Näytetään tekstit, joissa on tunniste isä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste isä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Pääsiäisestä vappuun

Pääsiäinen meni ohi jotenkin siinä sivussa, siitäkin huolimatta, että kerrankin miehellä oli vapaata niin pääsiäissunnuntaina kuin -maanantainakin. Jotenkin vain pääsiäinenkään ei tunnu täällä niin juhlavalta kuin Suomessa. Vai johtuisikohan se ihan vaan siitä, että täällä kotona ollessa elämä tuntuu ihan yhtä arkiselta oli sitten maanantai tai sunnuntai, juhannus tai pääsiäinen? Kotiäitiyden ja miehen epäsäännöllisten työaikojen myötä viikonpäivät ovat jotenkin menettäneet merkitystään, eikä viikonloppua tai juhlapyhiä odota samaan tapaan kuin joskus ennen.

Pääsiäissunnuntaina emme tehneet mitään sen erikoisempaa lähipuistossa ulkoilemisen ja kotona lusmuilun lisäksi, maanantaina kävimme sentään appivanhemmilla syömässä lammasta, juustotäytteisiä kurpitsankukkia ja eräänlaista artisokkarullaa. Nam!

Neiti sai etsiä suklaamunia molempina pääsiäispäivinä. Sunnuntaina Nalle Puh -muna löytyi nojatuolin takaa neidin hellehatusta. Maanantaina neiti ei taas olisi millään malttanut pysyä pöydän ääressä ruokailun loppuun asti, kun isovanhemmat menivät mainitsemaan, että pääsiäispupu on ehkä käynyt kätkemässä jotakin heidän puutarhaansa... Ja löytyihän sieltä sitten yhdestä pensaasta iso suklaapupu ja toisesta muhkea Kinder-muna!

Pakollisten suklaamunien ja pupujen lisäksi pääsiäisen juhlintaamme kuuluivat colomba-kakut. Miehen mielestä parhaita ovat tietenkin ne, joissa on mahdollisimman paljon suklaata niin päällä kuin sisälläkin ja jotka muistuttavat mahdollisimman vähän kakun alkuperäisversiota, joten sellainen tietenkin sitten ostettiin. Neidille olimme varanneet sentään oman, hieman vähäkalorisemman colomban. Pakkauksessa lupailtu supertrendikäs yllätys osoittautui muutamaksi pehmotarraksi. Neiti toki tuli niistäkin ylionnelliseksi ja olisi kovin mielellään liimaillut tarrat samantien joko ruokapöytää tai olohuoneen ikkunoita koristamaan.




Edes joitakin suomalaisia pääsiäisperinteitä vaaliakseni olin kasvattanut neidille "rairuohoa", vaikka täällä nurmikko kyllä vihertää lähes vuoden ympäri ihan tuossa kotipihallakin. Mukava oli neidin kanssa sen kasvua seurata ja yllättävän kauniisti tuo tavallisista nurmikon siemenistä kasvattamamme ruoho on jaksanut jo useamman viikon korissaan rehottaa.



Tämä pääsiäisen jälkeinen viikko on ollut tänä vuonna kovin erityinen: neidin preasilo ja perhekerho ovat koulujen tapaan kiinni, miehen tie vei kolmen viikon työmatkalle Slovakiaan, hyvä ystävättäreni tyttärineen lensi kuukaudeksi Ukrainaan vanhempiensa luokse ja samaan syssyyn sattui vielä isärakkaan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. Onneksi ensi viikolla saan kauankaivattuja vieraita Suomesta päiviäni piristämään, kun ensin äitini tulee todella pitkästä aikaa meille ja loppuviikosta vielä siskonikin!

Kovasti muuten jännitin etukäteen tuota vuosipäivää, mutta se menikin ohitse yllättävän helposti, kun oli niin paljon muutakin ajateltavaa ja järjesteltävää. Ehkä sitä oli jopa hieman liikaakin, kun en edes kunnolla ehtinyt rauhoittua isääni muistelemaan. Neidin kanssa sentään katselimme vaarivainaan kuvia ja yritin parhaani mukaan vastailla taaperon esittämiin kysymyksiin, kuten missä vaari on, mitä vaari nyt tekee ja niin edelleen.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että isän poismenosta on jo vuosi! Vastahan olin sairaalassa häntä saattelemassa. 

Surua melkein suuremmaksi ja voimakkaammaksi tunteeksi on viime aikoina noussut kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että isä pääsi pois, että hänen ei enää tarvitse kärsiä kipua tai kokea epäinhimillistä kohtelua liian työtaakan painaman ja stressaantuneen hoitohenkilökunnan taholta. Jo paljon ennen sairastumistaan isä sanoi, ettei haluaisi elintoimintojaan ylläpidettävän keinotekoisesti koneiden ja letkujen avulla. Hänen toiveensa toteutui. Samoin hän sanoi haluavansa tulla tuhkatuksi ja viimeiseksi leposijakseen meren. Sekin toive toteutui.

