. Hämmennyin.

Kuorta avatessani jo oikeastaan arvasinkin, mistä siinä saattaisi olla kyse. Hidastelin tahallani ja pidin miestä jännityksessä. "Noh?", kysyi mies malttamattomana: "Keneltä se on...???"

"Voipi olla, että neiti tarvitsisi ensi viikolla hoitajaa... Mitäs sanoisit, jos lähtisimme pitkästä aikaa leffaan? Mä tarjoon leffan, mutta sä maksat popcornit!" sanoin. "Ok... Mikä päivä, mikä elokuva?" mies kysyi.

"No tämä!"

Jee, kerrankin onnetar suosi minuakin, joka en koskaan ikinä milloinkaan voita mitään! Pitäisiköhän lotota? ;) Arvontaan osallistuessa olikin kyllä aika varma tunne, että siitä saattaisi liput irrota. Hetken kyllä harkitsin, kuinka järkevää on antaa omat yhteystiedot ÖKK:lle markkinointitarkoituksiin, mutta tulin siihen lopputulokseen, että syksyllä sairausvakuutusfirmat soittelevat joka tapauksessa, annoin sitten tietoni tai en. Eikä pari puhelua lisää tunnu missään... Ja olisihan se kiva päästä näkemään Shrek 3D:nä leffateatterissa...

Kävi vielä niin hyvä tuuri, että mies on 25. päivä aamuvuorossa eli todellakin taidetaan jopa päästä paikalle. Tosin sillä ehdolla, että lupauduin tökkimään miestä, jos alkaa kesken leffan nuokkua :)

* * *

Mies sai tällä viikolla vähän toisenlaista "yllätys"postia: Canton Uri lähetti pikavoiton. Onneksi vain 40 frangin. Mies oli ajanut viidenkympin alueella 57 km/h.

Syksyn merkkejä

2010-08-19T14:15:00.012+02:00

Mistä huomaa, että syksy tekee tuloaan? Ainakin täällä meillä päin siitä, että huonekaluliikkeiden katalogeja alkaa tipahdella postilaatikkoon.

Sekä Pfister että Ikea ovat valinneet tällä kertaa esitteidensä kanteen nojatuoleissa löhöileviä lukevia(?) ihmisiä...

Tässä muutamia Pfisterin suosikkipaikkoja:

Mustaa ja valkoista:

Muutama Ikean huone, joissa voi tuntea olonsa kotoisaksi:

Mustaa ja sinistä:

Mutta kaikkein varmin syksyn lähestymisen merkki taitaa olla kuitenkin tämän läpyskän saapuminen:

Mitähän kivaa sitä harrastaisi tänä syksynä?

Quando mi vieni a prendere?

2010-08-18T15:45:00.002+02:00

Ligabuen Arrivederci, Mostro! -albumi on yksi tämän kesän kuunnelluimmista cd-levyistämme. Siinä on montakin hyvää kappaletta, mutta yksi on järkyttävyydessään ylitse muiden. Sitä kuunnellessa kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin ja tulee aivan kauhean paha olla...

Quando mi vieni a prendere? (Dendermonde, 23/01/09)

Joku ystävällinen YouTuben käyttäjä on tehnyt biisiin "videon", josta löytyvät lyriikatkin:

Kenkä- ja vähän muillakin kaupoilla Chiccolandiassa

2010-08-17T15:12:00.007+02:00

Eilen piipahdimme pitkästä aikaa Italian puolella Chiccolandiassa. Vaikka parkkipaikka oli vain puoliksi täynnä, kävi sisällä hirmuinen hulina ja huiske. Moni muukin perhe oli päättänyt juuri maanantai-iltapäivän kunniaksi lähteä etsimään lapsille syysvermeitä. Kuten aina, kaikkein suurin tungos oli alennettujen outlet-tuotteiden ympärillä, siitäkin huolimatta, että suurin osa 50 ja 70 prosentin alennustarroilla varustetuista vaatteista ja kengistä oli kesäsesongin jäänteitä.

Yksi laarillinen oli sentään vielä jäljellä alennushintaisia syys- ja talvikenkiäkin. Harmillista kyllä neidillemme sopivia talvikenkiä ei tahtonut löytyä. Tai itse asiassa löysin kaksikin paria aivan ihania koon 23 kenkiä, mutta totesin ne turhan pieniksi; kuukauden tai parin päästä ne olisivat jääneet auttamatta jo liian pieniksi. Koossa 24 taas ei ollut jäljellä äidin silmää miellyttäviä kenkäpareja... paitsi yhdet, jotka ovat kyllä ainakin talvikäyttöön ehkä hieman turhan avonaiset. Mutta eiköhän näillä yhdestä ticinolaisesta syksystä selviä, ainakin niistä kuivemmista ja aurinkoisemmista päivistä... Käytännöllisemmät ja lämpimämmät syys- ja talvikengät taidamme etsiä Suomesta.

Chiccolandiasta mukaan tarttuivat myös söpöt sisätossut. Kotikäyttöön ovat ehkä hieman liian lämpimät, mutta äiti-lapsi -kerhossa, nonnalassa sekä mummilassa pidettäviksi oikein hyvät.

Lisäksi Chiccolandiasta löytyi sukkia, tutteja (meillä ei ole vielä päästy niistä eroon eikä paikallisen "neuvolan" mukaan kuulemma ihan vielä tarvitsekaan), uusi hoitolaukku vanhan hajonneen ja hieman epäkäytännöllisen tilalle ja suloinen pyjama ystävättären vastasyntyneelle pikkuprinssille.

