Juhannushäät Italiassa

Edellisessä postauksessa kirjoitin epäonnisista nettiostoksistamme ja kuinka edelleen odottelimme vauvansänkyä saapuvaksi. Se tuli viimeinkin perille, kolme viikkoa myöhässä... Kävimme heti paketin sisällön läpi mahdollisten puutteiden vuoksi vain huomataksemme, että yksi laidoista oli rikki. Miten meillä voikin olla aina niin huono onni näiden nettiostosten kanssa... En ymmärrä!

Nettikaupan asiakaspalvelusta luvattiin toimittaa ehjä laita. Sen piti olla jo tiistaina perillä, mutta eipä näkynyt. Mutta eilen torstaina se vihdoin saapui, tai siis ne: olivat sitten lähettäneet varmuuden vuoksi kaksin kappalein... Harmi vaan, että varalaidat olivat sen verran erilaisia alkuperäiseen verrattuna, ettei sängyn kokoaminen meinannut onnistua millään. Onneksi lopulta keksimme oivan patenttiratkaisun ja sänky saatiin kasaan vääränpituisista ruuveista/rei'istä huolimatta.

Sitten hieman positiivisempiin tapahtumiin: mieheni eno ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä saivat virallisesti toisensa viime lauantaina Sesto Calendessa Italiassa. Mekin pääsimme paikanpäälle tärkeää tapahtumaa todistamaan, vaikkakin epäsveitsiläiseen tapaan hieman alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi morsiankin saapui vihkipaikalle vasta samaan aikaan kanssamme niin emme menettäneet mitään olennaista... Itse olisimme kenties olleetkin ajoissa perillä, mutta olimme sopineet ajavamme Italiaan yhdessä appivanhempien ja kälyn kanssa ja nämä saapuivat meille puolituntia sovitusta aikataulusta myöhässä. Lisäksi appiukko halusi välttää muutaman minuutin jonottamisen rajalla ja valitsi pienemmän raja-aseman, joka lisäsi ajomatkaa kyllä melkoisesti. Köröttelimme lisäksi hyvän matkaa kapealla tiellä traktorin perässä ja juutuimme vielä liikenneruuhkaan juuri ennen Sesto Calendea...

Intiimi siviilivihkiminen tapahtui kaupungintalon sisäpihalla, auringonpaahteelta suojaavan suuren puun juurella. Taustalla välkehti turkoosiakin turkoosimpi Ticino-joki... Sää oli oikein kaunis, aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma, niin että en läkähtynyt isoine mahoineni. Paikalla olivat vain puolisoiden lähisukulaiset, muutama ystävä ja parin 7-vuotias koiravauva. Hääparia ilmiselvästi jännitti, mutta heidät henkilökohtaisesti tuntenut vihkijä sai muisteloillaan tunnelman vapautumaan. Kaikki olivat oikein iloisia, paitsi ehkä sulhasen 86-vuotias äiti, joka oli hieman surumielinen, kun joutui "luopumaan" pojastaan. Tähän asti poika on käynyt lähes päivittäin äitinsä luona milloin syömässä, milloin viemässä hänelle pyykättävää, käyttämässä äitiä asioilla ja niin edelleen, ja nyt äiti pelkää, ettei hänestä enää ole hyötyä, kun pojalla on samassa taloudessa asuva vaimo... (Pari muuten muutti yhteen vain hieman ennen häitään, vaikka ovatkin seurustelleet jo lähes kaksi vuosikymmentä!) 

Vihkimisen jälkeen ajoimme Rancoon Lago Maggioren rannalle. Häälounas tarjoiltiin aivan ihanan il Sole di Ranco -ravintolan pergolassa, johon kävi ihanan vilvoittava tuulenvire järveltä.

Ruoka oli sanoinkuvaamattoman hyvää!

Illalla ennen kotiinlähtöä kävimme vielä kylässä parin uudessa asunnossa. Se oli aivan valloittavan ihana pienkerrostalon kattohuoneisto ranskalaisine parvekkeineen ja vehreine jokinäkymineen. Kyllä kelpaa parin siellä aloitella aviotaivaltaan.

Pääsiäisestä vappuun

Pääsiäinen meni ohi jotenkin siinä sivussa, siitäkin huolimatta, että kerrankin miehellä oli vapaata niin pääsiäissunnuntaina kuin -maanantainakin. Jotenkin vain pääsiäinenkään ei tunnu täällä niin juhlavalta kuin Suomessa. Vai johtuisikohan se ihan vaan siitä, että täällä kotona ollessa elämä tuntuu ihan yhtä arkiselta oli sitten maanantai tai sunnuntai, juhannus tai pääsiäinen? Kotiäitiyden ja miehen epäsäännöllisten työaikojen myötä viikonpäivät ovat jotenkin menettäneet merkitystään, eikä viikonloppua tai juhlapyhiä odota samaan tapaan kuin joskus ennen.

