Syitä blogihiljaisuudelle

Hei vaan, täällä ollaan taas pitkästä aikaa!

Vuosi 2010 on ollut tähän mennessä niin kiireistä aikaa, että hyvä että olen edes ehtinyt lukemaan muiden blogeja! Tai eihän tässä oikeastaan ole mihinkään kiire ollut, on vaan ollut niin paljon muuta mielekästä tekemistä, että koneella istuminen on jäänyt ihan minimiin. Hyvä niin! Mieskin on ollut enemmän kotona iltaisin ja mieluummin olen käpertynyt sohvalle hänen kainaloonsa.

Ihanainen siskoni kävi kylässä, ensimmäistä kertaa täällä uudessa asunnossamme. Toi tuliaisiksi ison kassillisen irtokarkkeja, salmiakkia, Fazerin suklaata (pipari, lontoonrae, omar), suklaakonvehteja, vihreitä kuulia, kahvia, ruisleipää, kirjoja, lehtiä ja jopa pari muumikulhoa... Saimme nauttia hänen seurastaan tällä kertaa kokonaisen viikon! Erityisesti tytöntylleröinen otti tädistään kaiken ilon irti: kerrankin löytyi kaveriksi väsymätön leikittäjä - tai oikeastaan leikitettävä... Äiti sai puuhastella omiaan ihan rauhassa neidin viihtyessä paremmin kuin hyvin tätinsä seurassa. Olipa luksusta lukea sanomalehti keskeytyksettä ja kokata lounasta ilman, että joku roikkuu lahkeessa! Viikko meni kylläkin aivan liian nopeasti, emmekä ehtineet siskon kanssa tehdä puoliakaan siitä kaikeasta, mitä etukäteen suunnittelin... Luganon alennusmyyntien koluaminenkin jäi vain haaveeksi, sniif. Mutta hyvä niin, säästyivätpä nekin rahat.

Tytöntylleröinen päätti vihdoinkin, että on aika alkaa harjoitella kävelemistä ihan tosissaan. Ensimmäiset neljä haparoivaa askelta sain nähdä viikkoa ennen joulua ja näinä päivinä on vihdoin opittu myös kuinka noustaan seisomaan ilman tukea. Eli ei tarvitse enää pyllähdyksen jälkeen kontata lähimmän huonekalun luokse, vaan reippaasti noustaan pystyyn niiltä sijoiltaan ja matka jatkuu kahdella jalalla. On se vaan jännä, miten kävelemään oppiminen tuntuu vanhemmasta niin tärkeältä virstanpylväältä ja on jopa jonkinlainen ylpeydenaihe, vaikka aika harvassa kai ovat sellaiset (terveet) lapset, jotka eivät tätä taitoa ennemmin tai myöhemmin oppisi.

Uusien taitojen opettelun ja puhkeavien poski- ja kulmahampaiden myötä yöt ovat jälleen muuttuneet levottomammiksi. Ja koska päivätkin ovat olleet kovin intensiivisiä, on tämä äiti aikaistanut suosiolla nukkumaanmenoaikaansa. Siinäkin yksi syy viimeaikaiselle blogihiljaisuudelle.

Tänäaamuna raahauduimme ensimmäistä kertaa joululomien jälkeen viikottaiseen äiti - lapsitapaamiseen. Kahvikupposen ääressä tuli puheeksi mikäs muukaan kuin raha. Keskustelukumppani oli ehdottomasti sitä mieltä, että kotiäidinkin tulee saada työstään palkkaa - mieheltään: rahaahan ei kotiäidille juuri muualtakaan heru, kun lapsilisätkin maksaa täällä työssäkäyvän puolison työnantaja palkan ohessa. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että kotiäidin (tai miksei -isänkin, jos perheen elättäjä onkin äiti) tulisi saada käyttöönsä kuukausittain tietty ennaltasovittu rahamäärä käteisenä, jonka hän voi käyttää haluamallaan tavalla omiin tarpeisiinsa (mm. koska rahan pyytäminen/aneleminen puolisolta on nöyryyttävää). Hänen mielestään yhteinen tili ei aja samaa asiaa, saati sitten rinnakkaisluottokortti, koska silloin olisi kuitenkin aina jollain tapaa tilivelvollinen sille tienaavalle puolisolle.

Tähän loppuun nyt sitten heitänkin kysymyksen mahdollisille lukijoille (ei tarvitse olla kotiäiti!), että mitä olette tällaisesta mieltä? Jos tätä sattuisi joku kotiäitikin lukemaan, niin olisin kiinnostunut kuulemaan, miten nämä raha-asiat on muissa perheissä käytännössä sumplittu (saa kommentoida ihan anonyymisti!)