Bongasin myös aivan hurmaavia syys- ja talvivaatteita, mutta maltoin vielä mieleni. Haluan ehdottomasti katsastaa myös Suomen valikoimat. Siitäkin huolimatta, että todennäköisesti Suomesta palattuamme kaikki täällä näkemäni ihanuudet on jo loppuunmyyty. En tiedä onko tämä vain oma vaikutelmani, mutta kun täällä näkee jonkun ihanuuden kaupassa, se on parempi ostaa samana päivänä: seuraavana on usein jo liian myöhäistä. Kuluttajan näkökulmasta äärettömän ärsyttävää, kun ei voi rauhassa vertailla hintoja ja miettiä ostopäätöksiä yön yli, vaan on melkein pakko sortua heräteostoksiin...

Pikkuneidistä Chiccolandia on mielettömän hauska paikka. Aina löytyy jos jonkinikäistä leikkikaveria, värikkäitä ilmapalloja, Chiccon leluja testattavaksi... Mutta kaikkein paras leikki on se, kun saa viilettää äitiä ja isää karkuun pitkin kaupan käytäviä. Kaikesta perässä juoksemisesta, leikkimisestä, välipalan syömisestä, kenkien sovituksesta, alelaarien penkomisesta ja rekkien sormeilusta, laukun valinnasta (jonka lopulta suoritti puolestani eräs nuorehko italialaisisä, joka naama peruslukemilla poimi jaloistamme toisen kahdesta valintaprosessimme loppusuoralle selvinneestä laukusta, onneksi tosin sen rumemman eikä sitä sievempää, lievästi epäkäytännöllisempää mutta tilavampaa uniikkiyksilöä, joka lopulta lähti minun mukaani... ;), normaalihintaisten vaatteiden ihailusta, kassajonossa seisomisesta selvittyämme huomasimme viettäneemme Chiccolandiassa hyvän matkaa kolmatta tuntia...

Blogivinkki

2010-08-16T11:14:00.002+02:00

Haluaisin suositella teille erästä aivan ihanaa suomalaisäidin blogia, joka jaksaa yllättää ja hurmata minut jokaikinen kerta luovuudellaan ja suloisuudellaan. Kyseinen blogi on nimeltään Mila's Daydreams. Ehkä olettekin sen jo löytäneet tai ainakin kuulleet siitä puhuttavan? Jos ette, niin käykääpä kurkkaamassa :)

Suomi-ikävä

2010-08-12T23:03:00.001+02:00

Näinä päivinä minulla on kauhea ikävä Suomeen. Vähän väliä huomaan ajatusteni lennähtäneen kauas pohjoiseen.

Sieluni silmin näen meidät kävelemässä kohti mummilaa, ohi urheilukentän ja puiston terijoen salavineen. Ylitämme joen. Pysähdymme katselemaan tummaa virtaa, sen verkkaista matkaa kohti merta, sen pyörteitä. Siinä on jotain niin pelottavaa mutta samalla kiehtovaa.

Varisparvi lehahtaa raakkuen lentoon koivun latvasta. Mummoni lempilintu. Vaarini kutsui niitä Kalleiksi.

Taivaalla raskaana roikkuvat pilvet lupailevat sadetta. Ilma on raikasta. Tuulee. On niin helppo hengittää. Ohitse ajaa eläkeläisnainen pyörällä, ehkä koululainenkin, jokunen autokin, mutta jonoksi asti niitä ei ole. Tuossa oli ennen kioski vihreine vuorilautoineen, tuonne taas näyttäisi nousseen jälleen uusi rakennus. Rintamamiestaloja asuttaa jälleen uusi sukupolvi. Pihat ovat täynnä keinuja ja leikkimökkejä. Värikkäät lautaverhoilut pistävät silmään. Vanhat talot ovat saaneet uudet vaatteet.

Äidillä on aina pannu kuumana. Kahvit on keitetty ennen kuin kukaan edes ehtii huomata kahvihampaan kolotusta. Äidinäiti kattaa pöytään kerralla koko ruokakaappiensa sisällön vaikka kertoisit juuri syöneesi lounasta. Isänäiti keittää vahvat pannukahvit tai 'tsajut', jotka juodaan kera maidon, mitä rasvaisemman, sen parempi, ja monen sokeripalan. Pöytään ilmestyy paksusti voideltuja juusto- tai makkarapäällysteisiä rieskaviipaleita. Ja lähes poikkeuksetta joko pullaa tai piirakoita, itseleivottuja tietenkin. Niin tuttua ja turvallista. Poskipullia, viinereitä, omena- tai pyhäpiirakkaa.

Lauantaisin mummo odottaa meitä syömään ja laittaa aina paaaaljon ruokaa. Ettei vaan lopu kesken. Elvira, otahan lisää perunoita ja toinen kyljys ja kurkkua, tomaattia ja punajuurta! Ja jokaikinen kerta ruokailu päättyy mummon päivittelyyn, kuinka paljon jäi taas tähteeksi ja miten vähäruokaisia me olemme. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu!

Suomi kummittelee päässäni varmaankin siksi, että alitajuisesti valmistaudun jo pian koittavalle Suomen matkallemme. Siihen asti lievennän ikävää mielikuvamatkailulla ja tietyillä Suomi-mauilla:

Tämä sopii erittäin hyvin keitettyjen perunoiden kaveriksi ja muistuttaa ihanasti suloisesta Suomen suvesta...

Näistä tulee mieleen mummolassa vietyt aurinkoiset lapsuuden kesät... ja vaari, joka oli aina marjapuskien kimpussa tai juolavehnää kitkemässä.

Ei ole mummon pyhäpiirakan voittanutta! Sitä aitoa odotellessa...

Kutsumattomia vieraita

2010-08-07T22:21:00.007+02:00

Löysin tänään buxuksestani kolme tällaista kaveria:

Diaphania perspectalis. Kuva: W Schon.