Pääsiäissunnuntaina emme tehneet mitään sen erikoisempaa lähipuistossa ulkoilemisen ja kotona lusmuilun lisäksi, maanantaina kävimme sentään appivanhemmilla syömässä lammasta, juustotäytteisiä kurpitsankukkia ja eräänlaista artisokkarullaa. Nam!

Neiti sai etsiä suklaamunia molempina pääsiäispäivinä. Sunnuntaina Nalle Puh -muna löytyi nojatuolin takaa neidin hellehatusta. Maanantaina neiti ei taas olisi millään malttanut pysyä pöydän ääressä ruokailun loppuun asti, kun isovanhemmat menivät mainitsemaan, että pääsiäispupu on ehkä käynyt kätkemässä jotakin heidän puutarhaansa... Ja löytyihän sieltä sitten yhdestä pensaasta iso suklaapupu ja toisesta muhkea Kinder-muna!

Pakollisten suklaamunien ja pupujen lisäksi pääsiäisen juhlintaamme kuuluivat colomba-kakut. Miehen mielestä parhaita ovat tietenkin ne, joissa on mahdollisimman paljon suklaata niin päällä kuin sisälläkin ja jotka muistuttavat mahdollisimman vähän kakun alkuperäisversiota, joten sellainen tietenkin sitten ostettiin. Neidille olimme varanneet sentään oman, hieman vähäkalorisemman colomban. Pakkauksessa lupailtu supertrendikäs yllätys osoittautui muutamaksi pehmotarraksi. Neiti toki tuli niistäkin ylionnelliseksi ja olisi kovin mielellään liimaillut tarrat samantien joko ruokapöytää tai olohuoneen ikkunoita koristamaan.

Edes joitakin suomalaisia pääsiäisperinteitä vaaliakseni olin kasvattanut neidille "rairuohoa", vaikka täällä nurmikko kyllä vihertää lähes vuoden ympäri ihan tuossa kotipihallakin. Mukava oli neidin kanssa sen kasvua seurata ja yllättävän kauniisti tuo tavallisista nurmikon siemenistä kasvattamamme ruoho on jaksanut jo useamman viikon korissaan rehottaa.

Tämä pääsiäisen jälkeinen viikko on ollut tänä vuonna kovin erityinen: neidin preasilo ja perhekerho ovat koulujen tapaan kiinni, miehen tie vei kolmen viikon työmatkalle Slovakiaan, hyvä ystävättäreni tyttärineen lensi kuukaudeksi Ukrainaan vanhempiensa luokse ja samaan syssyyn sattui vielä isärakkaan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. Onneksi ensi viikolla saan kauankaivattuja vieraita Suomesta päiviäni piristämään, kun ensin äitini tulee todella pitkästä aikaa meille ja loppuviikosta vielä siskonikin!

Kovasti muuten jännitin etukäteen tuota vuosipäivää, mutta se menikin ohitse yllättävän helposti, kun oli niin paljon muutakin ajateltavaa ja järjesteltävää. Ehkä sitä oli jopa hieman liikaakin, kun en edes kunnolla ehtinyt rauhoittua isääni muistelemaan. Neidin kanssa sentään katselimme vaarivainaan kuvia ja yritin parhaani mukaan vastailla taaperon esittämiin kysymyksiin, kuten missä vaari on, mitä vaari nyt tekee ja niin edelleen.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että isän poismenosta on jo vuosi! Vastahan olin sairaalassa häntä saattelemassa. 

Surua melkein suuremmaksi ja voimakkaammaksi tunteeksi on viime aikoina noussut kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että isä pääsi pois, että hänen ei enää tarvitse kärsiä kipua tai kokea epäinhimillistä kohtelua liian työtaakan painaman ja stressaantuneen hoitohenkilökunnan taholta. Jo paljon ennen sairastumistaan isä sanoi, ettei haluaisi elintoimintojaan ylläpidettävän keinotekoisesti koneiden ja letkujen avulla. Hänen toiveensa toteutui. Samoin hän sanoi haluavansa tulla tuhkatuksi ja viimeiseksi leposijakseen meren. Sekin toive toteutui.