Ehdin murehtia isäni kohtaloa niin monta vuotta, jouduin luopumaan hänestä vähitellen, tavallaan monta kertaa, niin että loppujen lopuksi hänen poismenonsa oli eräänlainen helpotus. Ajatukseen oli ehtinyt vuosien mittaan jo sopeutua, tavallaan pelkäsi enää vain sitä, että milloin se tapahtuisi, lopullinen luopuminen, irtipäästäminen. Suruunkin voi kai jollain tavalla turtua. Vaikka kyllä se edelleen tuolla jossakin sisälläni korventavana möykkynä pesii ja silloin tällöin hakee ulospääsyä, pyrkii kyyneleiksi silmiini. Ihan yllättävinäkin hetkinä. Tietty kappale radiossa, mieleen yllättäen hiipivä lapsuusmuisto, isän käsiala vanhassa syntymäpäiväkortissa, tietty runo tai vaikkapa elokuva... ja padot murtuvat ihan ykskaks yllättäen.

Vappua juhlimme tänä vuonna lähisukulaisten kanssa Varesessa vaikka mieheni ei paikalle pääsekään. Itse asiassa miehen eno on kutsunut meidät ravintolalounaalle juhlistaakseen tekemiään asuntokauppoja. Vaan ehkäpä juhlaan on muutakin aihetta...? Eno nimittäin kihlasi joulun tienoilla pitkäaikaisen naisystävänsä. Etteivät vain olisi salaa menneet naimisiin... No, sunnuntaina se selvinnee :)

Iloista vappua!

torstai 29. heinäkuuta 2010

Rakkaalle isälleni

Siitä on jo kolme kuukautta, kun näin hengityksesi hiipuvan, sitten sammuvan. Olit niin hiljaa. Niin rauhallinen. Muistan kuin eilispäivän poskellesi vierähtäneen kyyneleen, sen vihoviimeisen... Oliko se helpotuksen kyynel, vai surun, eron hetkellä? En taida saada koskaan tietää. Olit niin pieni, kokoon kutistunut, rakkaat piirteesi entistäkin terävämmät. Silmät olivat vieraan silmät. Katselivat jo toista todellisuutta.

Et puhunut enää. Mutta ei sen niin väliä. Olimmehan siihen jo tottuneet. Kun tuntee toisen oikein hyvin, eivät sanat ole välttämättömiä.

Sairautesi oli vienyt sinulta lähes kaiken sen mitä arvostit: työn, urheilun, valmentamisen, laulamisen, saarireissut, metsässä samoilun, kirjallisuuden, ystävätkin. Mutta rakas puolisosi pysyi rinnallasi, hoiti sinua suurella rakkaudella eikä ollut valmis missään vaiheessa luovuttamaan. Maailman vahvin nainen, sanoit. Minun äitini.

Toisille muuttuneen ulkomuotosi ja persoonasi kohtaaminen oli liian vaikea pala purtavaksi. Kenties se muistutti heitä liiaksi omasta kuolevaisuudestaan. Eräät rohkenivat kuolinvuoteesi ääreen viimeisenä päivänä, toiset eivät silloinkaan. Lykkäsivät kohtaamista tulevaisuuteen, hyvinkin kauas tulevaisuuteen... aina sinne toiselle puolen, ajasta ikuisuuteen. Tulivat kuitenkin siunaustilaisuuteesi, järkyttyneinä, kyyneleitä silmissään.

Mutta oli myös yksi ystävä, joka sairastuttuasi kävi yhä useammin luonasi, halusi tietää voinnistasi ja auttaa kykyjensä mukaan. Tosipaikan tullen jyvät erottuvat akanoista. Niin totta.

Isä, olit minun idolini. Olin sinusta niin ylpeä. Olit vahva, fiksu, nuorekas, urheilullinen, impulsiivinen ja sinnikäs mutta samalla yllättävän herkkä. Liikutuit niin helposti. Rakastit runoja ja kirjallisuutta. Pidit vieraista kielistä. Sinulla oli ilmiömäinen numeromuisti: muistit uskomattomia määriä vuosilukuja ja vuosien takaisia urheilutuloksia desimaaleineen päivineen. En vieläkään ymmärrä miten sen teit. Olisit halunnut oppikouluun, vaikka työläisperheen lapsi olitkin. Et saanut mahdollisuutta. Ajat olivat toiset.

Opetit minulle oikeudenmukaisuutta ja kehoitit puolustamaan heikompia. Toivoit, että oppisin olemaan avoin ja osoittamaan rakkauteni lähimmäisilleni, asioita, joissa et omasta mielestäsi ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Isä-rakas, et ehkä ollut maailman paras pukemaan tunteitasi sanoiksi, mutta toisaalta olit myös äärimmäisen huono niitä kätkemään. Ja muistit kyllä sanoinkin moneen kertaan minulle kertoa, kuinka tärkeä olin, esikoisesi. Sen saattoi myös päätellä antamistasi lukuisista lempi- ja hellittelynimistä, yleensä väännöksiä toisesta nimestäni, siitä, jonka olin saanut rakkaan isoäitisi mukaan. Yksi niistä oli Elviira.