Alkuperäisyhteydessään kuva löytyy täältä.

Tämä tuholainen on luultavasti alunperin kotoisin Kiinasta. Ensimmäiset raportoidut havainnot Euroopassa ovat vuodelta 2007 Saksasta, Baden-Württembergista. Sittemmin näitä on löytynyt myös Hollannista, Ranskasta ja myös täältä Sveitsistä. Ja nyt ne ovat löytäneet jo tiensä minun buxus-raukkani kimppuun. Olivat mokomat ehtineet tehdä jo aika paljon tuhoa... :(

Nyt tässä ihmettelen, että pitääköhän tällaisesta löydöstä yhä raportoida eteenpäin jollekin instanssille vai onko tämä laji jo niin kovin yleistynyt, ettei enää tarvitse? Luulisi kyllä, että jos kerran näitä löytyy jo minun minibuxuksestanikin, niin eivät kai nämä voi enää kovin harvinaisia olla?

Viime viikolla kutsumattomia vieraita kävi myös kerrostalossamme. Ei sentään osunut vielä omalle kohdalle, mutta täytyy sanoa, että ei ollut kiva kuulla, että olivat vierailleet naapurissa. Luultavasti mainospostista pullisteleva postilaatikko houkutteli murtomiehet tai -naiset koettamaan onneaan. Ja olihan sitä. Siinä vaiheessa, kun talonmies huomasi lukottoman oven porraskäytävän viikkosiivouksen yhteydessä, olivat tyypit jo tiessään. Naapuria odottaa harvinaisen mukava kotiinpaluu Ameriikasta...

Sukusunnuntai

2010-08-07T08:12:00.000+02:00

Tällä kertaa vietin Sveitsin kansallispäivää Italiassa. Miehen täti P. oli kutsunut meidät sunnuntailounaalle luokseen Milanon kupeeseen. Täti ja muukin suku toivoi kovasti näkevänsä taaperoisemme, joten olihan sitä mentävä, vaikka mies ei työkiireiltään mukaan ehtinytkään. Minusta tällaiset sukukokoukset ovat sitä paitsi jopa mukavia, toisin kuin miehestäni.

Menomatkalla koukkasimme appivanhempieni kanssa hakemassa miehen isotädin vanhainkodista. Signora D. näytti entistäkin sirommalta, mutta muuten oikein virkeältä, vaikka ikää on jo reilusti päälle 80 vuotta, itse asiassa jo melkein 90. Järki leikkaa kuin partaveitsi.

Kuin kunnon sveitsiläiset ainakin, saavuimme täti P:n luokse ensimmäisinä ja juuri oikealla kellonlyömällä. Come orologi svizzeri.

Pian piha oli jo täynnä autoja. Paikalle kaarsivat kälyni C., hänen miesystävänsä G. ja tämän 3-vuotias tytär F, jotka olivat poimineet mukaansa nonna M:n. Seuraavaksi saapui miehen serkku N. tyttöystävineen. Lounaan jälkeen paikalle noudettiin myös isotäti L. Isäntinä toimivat siis täti P. ja setä N. sekä edellisen isä M. Appiukkoni kaksi muuta veljeä jälkikasvuineen ja Madridissa asuva sisar perheineen eivät tällä kertaa päässeet paikalle.

Aluksi juotiin tietenkin tervetuliaismaljat ja napsittiin suolapaloja kuulumisia vaihdettaessa. Hieman ehdimme pihanurmella pallotellakin appivanhempien, kälyn sulhasehdokkaan ja tämän tyttären kanssa ennen kuin emäntä ilmoitti ruoan olevan valmista.

Alkupaloiksi täti oli pyöräyttänyt ricottakesäkurpitsapiirasta, kinkkukääröjä insalata russa (italiansalaatti)- ja katkaraputäytteellä sekä fetapiirakoita. Primona meille tarjoiltiin juuri sopivasti chilillä ryyditettyä pastasalaattia ja secondona (nyt taitaisi tarvita vaikkapa La Dolce Vitan Veran apua seuraavien ruokien suomentamisessa...) vitello tonnatoa (vasikanpaistia tonnikalakastikkeessa?), fesa di manzo salmistratoa (jonkinlaisessa suolaliuoksessa marinoitua naudanlihaa) kapriskastikkeessa, papusalaattia ja linssejä. Jälkkäriksi oli aivan ihanaa jäätelöä kera hedelmäsalaatin, joka koostui makeaakin makeammista persikoista ja sopivan kirpeistä tädin omalta pihaltaan poimimista karhunvatukoista. Kälyni C. oli lisäksi tehnyt miesystävänsä kanssa suussasulavaa hedelmätiramisua. Olin haljeta jo ennen secondoa...

Ruokailun jälkeen olisin ollut valmis vetäytymään neidin kanssa päiväunille, mutta anoppini halusi ehdottomasti vapauttaa minut nukuttamishommasta sillä seurauksella, että kukaan ei lopulta saanut nukutuksi. Onneksi tyttönen oli sentään ottanut autossa pikapäikkärit.

Hetken ruokia sulateltuamme iloinen joukkomme siirtyi uima-altaan ääreen. Uiminen niin täydellä vatsalla kauhistutti, mutta pakkohan se oli kun lähes kaikki muutkin yksi toisensa perään sinne altaaseen sukelsivat. Jännä, että italialaiset - tai siis ainakaan nämä sukulaisemme - eivät näytä soveltavan uima-altaisiin sitä kuuluisaa kolmen tunnin sääntöä...

Vesi oli 27 asteista. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta siinä helteessä se vaikutti jopa kylmältä!