Ehdin murehtia isäni kohtaloa niin monta vuotta, jouduin luopumaan hänestä vähitellen, tavallaan monta kertaa, niin että loppujen lopuksi hänen poismenonsa oli eräänlainen helpotus. Ajatukseen oli ehtinyt vuosien mittaan jo sopeutua, tavallaan pelkäsi enää vain sitä, että milloin se tapahtuisi, lopullinen luopuminen, irtipäästäminen. Suruunkin voi kai jollain tavalla turtua. Vaikka kyllä se edelleen tuolla jossakin sisälläni korventavana möykkynä pesii ja silloin tällöin hakee ulospääsyä, pyrkii kyyneleiksi silmiini. Ihan yllättävinäkin hetkinä. Tietty kappale radiossa, mieleen yllättäen hiipivä lapsuusmuisto, isän käsiala vanhassa syntymäpäiväkortissa, tietty runo tai vaikkapa elokuva... ja padot murtuvat ihan ykskaks yllättäen.

Vappua juhlimme tänä vuonna lähisukulaisten kanssa Varesessa vaikka mieheni ei paikalle pääsekään. Itse asiassa miehen eno on kutsunut meidät ravintolalounaalle juhlistaakseen tekemiään asuntokauppoja. Vaan ehkäpä juhlaan on muutakin aihetta...? Eno nimittäin kihlasi joulun tienoilla pitkäaikaisen naisystävänsä. Etteivät vain olisi salaa menneet naimisiin... No, sunnuntaina se selvinnee :)

Iloista vappua!

Karnevaalihumua ja maalaismarkkinoita

Tänä vuonna olemme nauttineet karnevaalilomasta hieman flunssaisissa merkeissä eli suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä, harmi kyllä. Koulut ovat olleet kiinni viikon verran ja sitä myötä myös pikkuneidin kerhot ja äidin kielikurssi ovat jääneet pois viikko-ohjelmasta. Säät ovat olleet ihanan keväisiä, auringonpaistetta ja päivisin vähintään +12 astetta. Viikko sitten sunnuntaina elohopea häätyytteli jo 18 astetta! Omenapuun silmut vihertävät jo, puistossa pikkuruiset margheritinat täplittävät nurmikkoa, kevätesikoitakin olemme jo bonganneet... Ihanaa!

Aloitimme karnevaalitunnelmoinnin viime viikon torstaina pikkuneidin leikkikerhossa. Neiti kantoi kovin ylpeänä leppäkerttuasuaan eikä olisi luopunut siitä edes nukkumaan mennessään. Seuraavana päivänä suuntasimme Bellinzonaan katsomaan lasten karnevaalikulkuetta. Harmittaa, ettei tullut otettua juurikaan kuvia, videota vain. En ole vielä perehtynyt videoiden jakamiseen täällä blogissa, joten postaus jää taas kerran vaille asiaanliittyvää kuvitusta ja multimediaa. Neidin ja pikkuisen ystävättärensä mielestä kulkueessa oli kaikkein parasta se värikäs paperisilppu, coriandolit. Sitä olisi voinut keräillä maasta tietenkin ihan loputtomiin ja heitellä toisten päälle. Flamingoiksi pukeutunut guggenmusik-ryhmä taas oli sen verran pelottava, että oli parempi painautua tiukasti äidin jalkaa vasten ja jättää coriandolien heittely sikseen...

Tänä viikonloppuna kotikulmillamme vietetään eräänlaisia kevätkauden vastaanottajaisia, Fiera (tai Sagra) di San Provinoa, jota tarjonnan perusteella kai voisi nimittää suomalaisittain maalaismarkkinoiksi. Auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan. Eilen ei sentään satanut, tänään sen sijaan kyllä. Ihmeellisen paljon väkeä on silti liikkeellä.

Fiera päättyy vasta huomenna ja koska kyseessä on kunnan juhlapäivä - tai itseasiassa juhla paikallisten arvostaman pyhimyksen kunniaksi - pitävät kerhot ja ilmeisesti koulutkin vielä ovensa kiinni maanantainakin. Neiti on jo kovasti kaipaillut pikkuisia leikkikavereitaan ja joka päivä pyytänyt päästä kerhoon. Vielä kaksi yötä pitäisi malttaa mielensä, mutta selitäpä se kärsimättömälle kaksivuotiaalle...

San Provinon markkinat ovat siis eräänlainen paikallinen keväänmerkki. Ne ovat ensimmäiset talven jälkeiset paikallisjuhlat näillä seuduilla, jos karnevaalia ei lasketa. Tarjolla on paikallisia tuotteita kuten juustoja ja leipomuksia, kuten luumutäytteisiä uppopaistettuja San Provinon ravioleja (nam!), mutta myös muutama hilavitkutin lasten ja nuorten iloksi, asiaankuuluvaa markkinakrääsää, hattaraa, popcornia, traktori- ja kotieläinnäyttely sekä ohjelmaa konserteista ja tansseista kirkollisiin messuihin. Ja pari kaljatelttaakin. Joku ilmeisen pahoinvoiva juhlija olikin jättänyt kuvottavat terveisensä ulko-ovemme viereiselle seinälle. Säästän teidät tällä kertaa tarkemmilta yksityiskohdilta...