Sairastumisesi oli kuin isku vasten kasvoja. Tekee edelleenkin kipeää. Murehdin pitkään sitä, ettet halunnut mennä lääkäriin. Me kaikki näimme, että et voinut hyvin. Äänesi käheys, kivut, jäykistynyt olemuksesi, unettomuutesi, masentuneisuutesi. Yritimme ympäripuhua sinut. Lopulta onnistuimmekin.

Et uskonut lääkäreihin. Kun olit aiemmin hakenut apua, sinua ei kuunneltu, vaivojasi oli vähätelty ja käteesi lyöty masennuslääkeresepti. Jälkikäteen ajatellen joudun ehkä myöntämään, että saatoit olla oikeassa, kun kieltäydyit lääkäriin menosta. Eivätpä he paljon voineet hyväksesi tehdä. Määrätä vain lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat aivan kamalia. Ja hyödyt, noh, mitättömiä. Taisivat paremminkin jouduttaa kuin hidastaa taudinkulkua.

Neurologisi ensimmäinen diagnoosi oli parkinsonismi eikä se siitä muuttunut miksikään muuksi sairauden edetessä. Parkinsonismi, oireet parkinsonin taudin kaltaiset. Mutta eivät kuitenkaan tyypilliset. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt, mikä sinua vaivasi. Eikä ruumiinavauskaan paljastanut sen enempää. Paitsi sen, ettei välitön kuolinsyysi ollutkaan vain keuhkokuume vaan keuhkoembolia. Jäi sitten sairaalassa sekin tunnistamatta. Eivät osanneet moista epäillä, vaikka kaikessa kiireessä jättivät sinut useimmiten vain sängynpohjalle makaamaan.

Sairaalajaksoillasi myös laihduit aina, koska kukaan ei ehtinyt sinua syöttämään, kun itse et enää siihen kyennyt. Olit usein myös mustelmilla, joille ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran sinut tuotiin kotiin ilman takkia, hanskoja ja lakkia 25 asteen pakkasessa. Kukaan ei ollut ehtinyt pukemaan. Puolisosi pelkäsi jättää sinut näille intervallijaksoille, mutta hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja... Isä, olen niin pahoillani kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan, kaikista kärsimyksistäsi, niin äärimmäisen pahoillani...

Isä-rakas, muistan, kun sanoit diagnoosin saatuasi, että aioit taistella viimeiseen asti. Pidit sanasi. Lähes viisi vuotta - ja kuka tietää kuinka monta jo sitä ennen. Ja olit oikeassa, kun jo vuosia sitten totesit, että jonakin päivänä tulisin kaipaamaan yhteisiä lenkkejämme , marja- ja sieniretkiämme. Olit oikeassa, kaipaan niitä aivan mielettömästi! Mutta vieläkin enemmän kaipaan sinua, isä. Niin paljon, että sanat eivät riitä.

Lepää rauhassa, enkelten hellässä huomassa.

Sinua rakkaudella muistaen ja kaikesta kiittäen,

Elvira



torstai 6. toukokuuta 2010

Isää ikävä

Isän poismenosta on reilu viikko.

En ole täysin sisäistänyt tapahtunutta. En vaikka isä ehti sairastaa useamman vuoden. En vaikka alusta alkaen tiesimme, että parantavia lääkkeitä ei ole. En vaikka hiljaa olen surrut isäni kohtaloa kaikki nämä vuodet ja tuntenut hitaan luopumisen korventavaa tuskaa.

Kuvittelin olevani valmis, valmistautunut kohtaamaan väistämättömän, päästämään irti. Olin väärässä. Tämä tuli vastaan aivan liian varhain, liian yllättäen.

Ehdin onneksi paikalle pitelemään kädestä, silittämään tukkaa, suukottamaan rakkaita kasvoja. Isän tyttö.

Lohtua suo vain se, että nyt isä on jälleen vapaa. Vapaa kivuista, pyörätuolista, sairaalasängystä, oman ruumiinsa vankilasta. Ruumiin, josta hän piti aina niin erinomaisen hyvää huolta. Urheiluhullu.

Isä nukkui pois puolenyön jälkeen, 60-vuotispäivänään. Päivänä, jota hän ei ikinä uskonut näkevänsä.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Isä

Meri tyyni on myrskyn jälkeen
taivas rajaton

Lipuu purtesi hiljaa sinne
missä ikuinen rauha on

Surut, tuskat taakses jo jää
kipua et tunne
et ikävää

Saat jälleen juosta ja laulaa siellä,
nauraa täydellä sydämellä

Hyvä siellä sun olla on

Meillä kaipuu pohjaton