Neiti aristeli pitkään altaaseen menoa. Olisi paljon mieluummin vain nakellut sinne kaikki lähiympäristön pikkukivet, jos vain olisi saanut luvan. Vasta kun kaikki muut olivat jo poistuneet altaasta suostui neiti kelluskelemaan mamman käsivarsien kannattelemana. Mutta kerran veden makuun päästyään ei olisi millään halunnut sieltä pois, kuinkas muuten.

Välipalaksi tarjoiltiin virvokkeita ja Elviran mustikkapiirakkaa. Ja saan kuulemma tehdä sitä toisenkin kerran. Siitäkin huolimatta, että zio N. olisi syönyt sitä mieluiten aamupalalla. Kummallisia nuo italiaanot ;)

Ihanat sunnuntai-iltapäivätkään eivät kestä ikuisesti ja pian olikin jo kotiinlähdön ja hyvästien aika. Neiti simahti melkein heti autoon päästyään. Mamman peloista huolimatta iltapäikkärit eivät onneksi vaikuttaneet juurikaan yöuniin tai venyttäneet niille nukahtamista, vaan mamma ja papà saivat seurata illan ilotulitusshowta kaikessa rauhassa (ja toisella silmällä FlashForwardia).

Konfederaation presidentin Doris Leuthardin vierailua kunnioitettiin kera pienimuotoisen lentonäytöksen:

Ja sitten niitä ilotulituksia:

Kurkistus jääkaappiin

2010-08-05T17:55:00.001+02:00

La Dolce Vita -blogin Vera haastoi toisetkin bloggaajat siivoamaan jääkaappinsa ja paljastamaan sen sisällön kaikelle kansalle. Hauska haaste, johon oli tietenkin tartuttava heti! Palasimme juuri kotiin muutaman päivän reissulta ja hommaa on riittänyt sen verran muutenkin, että en kyllä mihinkään jääkaapinsiivousoperaatioihin revennyt, mutta onneksi tämä ei taida juuri valokuvissa näkyä, ainakaan toivottavasti. Matkan vuoksi kaappi on hieman normaalia tyhjempikin.

Jääkaapin ovesta puuttuu miehen jääteepullo, ihan ehdoton must. Vesipulloja ei jääkaapistamme löydy, sillä juomme aina kraanavettä, joka on täällä meillä päin aivan erityisen hyvää, ainakin minun mielestäni. Limppareita kaapistamme löytyy todella harvoin, mutta nyt siellä näyttää nököttävän yksi sitruunalimonaadipullo. Ylimmäisellä hyllyllä loikoilee energiajuomatölkki, jo edellisen asunnon peruja. Pitäisi varmaan tarkistaa, onko se enää edes juomakelpoista...

Ketsuppia syömme lähinnä ranskalaisten perunoiden kanssa eli melkoisen harvoin. Kotisinappi on tietenkin Suomen tuliainen, mutta tälle lempisinapilleni on ollut täällä hyvin vähän käyttöä. Joskus harvoin tulee tehtyä lämpöisiä voileipiä tai salaattikastiketta, joihin sitä tulee ujutettua. Itse asiassa tämäkin pullo taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt ja joutaisi jo tulla roskikseen nakatuksi.

Jääkaapistamme löytyy lähes aina kananmunia. Ne ovat neidin herkkua niin paistettuina kuin keitettyinäkin. Vihannespuoli näyttää olevan tällä kertaa melko hyvällä tolalla ja melooniakin löytyy. Jälkimmäisen kaveriksi meillä on yleensä aina ilmakuivattua kinkkua, mutta tällä kertaa niin se kuin muutkin lihatuotteet loistavat poissaolollaan. Ei kun hei, onhan tuolla pikkuinen rasia kinkkukuutioita!

Syömme melko paljon juustoja. Emmentalit, robiolat, ricotat, mozzarellat ja granat kuuluvat kaapin vakikalustoon. Neidille on aina varattuna jugurttia tai guttia, niin kuin hän itse sitä kutsuu. Itsekin syön sitä jonkin verran, mutta miestä jo pelkkä ajatuskin jugurtista ällöttää...

Nuo pari olutpulloa ovat muuten pyörineet jääkaapin pohjalla jo toista vuotta. Parasta ennen -päiväys taisi olla viime vuoden puolella. Olen tarjoutunut kaatamaan ne viemäriin jo useamman kerran, mutta mies hannaa; eihän nyt hyvää (?) olutta raaski poiskaan heittää, varsinkaan suomalaista. Eli siellä ne pysyvät kaapin täytteenä... Niiden vieressä oleva tölkki on alkoholitonta olutta. Siitä ja sitruunalimpparista syntyvät kesäiltaisin ihan oivat ja virkistävät panachét.

Kesäisin kaapistamme löytyy melko varmasti myös hillosipuleita ja suolakurkkuja. Ne antavat mukavasti potkua riisisalaatille, joka on yksi hellepäivien lemppariruoistamme. Ravioleja ja gnoccheja löytyy jääkaapistamme lähes aina, mutta kesäisin harvemmin. Ne ovat siellä tietenkin sellaisen päivän varalle, kun ei ole juuri aikaa kokkailla, mutta jotain pitää saada nopeasti pöytään tarjolle, kun perheenjäsenten vatsat kumisevat tyhjyyttään.

Ruoasta ja nälästä puheenollen, taidankin tästä kipaista pikaisesti lähikauppaan hakemaan lisää kaapintäytettä. Pitää ostaa ainakin prosciutto crudoa ja rucolaa, ehkä mascarponeakin, sillä mies tarjoutui pyöräyttämään meille pizzat vapaailtansa kunniaksi.

Elokuun ensimmäinen

2010-08-01T08:26:00.001+02:00

Sveitsin kansallispäivä.

Tänään grillaillaan ja ihastellaan ilotulituksia.