Kollaasi on viime vuodelta, tällä kertaa ei tullut otettua kameraa mukaan.

Mukavaa sunnuntaita!

Blogistelua laiskan iltapäivän ratoksi

Tytöntylleröinen on päiväunilla. Itse istun tietokoneen ääressä, vaikka olisi paljon muutakin puuhaa. Voisi pestä kylpyhuoneet tai vaikkapa puunata tiskialtaan, tai vähintäänkin pyyhkiä huonekalut esiin pölykerroksen alta. Pitäisi myös järjestellä kaappeja, käydä läpi tytön vanhoja vaatteita, tehdä tilaa uusille vauvanvaatteille...

Kyllä, meille odotetaan perheenlisäystä :) Uskallan kai tämän paljastaa jo täällä Blogistaniassakin, kun rakenneultrastakin on kunnialla selvitty.

Alkuraskauden vetämättömyys ja pahoinvointi ovat jo onneksi ohi. Jaksaa taas tehdä muutakin kuin keskittyä selviytymään pakollisista arkirutiineista.

Mutta tänään siivoaminen ja pesänrakennus ei vain jaksa millään innostaa. Taisin käyttää jo kaiken tälle päivälle varatun kodinhengetärenergian La Dolce Vitan Veran "Spezzatino alla Pirttihirmun" valmistamiseen. Tuli muuten todella hyvää, suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Viime viikonloppuna kävin juhlimassa ystävättäreni K:n 33-vuotispäivää illallisen merkeissä ihan ilman miestä ja tytärtä. En edes muista milloin olisin viimeksi käynyt ravintolassa ilman miestäni! Olikohan se joskus kesällä 2008? Ihan liian kauan aikaa sitten joka tapauksessa!

Meillä oli todella mukavaa, vaikken illallisseurueesta etukäteen muita tuntenutkaan kuin itse päivänsankarin. Keskustelua käytiin italiaksi, englanniksi, venäjäksi ja hieman saksaksikin. Parco Ciani -ravintolan ruoka oli ihan syötävää, vaikka valikoima aika suppea olikin: itse söin melko arkisesti ahvenfileitä kera risottinon, muiden nautiskellessa pippurisista tartarpihveistään. Parasta tai ainakin herkullisimman näköistä taisi olla jälkiruokabuffetti, vaikka itse jouduinkin tyytymään hedelmäsalaattiin tiramisujen ynnä muiden raakaa kananmunaa sisältäneiden herkkujen sijasta.

Alunperin olin hieman huolissani illallisen myöhäisestä ajankohdasta (pääsimme tilaamaan ruoatkin vasta lähempänä iltakymmentä...), sillä viime aikoina olen sattuneesta syystä ollut kovin iltauninen, mutta mukavan seuran ja jutustelun ansiosta en edes huomannut olevani väsynyt. Illallisen jälkeen ilta olisi jatkunut casinolla tanssahdellen, mutta siinä vaiheessa päätin hipsiä kiltisti kotiin. Taisi olla ihan hyvä valinta, sillä olin koko sunnuntain jokseenkin voipunut ilman diskoiluakin.

Tähän helmi-maaliskuun vaihteeseen onkin kasautunut useampia juhlia, sillä myös miehen sisko C., isoisäni ja pikkuneidin leikkikaveri M. viettävät näinä päivinä syntymäpäiviään. Isoisäni täytti juuri pyöreät 80 vuotta. Harmi, etten päässyt kakkukahveille, mutta paljon onnea vielä näin bloginkin välityksellä!

Tällä viikolla on ohjelmassa myös pikkuneidin preasilon karnevaalijuhlat, joihin mammakin on kutsuttu. Mamman murunen pukeutuu leppäkertuksi :)

Jaahas, unenpöpperöinen tytöntylleröinen ilmestyi juuri viereeni ja haluaa myös ehdottomasti päästä kirjoittamaan. Tähän onkin hyvä lopettaa tämä postaus.

Mukavaa maaliskuuta!

Sveitsiläis-italialaiset juhannushäät

Viime launtaina juhlimme ystäviemme F:n ja M:n häitä. Kyseessä olivat siis juhannushäät sveitsiläis-italialaiseen malliin, olkoonkin, että täällä ei jussia juhlita ja paikallinen Ikeakin juhlisti midsommaria jo viikkoa aikaisemmin.

