Pääsiäisestä vappuun

Pääsiäinen meni ohi jotenkin siinä sivussa, siitäkin huolimatta, että kerrankin miehellä oli vapaata niin pääsiäissunnuntaina kuin -maanantainakin. Jotenkin vain pääsiäinenkään ei tunnu täällä niin juhlavalta kuin Suomessa. Vai johtuisikohan se ihan vaan siitä, että täällä kotona ollessa elämä tuntuu ihan yhtä arkiselta oli sitten maanantai tai sunnuntai, juhannus tai pääsiäinen? Kotiäitiyden ja miehen epäsäännöllisten työaikojen myötä viikonpäivät ovat jotenkin menettäneet merkitystään, eikä viikonloppua tai juhlapyhiä odota samaan tapaan kuin joskus ennen.

Pääsiäissunnuntaina emme tehneet mitään sen erikoisempaa lähipuistossa ulkoilemisen ja kotona lusmuilun lisäksi, maanantaina kävimme sentään appivanhemmilla syömässä lammasta, juustotäytteisiä kurpitsankukkia ja eräänlaista artisokkarullaa. Nam!

Neiti sai etsiä suklaamunia molempina pääsiäispäivinä. Sunnuntaina Nalle Puh -muna löytyi nojatuolin takaa neidin hellehatusta. Maanantaina neiti ei taas olisi millään malttanut pysyä pöydän ääressä ruokailun loppuun asti, kun isovanhemmat menivät mainitsemaan, että pääsiäispupu on ehkä käynyt kätkemässä jotakin heidän puutarhaansa... Ja löytyihän sieltä sitten yhdestä pensaasta iso suklaapupu ja toisesta muhkea Kinder-muna!

Pakollisten suklaamunien ja pupujen lisäksi pääsiäisen juhlintaamme kuuluivat colomba-kakut. Miehen mielestä parhaita ovat tietenkin ne, joissa on mahdollisimman paljon suklaata niin päällä kuin sisälläkin ja jotka muistuttavat mahdollisimman vähän kakun alkuperäisversiota, joten sellainen tietenkin sitten ostettiin. Neidille olimme varanneet sentään oman, hieman vähäkalorisemman colomban. Pakkauksessa lupailtu supertrendikäs yllätys osoittautui muutamaksi pehmotarraksi. Neiti toki tuli niistäkin ylionnelliseksi ja olisi kovin mielellään liimaillut tarrat samantien joko ruokapöytää tai olohuoneen ikkunoita koristamaan.

Edes joitakin suomalaisia pääsiäisperinteitä vaaliakseni olin kasvattanut neidille "rairuohoa", vaikka täällä nurmikko kyllä vihertää lähes vuoden ympäri ihan tuossa kotipihallakin. Mukava oli neidin kanssa sen kasvua seurata ja yllättävän kauniisti tuo tavallisista nurmikon siemenistä kasvattamamme ruoho on jaksanut jo useamman viikon korissaan rehottaa.

Tämä pääsiäisen jälkeinen viikko on ollut tänä vuonna kovin erityinen: neidin preasilo ja perhekerho ovat koulujen tapaan kiinni, miehen tie vei kolmen viikon työmatkalle Slovakiaan, hyvä ystävättäreni tyttärineen lensi kuukaudeksi Ukrainaan vanhempiensa luokse ja samaan syssyyn sattui vielä isärakkaan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. Onneksi ensi viikolla saan kauankaivattuja vieraita Suomesta päiviäni piristämään, kun ensin äitini tulee todella pitkästä aikaa meille ja loppuviikosta vielä siskonikin!

Kovasti muuten jännitin etukäteen tuota vuosipäivää, mutta se menikin ohitse yllättävän helposti, kun oli niin paljon muutakin ajateltavaa ja järjesteltävää. Ehkä sitä oli jopa hieman liikaakin, kun en edes kunnolla ehtinyt rauhoittua isääni muistelemaan. Neidin kanssa sentään katselimme vaarivainaan kuvia ja yritin parhaani mukaan vastailla taaperon esittämiin kysymyksiin, kuten missä vaari on, mitä vaari nyt tekee ja niin edelleen.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, että isän poismenosta on jo vuosi! Vastahan olin sairaalassa häntä saattelemassa. 

Surua melkein suuremmaksi ja voimakkaammaksi tunteeksi on viime aikoina noussut kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että isä pääsi pois, että hänen ei enää tarvitse kärsiä kipua tai kokea epäinhimillistä kohtelua liian työtaakan painaman ja stressaantuneen hoitohenkilökunnan taholta. Jo paljon ennen sairastumistaan isä sanoi, ettei haluaisi elintoimintojaan ylläpidettävän keinotekoisesti koneiden ja letkujen avulla. Hänen toiveensa toteutui. Samoin hän sanoi haluavansa tulla tuhkatuksi ja viimeiseksi leposijakseen meren. Sekin toive toteutui.

Ehdin murehtia isäni kohtaloa niin monta vuotta, jouduin luopumaan hänestä vähitellen, tavallaan monta kertaa, niin että loppujen lopuksi hänen poismenonsa oli eräänlainen helpotus. Ajatukseen oli ehtinyt vuosien mittaan jo sopeutua, tavallaan pelkäsi enää vain sitä, että milloin se tapahtuisi, lopullinen luopuminen, irtipäästäminen. Suruunkin voi kai jollain tavalla turtua. Vaikka kyllä se edelleen tuolla jossakin sisälläni korventavana möykkynä pesii ja silloin tällöin hakee ulospääsyä, pyrkii kyyneleiksi silmiini. Ihan yllättävinäkin hetkinä. Tietty kappale radiossa, mieleen yllättäen hiipivä lapsuusmuisto, isän käsiala vanhassa syntymäpäiväkortissa, tietty runo tai vaikkapa elokuva... ja padot murtuvat ihan ykskaks yllättäen.

Vappua juhlimme tänä vuonna lähisukulaisten kanssa Varesessa vaikka mieheni ei paikalle pääsekään. Itse asiassa miehen eno on kutsunut meidät ravintolalounaalle juhlistaakseen tekemiään asuntokauppoja. Vaan ehkäpä juhlaan on muutakin aihetta...? Eno nimittäin kihlasi joulun tienoilla pitkäaikaisen naisystävänsä. Etteivät vain olisi salaa menneet naimisiin... No, sunnuntaina se selvinnee :)

Iloista vappua!