Rakkaalle isälleni

2010-07-29T22:40:00.002+02:00

Siitä on jo kolme kuukautta, kun näin hengityksesi hiipuvan, sitten sammuvan. Olit niin hiljaa. Niin rauhallinen. Muistan kuin eilispäivän poskellesi vierähtäneen kyyneleen, sen vihoviimeisen... Oliko se helpotuksen kyynel, vai surun, eron hetkellä? En taida saada koskaan tietää. Olit niin pieni, kokoon kutistunut, rakkaat piirteesi entistäkin terävämmät. Silmät olivat vieraan silmät. Katselivat jo toista todellisuutta.

Et puhunut enää. Mutta ei sen niin väliä. Olimmehan siihen jo tottuneet. Kun tuntee toisen oikein hyvin, eivät sanat ole välttämättömiä.

Sairautesi oli vienyt sinulta lähes kaiken sen mitä arvostit: työn, urheilun, valmentamisen, laulamisen, saarireissut, metsässä samoilun, kirjallisuuden, ystävätkin. Mutta rakas puolisosi pysyi rinnallasi, hoiti sinua suurella rakkaudella eikä ollut valmis missään vaiheessa luovuttamaan. Maailman vahvin nainen, sanoit. Minun äitini.

Toisille muuttuneen ulkomuotosi ja persoonasi kohtaaminen oli liian vaikea pala purtavaksi. Kenties se muistutti heitä liiaksi omasta kuolevaisuudestaan. Eräät rohkenivat kuolinvuoteesi ääreen viimeisenä päivänä, toiset eivät silloinkaan. Lykkäsivät kohtaamista tulevaisuuteen, hyvinkin kauas tulevaisuuteen... aina sinne toiselle puolen, ajasta ikuisuuteen. Tulivat kuitenkin siunaustilaisuuteesi, järkyttyneinä, kyyneleitä silmissään.

Mutta oli myös yksi ystävä, joka sairastuttuasi kävi yhä useammin luonasi, halusi tietää voinnistasi ja auttaa kykyjensä mukaan. Tosipaikan tullen jyvät erottuvat akanoista. Niin totta.

Isä, olit minun idolini. Olin sinusta niin ylpeä. Olit vahva, fiksu, nuorekas, urheilullinen, impulsiivinen ja sinnikäs mutta samalla yllättävän herkkä. Liikutuit niin helposti. Rakastit runoja ja kirjallisuutta. Pidit vieraista kielistä. Sinulla oli ilmiömäinen numeromuisti: muistit uskomattomia määriä vuosilukuja ja vuosien takaisia urheilutuloksia desimaaleineen päivineen. En vieläkään ymmärrä miten sen teit. Olisit halunnut oppikouluun, vaikka työläisperheen lapsi olitkin. Et saanut mahdollisuutta. Ajat olivat toiset.

Opetit minulle oikeudenmukaisuutta ja kehoitit puolustamaan heikompia. Toivoit, että oppisin olemaan avoin ja osoittamaan rakkauteni lähimmäisilleni, asioita, joissa et omasta mielestäsi ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Isä-rakas, et ehkä ollut maailman paras pukemaan tunteitasi sanoiksi, mutta toisaalta olit myös äärimmäisen huono niitä kätkemään. Ja muistit kyllä sanoinkin moneen kertaan minulle kertoa, kuinka tärkeä olin, esikoisesi. Sen saattoi myös päätellä antamistasi lukuisista lempi- ja hellittelynimistä, yleensä väännöksiä toisesta nimestäni, siitä, jonka olin saanut rakkaan isoäitisi mukaan. Yksi niistä oli Elviira.

Sairastumisesi oli kuin isku vasten kasvoja. Tekee edelleenkin kipeää. Murehdin pitkään sitä, ettet halunnut mennä lääkäriin. Me kaikki näimme, että et voinut hyvin. Äänesi käheys, kivut, jäykistynyt olemuksesi, unettomuutesi, masentuneisuutesi. Yritimme ympäripuhua sinut. Lopulta onnistuimmekin.

Et uskonut lääkäreihin. Kun olit aiemmin hakenut apua, sinua ei kuunneltu, vaivojasi oli vähätelty ja käteesi lyöty masennuslääkeresepti. Jälkikäteen ajatellen joudun ehkä myöntämään, että saatoit olla oikeassa, kun kieltäydyit lääkäriin menosta. Eivätpä he paljon voineet hyväksesi tehdä. Määrätä vain lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat aivan kamalia. Ja hyödyt, noh, mitättömiä. Taisivat paremminkin jouduttaa kuin hidastaa taudinkulkua.

Neurologisi ensimmäinen diagnoosi oli parkinsonismi eikä se siitä muuttunut miksikään muuksi sairauden edetessä. Parkinsonismi, oireet parkinsonin taudin kaltaiset. Mutta eivät kuitenkaan tyypilliset. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt, mikä sinua vaivasi. Eikä ruumiinavauskaan paljastanut sen enempää. Paitsi sen, ettei välitön kuolinsyysi ollutkaan vain keuhkokuume vaan keuhkoembolia. Jäi sitten sairaalassa sekin tunnistamatta. Eivät osanneet moista epäillä, vaikka kaikessa kiireessä jättivät sinut useimmiten vain sängynpohjalle makaamaan.

Sairaalajaksoillasi myös laihduit aina, koska kukaan ei ehtinyt sinua syöttämään, kun itse et enää siihen kyennyt. Olit usein myös mustelmilla, joille ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran sinut tuotiin kotiin ilman takkia, hanskoja ja lakkia 25 asteen pakkasessa. Kukaan ei ollut ehtinyt pukemaan. Puolisosi pelkäsi jättää sinut näille intervallijaksoille, mutta hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja... Isä, olen niin pahoillani kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan, kaikista kärsimyksistäsi, niin äärimmäisen pahoillani...

