Saapuihan se sitten lopulta tännekin. Nimittäin syysflunssa. Vaikka ulkona onkin päivisin vielä reilut 20 astetta lämmintä. Vähän niin kuin Suomessa kesällä.
Viime viikolla aivasteli ja niisti mies. Tällä viikolla on äidin ja tyttären vuoro. Aika tarkkaan samaan aikaa alkoi molemmilla nokka valua eilen illalla. Hassua!
En osannut oikein viime yönä nukkua, kuuntelin vain pinnasängystä kuuluvaa tuhinaa ja ajoittaista vaikerrusta. Ähinä tuntui vaan lisääntyvän yön mittaan. Kello 1.30 tytär heräsi eikä suostunut enää jatkamaan uniaan, ei vaikka tarjosin pudonnutta tuttia lohdukkeeksi. Ei muuta kuin neiti syliin. Hän olikin kuuma kuin kekäle! Otin pikaisesti hänet ulos unipussistaan ja kääräisin pyjaman lahkeita lastenlääkärin kuumeenhoito-ohjeet mielessäni. Vaikka olikin päivänselvää, että lapsella oli kuumetta, halusin kuitenkin tietää kuinka paljon. Mittariin pärähti 39 astetta! Reilut 11 kuukautta olimmekin jo selvinneet ilman, että olihan se jo aikakin tämäkin kokea.
Otin neidin viereeni nukkumaan, mieskin oli sopivasti työreissulla. Lapsi kuitenkin hengitteli jotenkin katkonaisesti, ihan kuin hänellä olisi ollut kipuja eikä tahtonut rauhoittua nukkumaan. Katsoin parhaaksi turvautua suppoihin, laskisivathan ne hieman kuumettakin. Taisi olla ihan järkevä päätös, sillä loppuyön pikkuneiti nukkui todella rauhallisesti. Ja nukkui jopa kaksi tuntia normaalia pidempään aamulla, mistä äiti oli erittäin erittäin kiitollinen :)
Tänään lapsi leikki niin kuin ei olisi kipeä ollutkaan, vaikka lämmöt huitelivatkin pahimmillaan edelleen siellä 39 asteen tuntumassa. Sehän on kai hyvä merkki?
Pikkuneiti etenee edelleen kontaten, joskus vielä jopa ryömien, ja kyllä taas tänään kirosin tuota karvaisinta perheenjäsentämme. Eilen imuroin ja pesin lattiat, mutta tänään näytti jo siltä kuin ne eivät olisi nähneet luuttua viikkoihin... mrrrr! Lapsella olivat taas vaatteet, sormienvälit ja jopa posket karvoissa. Lounaalla niitä löytyi myös neidin lautaselta!!! Yäk!
On se jännittävää, miten koirankarvat eivät minua ennen juurikaan häirinneet, mutta nyt äitinä olen julistanut niitä vastaan avoimen sodan. Jonka olen toki tuomittu häviämään. Valitettavasti. Niinpä olenkin miettinyt sitä toista vaihtoehtoa eli koirasta luopumista. Mies ei tule kyllä ikinä suostumaan, mutta eihän se hän olekaan, joka joutuu täällä päivittäin imuroimaan! Haluaisiko kukaan siis antaa karvakasallemme uuden hyvän kodin? Se on hyväntahtoinen, lapsirakas, sisäsiisti (tämänhän voi ymmärtää monelle tapaa ;) ja äärimmäisen laiska (paitsi silloin jos on ruokaa tarjolla...). Ei sovi näyttelykoiraksi: on ylipainoinen, omituisen pitkäselkäinen ja isotakamuksinen, rotukin on hieman kysymysmerkki. Anyone???