Kirkollinen vihkiminen tapahtui kukkulan huipulla ihanan pikkuruisessa Sant'Antonion kirkossa täällä Ticinossa. Hääjuhla järjestettiin Italiassa Villa Calmiassa, josta oli mahtavat näkymät Varesenjärvelle. Virallisesti hääpari oli saanut toisensa jo kaksi päivää aiemmin siviilivihkimisen yhteydessä, kuten Sveitsin tapoihin kuuluu.

Päivä oli äärimmäisen kaunis, aurinkoinen ja kosteankuuma. Villa Calmian puutarhan vihreääkin vihreämpi, pehmoinen ruohomatto houkutteli kovasti riisumaan korkokengät jalasta, mutta vastustin kiusausta, olimmehan kuitenkin Italiassa... Pikkuneidin sandaalit olivat hiertäneet pikkuvarpaisiin ilkeät vesikellot, joten neiti sitten teki sen mitä äitinsä ei kehdannut ja juoksenteli loppupäivän paljasjaloin ja saikin lisänimen la bambina con i piedi nudi.

Häiden teemaväri oli oranssi, joka toistuikin kaikessa koristelussa kukista hääkakkuun ja confetteihin. Oheisessa kollaasissa pieniä yksityiskohtia koristeluista. Olisi tehnyt mieli laittaa kuva hääparistakin, mutta kun en tullut kysyneeksi lupaa...

Puutarhaan katetussa alkupalabuffetissa oli tarjolla friteerattuja kasviksia ja äyriäisiä, jos jonkinlaisia suolapaloja, torttuja, leipäsiä, focacciaa... Villan ruokailuterassilla meitä vieraita hemmoteltiin ruusunterälehtirisotolla, boraggine(kurkkuyrtti?)-peruna -tortellineilla, meribassilla (branzino) ja perunagratiinilla, viinillä terästetyllä mandariinisorbetilla, naudanfileellä, jäätelöllä kera metsämarjojen... Nami nami.

Illan kruunasi tietenkin hääkakku, jota odotellessa saattoi napsia suuhunsa vaahtokarkkeja, viinikumeja ja lakritsia makeisbuffetissa tai perinteisempiä confetteja (eräänlaisia kuorrutettuja mantelimakeisia, joita tarjotaan kaikenlaisten juhlien yhteydessä ristiäisistä häihin), joiden makuina oli muun muassa kookos, melooni, vesimelooni, cappuccino, päärynä-ricotta.... Hääkakun ohella tarjoiltiin tyypillisiä pikkuleivoksia ja suolaisen nälkään pikkupizzoja. Ihmettelimme kyllä, että kuka niitä jaksaisi kaiken sen syömisen jälkeen vielä kaivata. Baarimikot taiteilivat juhlaväelle drinkkejä, dj soitteli bailumusiikkia uima-altaan reunalla, morsian vaihtoi valkoisen hääpukunsa lyhythelmaiseen kirkkaanpunaiseen juhlamekkoon...

Juhlat jatkuivat arvatenkin pitkälle yöhön, mutta pikkuneidin nukkumaanmenoajan uhkaavasti lähestyessä, meidän oli lähdettävä kohti kotia hääkakut ja leivokset hotkaistuamme. Näistä pippaloista olisi kyllä varmasti nauttinut aivan toisella tavalla, jos pikkuneiti olisi jäänyt nonnien hoiviin, mutta koska hänet oli varta vasten häihin kutsuttu ja toisaalta nonno ja nonna olivat rantalomalla Ravennan tienoilla, ei tämä olisi ollut edes mahdollista. Nyt osa hauskasta ja herkuistakin meni hieman ohi suun, kun jouduimme miehen kanssa vuorotellen juoksemaan neitokaisen perässä pitkin maita ja mantuja, kun tämä ei tietenkään jaksanut istua paikallaan koko pitkän ja suhteellisen hidastempoisen ruokailun ajan...

Olihan neidin läsnäolossa kyllä omat hyvätkin puolensa. Mies sai esimerkiksi hyvän tekosyyn pysytellä kirkon ulkopuolella hääseremonioiden ajan. Tai siis niin sen piti alunperin mennä, mutta lopulta pikkuneiti halusi mieluummin äidin kirkon pihalle leikkikaveriksi... Pikkulapsen mukanaolossa on myös se mukava puoli, että juttukavereita ja lapsen ihastelijoita riittää aina eikä todellakaan tarvitse ypöillä!