Isä-rakas, muistan, kun sanoit diagnoosin saatuasi, että aioit taistella viimeiseen asti. Pidit sanasi. Lähes viisi vuotta - ja kuka tietää kuinka monta jo sitä ennen. Ja olit oikeassa, kun jo vuosia sitten totesit, että jonakin päivänä tulisin kaipaamaan yhteisiä lenkkejämme , marja- ja sieniretkiämme. Olit oikeassa, kaipaan niitä aivan mielettömästi! Mutta vieläkin enemmän kaipaan sinua, isä. Niin paljon, että sanat eivät riitä.

Lepää rauhassa, enkelten hellässä huomassa.

Sinua rakkaudella muistaen ja kaikesta kiittäen,

Elvira

Perjantai 23. päivä

2010-07-27T10:09:00.000+02:00

Edellisen postaukseni ei siis pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen oli määrä olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta tälläkin kertaa ajatus lähti osittain harhailemaan. Parempi niin?

Kuten näistä mieheni ottamista kuvista näkyy, vettä tuli taivaalta kiitettävästi perjantaiaamupäivän aikana. Itse asiassa kuvissa näkyvä vesi tippui tai paremminkin syöksyi alas katolta ja parvekkeilta.

Kerroinko jo, että tässä talossa ei ole rännejä? Talon nurkilla olisi kyllä maassa sadevesiputket, tällä hetkellä täysin käyttämättömät, koska niiden suut ovat jonkun senttimetrin maanpintaa korkeammalla, tuossa talon seinustaa seurailevalla laatoituksella. Nyt vesi lyö ruohon lakoon ja muodostaa nurmikkoon ruohottomia laikkuja. Sitten se virtaa yhtä talon nurkkaa kohti (ks. kuva 3. Vesi virtaa kohti vasenta ala-nurkkaa), josta se katoaa johonkin maan uumeniin kellarin seinää pitkin vieden irtonaisen maa-aineksen mennessään. Ongelmasta on toki raportoitu eteenpäin, useampaankin otteeseen. Pari miestä on kerran käynyt täyttämässä sadeveden jälkeensä jättämiä aukkoja ja onkaloita kera hiekan ja ison kivenlohkareen. Oman turvallisuutemme vuoksi vältämme kävelyä rakennuksen nurkalla...

Perjantai oli tietenkin viikon ainoa sadepäivä ja juuri se päivä, jolloin allekirjoittaneen piti raahautua lääkäriin Luganoon. Ihana anoppini oli ehdottanut päivää aiemmin, että käyttäisin tilaisuuden hyväksi ja viettäisin samalla myös lapsivapaan iltapäivän. Ilman muuta.

Kotoa lähdettyäni kenkäni kastuivat läpimäriksi alle minuutissa. Kumisaappaat olisivat olleet järkevämpi valinta. Mutta enää ei ollut aikaa palata kotiin, olin muutenkin jo myöhässä.

Astuessani julkisen liikennevälineen kyytiin puhelimeni soi. Istuin alas ja vastasin. "Signora, dottoressa on valitettavasti sairaalassa. Hänen potilaansa synnyttää. Teidän ei kannata tulla tänne ennen yhtä." Ylimääräinen haahuilu kaupungilla läpimärissä kengissä ei oikein houkutellut, mutta kun oltiin jo liikkeellä, lippu maksettu ja niin edelleen...

Kaatosade piiskasi myös Luganon keskustaa. Kadut lainehtivat. Oikeastaan tulvivat. Kävely oli lievästi sanottuna epämiellyttävää. Jokaisella askeleella tunsin veden tursuvan varpaiden välistä ja suorastaa hölskyvän kengässä. Oikeasta kengästä alkoi myös puskea ulos epämääräistä vaahtoa. Yök, mitä lie. Edelläni kävellyt signora katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa paljain jaloin. Itse en rohjennut. Olisi ehkä kannattanut.

Märät kengät ilman sukkia alkoivat ennen pitkää hiertää. Vesikellot puhkesivat ja veri valui vanoina. Ei muuta kuin lähimpään kenkäkauppaan ostamaan halvimmat mahdolliset feikkicrocsit tai flipflopit tai mitä vaan. Vesiperä! Ei löytynyt kumisaappaitakaan. Seuraavassa kaupassa aivan yhtä huono tuuri. Manorista niitä lopulta löytyi, mutta siinä vaiheessa kengät olivat jo sen verran ehtineet kuivua, että sinne jäivät. Siis ne varvastossut. Ostin kuitenkin parin sukkia. Varmuuden vuoksi.

Sukat tulivatkin tarpeeseen, sillä odoteltuani turhaan julkista liikennevälinettä, päätin kävellä Paradisoon, että ehtisin ajoissa perille. Sukat kengissä kävelystä tuli huomattavasti miellyttävämpää, vaikka aiemmin syntyneet hiertymät olivatkin aika kivuliaita.

Kun matkaa oli jäljellä noin 100 metriä, ajoi ohitseni turhaan odottelemani paikallisbussi.

Vastaanotossa ilmoittautuessani sain kuulla, että dottoressa ei ollut vielä saapunut. Ja ennen minua jonossa oli viisi muuta henkilöä. Ehdottivat, että palaisin takaisin kahden jälkeen. Päätin lähteä etsimään ruokapaikkaa, enhän ollut ehtinyt edes lounastaa.

Ulko-ovella törmäsin lääkäriini

- Kas siinähän te olettekin, dottoressa! Buongiorno!

- Emmekö näekään tänään?

- Kyllä, kyllä. Palaan myöhemmin.

