Synttäreitä, hääpäiviä ja sen sellaista

On taas viime päivinä ollut niin paljon kaikkea muuta mukavaa tekemistä, etten ole koneelle juuri ehtinyt, saati mitään kirjoittelemaan. Blogin uusi nimikin on edelleen työn alla...

Sunnuntaina juhlimme tytöntylleröisen 2-vuotissynttäreitä kera nonnien (isovanhempien) ja Italian sukulaisten. Tällä kertaa kukaan ei erehtynyt tuomaan mukanaan leivonnaisia, vaan tyytyivät suosiolla emännän tarjoamiin herkkuihin. Yli-imelät aleksanterin leivokset tekivät hyvin kauppansa, samoin kerma-suklaavanukastäytteinen kakku. Omasta mielestäni jälkimmäinen oli maultaan aika tylsä. Olisi kaivannut kaveriksi vaikkapa banaania tai edes vaniljavanukasta. Mutta olipahan ainakin miehen mieleen ja mitä ilmeisemmin myös tytöntylleröisen, koska sitä aikamoista vauhtia lappoi suuhunsa. 

Kokeilin ensimmäistä kertaa koristeluun syötävää kakkukuvaa, mutta jotain taisi mennä pieleen, koska se halkeili ikävästi... Kuvan postitti siskoni Suomesta, koska täällä en ole moisia nähnyt. Yllätys oli suuri, kun otin kakkukuvan kuorestaan ja huomasin muovipakkauksen päälle printattujen käyttöohjeiden ja muiden tekstien olevan italiaksi. Ilmeisesti kakkukuva on tehty Italiassa, josta se on rahdattu Suomeen ja nyt sisareni lähetti sen sitten takaisin tänne Sveitsin ja Italian rajamaille. Fiksua, eikö?

Ihan suosikkisyntymäpäivälahja taisi olla nonnien lahjoittama kolmipyöräinen (tietenkin mamman ja papàn antaman lahjan lisäksi), mutta hyvänä kakkosena tulee bisnonnan kirja-DVD -yhdistelmä, joka sisältää muun muassa sellaisen lauluan kuin "Le tagliatelle di nonna Pina". Se on neidin uusi suosikkilaulu, jota pitää kuunnella ja katsoa ihan joka välissä. Heti herättyään neiti ilmoittaa pontevasti, että "Mamma, A. haluu kattoo nonna Pina, jooko, okei!?!" :-D

Eilen tarjoilimme synttäreiden kunniaksi perhekerholaisille mehua, kahvia ja suklaakeksejä. Oli hieman köyhät tarjoilut, sillä itsetehdyt kakut ja leivonnaiset ovat ko. kerhossa pannassa salmonellariskin vuoksi. Olisihan sitä voinut tietysti ostaa kakun kaupasta tai leipomosta, mutta kun en yhtään tiennyt, että kuinka paljon lapsia ja vanhempia oli kerhoon tulossa, niin en sitten rohjennut. Ja ehkä on parempikin, etteivät lapset syö kakkua mahantäydeltä kymmeneltä aamulla... Pikkuneiti oli aika otettu, kun perhekerholaiset lauloivat hänelle "Tanti auguri a te" (italiankielinen versio Happy Birthday to You / Paljon onnea vaan -laulusta). Hieman meinasi ujostuttaakin, mutta riehakkaasti tylleröinen taputti muiden mukana laulun päätteeksi.

Tänään iltapäivällä juhlimme kera yhden pikkuystävän, M:n ja äitinsä K:n. Kävimme ensin Magliason eläintarhassa syöttämässä banaania ja popcornia apinoille, pesukarhuille ja vuohille. Ennen kuin joku älähtää eläimille syöttämämme "ruoan" laadusta, niin kerrottakoon, että tällaisia "ruokintapaketteja" myytiin tarhan kassalla, emmekä siis suinkaan syöttäneet poloisille luontokappaleille luvatta omia eväitämme... 

Leijonat, leopardit ja papukaijat nähtyämme suuntasimme Caslanon rantaan syöttämään joutsenia ja lopulta läheiseen ravintolaan täyttämään omaa kupuamme. Tarkoitus oli kylläkin käydä vain aperitiiveilla, mutta lopulta päätimme tilata myös pizzat. Loppuillan vietimme meillä kotona ja kaverukset puuhastelivat yhdessä neidin syntymäpäivälahjaksi saamassa Ikean leikkikeittiössä mammojen lörpötellessä niitä näitä ja hörppiessä iltateetä.

Huomenna olisi sitten vuorossa neljäs hääpäivämme. Sitä tuskin tulee juuri juhlittua, sillä mies on illan töissä. Hääpäivälahjaksi pyöräytin miehelle täytekakun, neidin synttärikakku kun tuli jo syötyä :-). Se kylläkin odottaa edelleen täyttämistä. Sitä ennen pitäisi vielä silittääkin... Saattapi siis mennä myöhään, mitä tulen taas aamulla katkerasti katumaan: pitää saada lapsi vietyä ajoissa leikkiryhmäänsä, joten edessä on aikainen herätys.

