Rakkaalle isälleni

Siitä on jo kolme kuukautta, kun näin hengityksesi hiipuvan, sitten sammuvan. Olit niin hiljaa. Niin rauhallinen. Muistan kuin eilispäivän poskellesi vierähtäneen kyyneleen, sen vihoviimeisen... Oliko se helpotuksen kyynel, vai surun, eron hetkellä? En taida saada koskaan tietää. Olit niin pieni, kokoon kutistunut, rakkaat piirteesi entistäkin terävämmät. Silmät olivat vieraan silmät. Katselivat jo toista todellisuutta.

Et puhunut enää. Mutta ei sen niin väliä. Olimmehan siihen jo tottuneet. Kun tuntee toisen oikein hyvin, eivät sanat ole välttämättömiä.

Sairautesi oli vienyt sinulta lähes kaiken sen mitä arvostit: työn, urheilun, valmentamisen, laulamisen, saarireissut, metsässä samoilun, kirjallisuuden, ystävätkin. Mutta rakas puolisosi pysyi rinnallasi, hoiti sinua suurella rakkaudella eikä ollut valmis missään vaiheessa luovuttamaan. Maailman vahvin nainen, sanoit. Minun äitini.

Toisille muuttuneen ulkomuotosi ja persoonasi kohtaaminen oli liian vaikea pala purtavaksi. Kenties se muistutti heitä liiaksi omasta kuolevaisuudestaan. Eräät rohkenivat kuolinvuoteesi ääreen viimeisenä päivänä, toiset eivät silloinkaan. Lykkäsivät kohtaamista tulevaisuuteen, hyvinkin kauas tulevaisuuteen... aina sinne toiselle puolen, ajasta ikuisuuteen. Tulivat kuitenkin siunaustilaisuuteesi, järkyttyneinä, kyyneleitä silmissään.

Mutta oli myös yksi ystävä, joka sairastuttuasi kävi yhä useammin luonasi, halusi tietää voinnistasi ja auttaa kykyjensä mukaan. Tosipaikan tullen jyvät erottuvat akanoista. Niin totta.

Isä, olit minun idolini. Olin sinusta niin ylpeä. Olit vahva, fiksu, nuorekas, urheilullinen, impulsiivinen ja sinnikäs mutta samalla yllättävän herkkä. Liikutuit niin helposti. Rakastit runoja ja kirjallisuutta. Pidit vieraista kielistä. Sinulla oli ilmiömäinen numeromuisti: muistit uskomattomia määriä vuosilukuja ja vuosien takaisia urheilutuloksia desimaaleineen päivineen. En vieläkään ymmärrä miten sen teit. Olisit halunnut oppikouluun, vaikka työläisperheen lapsi olitkin. Et saanut mahdollisuutta. Ajat olivat toiset.

Opetit minulle oikeudenmukaisuutta ja kehoitit puolustamaan heikompia. Toivoit, että oppisin olemaan avoin ja osoittamaan rakkauteni lähimmäisilleni, asioita, joissa et omasta mielestäsi ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Isä-rakas, et ehkä ollut maailman paras pukemaan tunteitasi sanoiksi, mutta toisaalta olit myös äärimmäisen huono niitä kätkemään. Ja muistit kyllä sanoinkin moneen kertaan minulle kertoa, kuinka tärkeä olin, esikoisesi. Sen saattoi myös päätellä antamistasi lukuisista lempi- ja hellittelynimistä, yleensä väännöksiä toisesta nimestäni, siitä, jonka olin saanut rakkaan isoäitisi mukaan. Yksi niistä oli Elviira.

Sairastumisesi oli kuin isku vasten kasvoja. Tekee edelleenkin kipeää. Murehdin pitkään sitä, ettet halunnut mennä lääkäriin. Me kaikki näimme, että et voinut hyvin. Äänesi käheys, kivut, jäykistynyt olemuksesi, unettomuutesi, masentuneisuutesi. Yritimme ympäripuhua sinut. Lopulta onnistuimmekin.

Et uskonut lääkäreihin. Kun olit aiemmin hakenut apua, sinua ei kuunneltu, vaivojasi oli vähätelty ja käteesi lyöty masennuslääkeresepti. Jälkikäteen ajatellen joudun ehkä myöntämään, että saatoit olla oikeassa, kun kieltäydyit lääkäriin menosta. Eivätpä he paljon voineet hyväksesi tehdä. Määrätä vain lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat aivan kamalia. Ja hyödyt, noh, mitättömiä. Taisivat paremminkin jouduttaa kuin hidastaa taudinkulkua.

Neurologisi ensimmäinen diagnoosi oli parkinsonismi eikä se siitä muuttunut miksikään muuksi sairauden edetessä. Parkinsonismi, oireet parkinsonin taudin kaltaiset. Mutta eivät kuitenkaan tyypilliset. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt, mikä sinua vaivasi. Eikä ruumiinavauskaan paljastanut sen enempää. Paitsi sen, ettei välitön kuolinsyysi ollutkaan vain keuhkokuume vaan keuhkoembolia. Jäi sitten sairaalassa sekin tunnistamatta. Eivät osanneet moista epäillä, vaikka kaikessa kiireessä jättivät sinut useimmiten vain sängynpohjalle makaamaan.

Sairaalajaksoillasi myös laihduit aina, koska kukaan ei ehtinyt sinua syöttämään, kun itse et enää siihen kyennyt. Olit usein myös mustelmilla, joille ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran sinut tuotiin kotiin ilman takkia, hanskoja ja lakkia 25 asteen pakkasessa. Kukaan ei ollut ehtinyt pukemaan. Puolisosi pelkäsi jättää sinut näille intervallijaksoille, mutta hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja... Isä, olen niin pahoillani kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan, kaikista kärsimyksistäsi, niin äärimmäisen pahoillani...

Isä-rakas, muistan, kun sanoit diagnoosin saatuasi, että aioit taistella viimeiseen asti. Pidit sanasi. Lähes viisi vuotta - ja kuka tietää kuinka monta jo sitä ennen. Ja olit oikeassa, kun jo vuosia sitten totesit, että jonakin päivänä tulisin kaipaamaan yhteisiä lenkkejämme , marja- ja sieniretkiämme. Olit oikeassa, kaipaan niitä aivan mielettömästi! Mutta vieläkin enemmän kaipaan sinua, isä. Niin paljon, että sanat eivät riitä.

Lepää rauhassa, enkelten hellässä huomassa.

Sinua rakkaudella muistaen ja kaikesta kiittäen,

Elvira