Dottoressa taisi ottaa tämän jonkinlaisena piikkittelynä, sillä ohitseni harppoessaan hän puhkesi ärtyneenoloisesti selittämään, että synnytysten kanssa on aina hieman tällaista ja sitä on mentävä, kun kutsu käy, tiedänhän sen, synnyttänyt nainen.

Kadulla aurinko alkoi porottaa. Riisuin takin pois. Lampsin sisään kutakuinkin ensimmäiseen ruokapaikkaan, kulmakunnan tuoreimpaan kebab-pizzeriaan. Falafeliä ja sokeritonta kolaa, 11 frangia. Menetteli.

(Kertoisiko muuten joku ystävällismielinen sielu minulle, että kuinka kebab oikeaoppisesti kirjoitetaan, näkee niin monta versiota... tai siis ainakin kahta.)

Kulutin aikaa silmäilemällä parhaat päivänsä nähneiden viinipunaisten hyllyköiden kannattelemaa pullokokoelmaa: samoissa tiloissa aiemmin toimineen entisen viini- ja hedelmäkaupan peruja. Kävin siellä tasan kerran. Suomen vieraista puoti oli kiehtova ja he maksoivat mielellään siitä hyvästä viinipullostaan muutaman ylimääräisen frangin. Tarpeeksi moni muu ei ilmeisesti suostunut.

Lämpötila alkoi hätyytellä jo hellelukemia. Riisuin ohuen neuletakkinikin.

Olin varautunut pitkään odotukseen, mutta pääsinkin melko nopeasti lääkärin puheille. Donna e Mamma -lehden selailu jäi harmittavalla tavalla kesken.

Dottoressa pyyteli anteeksi. Juttelimme niitä näitä. Isästäkin. Annoin hänelle tyttäreni kuvan. Viime talvelta, kotoa ei löytynyt tuoreempaakaan ja printterin johdot ovat edelleen muuton jäljiltä kateissa. "Ihan kuin isänsä! Samanlainen suukin!" Tiedetään, vain blondimpi.

Varsinaisen käyntisyyni suhteen kaikki oli suhteellisen ok. Verenpaine korkeampi kuin normaalisti, mutta edelleen normaalin rajoissa. Käski juoda paaaaaaljon vettä. Lasillisen joka tunti. Vähintään. Munuaisten auttamiseksi. Sain pikakuurin antibioottia. Todellakin pikakuurin, sillä sitä otettiin vain kerran. Ennen nukkumaanmenoa. Ja muista juoda paljon. Nähdään ja hyvää matkaa Suomeen. Kuukauden kuluttua.

Aurinko helotti tulipallona taivaalla, mutta päätin kävellä takaisin keskustaan. Jalat olivat jo rikki, joten mitäpä niistä. Samaan konkurssiin. Sitä paitsi aluksihan se vaan kirpasee ja sitten kipua ei enää juuri tunne.

Ihana lungolago, kuinka olinkaan sinua ikävöinyt! Olo oli kuin turistilla. Niiden muiden joukossa. Sandaaliviidakossa.

Kävin ostamassa miehelle tätä. Pyynnöstä. Kuvassa vielä vanha, lähes tyhjä pullo.

ja itselleni pitkän t-paidan

Sitten olikin jo aika palata kotiin.

Matka pysäkiltä kotiovelle oli yhtä helvettiä. Jalat olivat turvonneet ainakin kaksi numeroa liian suuriksi kenkiin nähden. Popot natisivat liitoksistaan. Sattui. Ihan sairaasti. Olisi tehnyt mieli kontata. Tai kävellä käsillä. Purin hampaani yhteen ja jyräsin eteenpäin. Vastoin tapojani nousin ensimmäiseen kerrokseen hissillä. Sateenvarjoteline tervehti kotiovella. Eiiiih!!!! Tajusin, että varjoni oli jatkanut matkaansa yksin, ilman minua. Se lempparini. Helios-pahus oli sokaissut silmäni ja turruttanut mieleni, kuka nyt kirkkaalla säällä sontikkaa tarvitsee... Niinpä niin. Että pitikin mennä siirtämään se ikkunan puolelle, pois viereeni istahtaneen signoran tieltä.

Onneksi sain edes illan päätteeksi nauttia näistä taivaallisista näytöksistä.

Ukkospilviä horistontissa

Ja tässä hieman zoomattuna

Taivas puolenyön jälkeen. Pilven takana kuumottaa kuu.

Jaloissani on edelleen ihan mielettömät ruvet. Varpaat ja nilkat ovat muussina. En voi käyttää muita kenkiä kuin erilaisia läpsyttimiä. Niillä kävin myös appivanhempien kanssa sunnuntaikävelyllä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Seuraavalla kerralla omalla autolla ;)

Silittämisen ihanuudesta

2010-07-26T09:03:00.000+02:00

Ahhh, voiko olla ihanampaa tuoksua kuin puhdas, auringon ja tuulen kuivattama pyykki? Minusta on: se tuoksu, joka syntyy tällaista pyykkiä silitettäessä.

Olen alkanut saada kummallisia kiksejä silittämisestä, joka ennen muinoin kuului niihin eniten inhoamiini kotihommiin. Jos vain saan silittää rauhassa, omissa ajatuksissani, ehkä vilkaista siinä ohessa televisiotakin. Silitetty pyykki on kaunista. Ja mahtuu paremmin kaapin hyllyille tai laatikoihin. Silitän nykyään jopa farkut ja neulepaidat ynnä mieheni nenäliinat, mikä on jotain mitä en olisi entisessä elämässäni voinut kuvitella tekeväni. En edes tiennyt, että joku käyttää vielä kankaisia nenäliinoja. Alusvaatteita tai sukkia en silitä vieläkään, toisin kuin esimerkiksi anoppini. Jos siihen hommaan joskus ryhdyn, niin pyydän, kutsukaa valkotakkiset paikalle.