PS. Postaus jää tällä erää kuvattomaksi, koska kuvien lataaminen ei juuri tällä hetkellä onnistu.

Tärkeitä kysymyksiä

Voisimmekohan joskus tulevaisuudessa katsella tällaista maisemaa oman kodin ikkunoista? Löytyisiköhän täältä se tontti? Voisiko tämä olla tuleva naapurustomme?

Saanko esitellä...

Uusin perheenjäsenemme, Mollamaisa. Ikää noin kaksi viikkoa, pituutta 40cm ja painoa 128g.

Lokakuinen luontolauantai

Valkoinen kuiva kausi

Lyö tyhjää... Haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ideat ja ajatukset tuntuvat karkaavan ennen kuin saan niiden päästä kiinni. On kai vaan hyväksyttävä, että nyt on meneillään jonkinlainen kuiva kausi, joka päättyy aikanaan ja sitten on taas mistä ammentaa eikä tarvitse enää kuluttaa aikaansa tuijottamalla valkoisena hohtavaa kirjoituskenttää.

Haluaisin jollain tapaa uudistaa blogiani nimestä lähtien. Alunperin, eli suunnilleen vuosi sitten, blogin alkutaipaleella, tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmänkin siitä, kuinka eksyksissä tunsin olevani, kadoksissa jossain täällä keskieurooppalaisessa periferiassa, oikean elämän tapahtuessa jossain muualla. Kaikki mahdollinen ärsytti, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja aivan liian riippuvaiseksi miehestäni ja tämän vanhemmista. Kaukana vanhemmista, sisaruksista, ystävistä... Hukassa myös siinä mielessä mitä tulee äitiyteen ja lapsiperheen arjen pyörittämiseen. Jälkikäteen ajateltuna taisin potea jonkinlaista lievää masennusta ja samalla käydä läpi kulttuurishokkia, yhtä niistä monista.

Vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja tilanne muuttua. Pikkuneidistä on tullut kävelevä ja jutteleva taapero. Imetyskin jäi jo melkein vuosi sitten. Yöt ovat rauhoittuneet. Neiti syö itse. Elämä tuntuu paljon helpommalta. Nautin tytöntylleröiseni seurasta aivan toisella tavalla kuin ennen. Elämä on sosiaalisempaa perhekerhoineen ja leikkiryhmineen. Parisuhdekin voi paremmin. Kotona oleminenkaan ei tunnu enää samanlaiselta pakkopullalta, enkä tunne siitä niin suurta syyllisyyttä(!). Eikä tästä blogistakaan tullut sellaista pahan olon vuodatuskanavaa, jollaiseksi sen alunperin olin ajatellut, mutta henkireikä kuitenkin, yhteyteni ulkomaailmaan, aikuisten maailmaan. Ja itseni ilmaisemisen väline. Olen edelleen minä, vaikka olenkin äiti ja vielä kaikenkukkuraksi kotiäiti. Olen edelleen olemassa, vaikka työpanostani ei lasketakaan rahassa. Tämä on nyt minun paikkani tässä yhteiskunnassa.

Blogin nimi tuntuu nyt aivan väärältä, vaikka asummekin edelleen täällä jollain tavalla jälkeenjääneellä(?) syrjäseudulla, Kaikkivaltiaan selän takana, keskieurooppalaisessa periferiassa. Mutta tunnen olevani vaihteeksi vähemmän eksyksissä, vähemmän tyytymätön, onnellisempikin. Siitäkin huolimatta, että viime kuukaudet ovat tuoneet mukanaan myös suuren surun. Mutta toisaalta ne toivat myös suuren helpotuksen: puhelimen soidessa tai tekstiviestin saapuessa en enää automaattisesti odota ikäviä uutisia tai pelkää, että mitä on sattunut.

En ole vielä keksinyt blogille uutta nimeä. Inspistä odotellessa.

How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever? 
Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure.  
Was he the one causing pain 
With his careless dreaming?
 
Been afraid, always afraid, 
Of the things he’s feeling.  
He could just be gone. 
He would just sail on 
He’ll just sail on.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? 
In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

These days drift on inside a fog 
Thick and suffocating. 
His sinking life, outside its hell. 
Inside, intoxicating.
He’s run aground. 
Like his life,  
Water much too shallow. 
Slipping fast, down with his ship,  
Fading in the shadows.  
Now a castaway. 
They’ve all gone away. 
They’ve gone away.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold? 
How can I be lost? In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

Forgive me. Forgive me not. 
Why can’t I forgive me?

Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure. 
How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever?  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? In remembrance I relive. 
So how can I blame you,  When it’s me I can’t forgive?

Metallica, The Unforgiven III