Pikkuneidin vauva-aikoina anoppi tarjoutui auttamaan kotihommissa silittämisen osalta. Tuolloin en ollut vielä kokenut silitysvalaistumista, joten luovutin homman hänelle enemmän kuin mielelläni. Anoppi nouti kerran viikossa monta kassillista silitettävää ja palautti sileääkin sileämmät ja kauniisti viikatut vaatteet ja kodintekstiilit usein jo seuraavana päivänä.

Anopin lomaillessa tai ollessa muuten estynyt minun oli pakko ruveta silityshommiin, olinhan jo niin tottunut nukkumaan ihanan sileiden ja ylellisen pehmeiden lakanoiden välissä rypyttämästä pyjamasta puhumattakaan. Hämmästyin kuinka rentouttavaa silittäminen itse asiassa olikaan! Anopin palatessa lomalta aloin luovuttaa pyykkivuoreni hänelle yhä vastahakoisemmin. Myöhemmin en enää antanutkaan hänelle kaikkea, vaan salaa jätin itsellenikin silitettävää. Tänä keväänä anoppi oli kovin kiireinen työssään, viimeisinä kuukausina ennen eläkkeelle jäämistään eikä "ehtinyt" enää noutamaan vaatekasseja, saati silittämään. Myhäilin tyytyväisenä. Saisin silittää ihan itse!

Ainoa ongelma on, että kun yksi perheenjäsenistä on vilkas taapero, saan harvoin silittää ihan omassa rauhassa. Ja illalla neidin jo nukkuessa olen liian väsynyt, tai kotona on liian kuuma, tai... Mutta kun lopulta saan silityslaudan ja -raudan raahattua olohuoneeseen ja pääsen kaikessa rauhassa silittämään, niin voi sitä autuutta...

En ole edelleenkään mikään huippusilittäjä, työnlaatu on mitä on. Mutta edes jollain tavalla silitetty on parempi kuin ei ollenkaan silitetty. Olenkin todennut, että ennen en pitänyt silittämisestä, koska en ikinä ollut tyytyväinen lopputulokseen ja osaamattomuuteni lannisti minua. Nykyään itse prosessi on melkein lopputulosta tärkeämpi. Ei sen tarvitse olla niin viimeisenpäälle täydellistä. Sitä paitsi, kun on oikeat välineet (höyrysilitysrauta erillisellä isolla vesisäiliöllä aka Höyrykone), niin työ sujuu kuin leikki vain!

PS. Tämän postauksen ei pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen piti olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta hieman viilentynyt ilma ja neidin pitkät päiväunet saivat minut tarttumaan tuumasta toimeen ja käymään silittäen pyykkivuoren kimppuun - ja tämä postaus syntyi sitten tuon meditaatiosession jälkihöyryissä.

Päivän kysymys

2010-07-24T08:55:00.007+02:00

Miten tyyppi, jolla ei ole tarpeeksi rohkeutta (ja tahdikkuutta) lopettaa naissuhteitaan kasvotusten, on voinut olla erään pohjoiseurooppalaisen valtion pääministeri?

(Tunnustan lukevani myös iltapäivälehtiä :)

Kuva täältä

Tuolit

2010-07-19T10:56:00.001+02:00

Ei ehkä kannattaisi suunnitella säästökuuria kesken parhaan alennusmyyntikauden...

Hyvä yö, parempi mieli

2010-07-18T15:17:00.003+02:00

Eilen jälleen salamoi ja jyrisi. Sää oli ollut koko päivän mitä painostavin, trooppisen kostea ja kuuma, vaikka auringosta ei näkynyt vilaustakaan. Ukkoskuuron myötä lämpötila laski ihanat kymmenen astetta. Pitkästä aikaa yöllä olisi ollut tarvetta jopa peitolle. Viime yönä heräsin vain kerran ja juurikin siksi, että minulla oli K Y L M Ä. Harrikoitten pörinäkään ei tällä kertaa häirinnyt yöuntani, vaan sain nukkua rauhassa aamukahdeksaan. Havahduin vasta koiran pyrkiessä makuuhuoneeseen ja pian sen jälkeen pikkuneitikin jo kaipaili mammaa.

Tänään pääsimme maistamaan ihka ensimmäistä itse kasvattamaamme tomaattia. Kurkistelin varovasti lehtien alle nähdäkseni josko jokunen olisi jo kypsynyt ja tämä yksilö päätti pudottautua kämmenelleni. Pari muutakin jo lupaavasti punastelee.

Tästä tomaatinkasvatuskokemuksesta rohkaistuneena suunnittelen tietenkin jo täyttä päätä, mitä kaikkea kivaa sitä voisikaan kasvatella ensi kesänä. Haaveilen erityisesti itsekasvatetuista mansikoista, kesäkurpitsoista ja munakoisoista... ja tällaisesta Bama®:n telineestä, tosin sen vihreästä versiosta:

Viime yönä

2010-07-17T14:44:00.009+02:00

oli vaikea saada unenpäästä kiinni makuuhuoneessa vallinneen hiostavan kuuman ja kostean mikroilmaston vuoksi
heräsin kolme kertaa rauhoittelemaan huutavaa lasta
havahduin useamman kerran ukkosen jyrinään ja ikkunalasien helinään
kävin kolme kertaa kylpyhuoneessa
kirosin lukemattomia kertoja Harley-Davidsonit, niiden keksijät, kehittäjät, valmistajat, myyjät, omistajat ja kuljettajat
olisin voinut kuristaa Luganon kaupunginisät, jotka antoivat huviluvan moisten mökävempainten kesäseuroille.