Tautinen toukokuu

Tänä vuonna toukokuuhun on mahtunut kaikenlaista: miehen työreissu, äitini ja siskoni vierailu, ärhäkkä virustauti, neidin ensimmäinen korvatulehdus, käynti päivystävän lastenlääkärin luona sairaalassa (Civico) ja pari päivää myöhemmin omalla lastenlääkärillä, koiran kaksi normaalia rankempaa epilepsiakohtausta ja jopa lätkän maailmanmestaruus.

Neidin pitkään ja hartaasti odottama vieras eli mummi oli ehtinyt olla meillä kylässä vain pari päivää, ennen kuin neiti alkoi yskiä ja pian kuumekin kohosi reippaasti yli 40 asteen. Siinä vaiheessa ei kelvannut enää kuin mamman syli. Taudin pahin vaihe osui tietenkin viikonloppuun. Neiti oli uninen, veltto ja haluton, eikä oikein enää juonutkaan, joten ei muuta kuin soitto päivystykseen, josta meidät pyydettiinkin heti näytille. Pitkän ja hikisen odottelun jälkeen lastenlääkäri kurkkasi kurkkuun (kuulemma punoitti) ja vaati sitten lähes nestehukasta kärsivää lasta pissaamaan pottaan. Puolen tunnin odottelun ja pakkojuottamisen jälkeen pottaan tuli kaksi pisaraa pissiä, joka ei kuitenkaan riittänyt laboratorion tarpeisiin, joten ei muuta kuin istuntoa jatkamaan - sillä seurauksella, että pottaan valui sulanut suppo ja istunto oli aloitettava alusta. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen pissaa oli kertynyt tarpeeksi, sitten odoteltiin vielä  ikuisuus tuloksia labrasta. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että näyte olisi puhdas ja niinhän se olikin. Lääkäri lähetti meidät kotiin ja kehotti jatkamaan hoitoa parasetamolilla ja ibuprofeenilla. Eli aika turha reissu, kuumelääkkeitä olin toki osannut antaa ihan ilman lääkärin määräystäkin.

Kaksi päivää myöhemmin kuume oli edelleen korkea, joten menimme oman lastenlääkärimme pakeille. Tulos: tulehdusarvot korkeat, ärhäkkä korvatulehdus molemmissa korvissa ja kymmenen päivän antibioottikuuri. Onneksi olemme näinkin pitkälle selvinneet ilman moista vitsausta.

Tässä vaiheessa omakin kurkku oli jo kipeä ja yskä vaivasi, kuumetta ei sentään missään vaiheessa tullut, vaikka olo nuutuneelta tuntuikin. Yhdeksän päivän yskimisen jälkeen suuntasin sitten gynekologini suosituksesta itsekin lääkäriin, mutta verikokeiden perusteella kyseessä oli virustauti, joten eipä lääkärillä sitten ollut muuta lääkitystä tarjota kuin oireita helpottavia troppeja. Onneksi sentään joitakin sellaisiakin löytyi, joita saattoi raskaanakin käyttää.

Harmillisesti tauti siis sattui juuri äitini ja siskoni vierailun aikaan. Vaikka toisaalta se oli tietysti hyväkin, ettemme olleet neidin kanssa ihan kahdestaan potemassa ja pääsin itsekin hieman lepäilemään. Mummin kanssa ehdimme sentään parina päivänä puistoilemaan ja pikavisiitille Luganoonkin ennen neidin sairastumista, mutta muutamaa päivää myöhemmin joukkoomme liittynyt siskoni joutui viettämään lähes koko lomansa kanssamme sairastuvalla paria omatoimiretkeä lukuunottamatta.

Toivuimme ulkoilukuntoon oikeastaan vasta vieraidemme kotiinpaluun jälkeen. Lähes puolet toukokuusta siis meni ohitse sairastellessa, samoin CILS-kokeeseen valmistavat italian lisätunnit. Voihan kokeeseen tietenkin valmistautua kotioloissakin, jos joskus vaan saisin jokusen hetken olla ylhäisessä yksinäisyydessäni... Pitänee istuttaa neiti television ääreen piirrettyjä katsomaan ellei kukaan kerkeä lapsenlikaksi. Onneksi koepäivä on vasta ensi viikolla. Kielioppia olisi ihan pakko kerrata ja ehkä kirjoittamistakin hieman treenata.

Laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti. Siihen on aikaa enää puolitoista kuukautta. Hurjaa! Viimeksi neitiä viimeisilläni odottaessani anoppi teloi nilkkansa kaatuessaan sateesta liukkaalla Comon katukiveyksellä ja joutui leikkaukseen. Tällä kertaa hänellä on todettu sappikiviä, tosin ilman sen suurempia oireita tai kipuja.  Niitä todettiin ensin miehelläni terveystarkastuksen yhteydessä, kun lääkäri alkoi tutkia tarkemmin poikkeavien maksa-arvojen syytä. Koska anopin isälläkin on sappikiviä ollut, niin anoppikin halusi käydä tarkastuttamassa oman sappensa ja olihan siellä niitä ja vielä melko kookkaita. Lääkärin mukaan ne olisi hyvä poistaa/hajottaa jo etukäteen ennen kuin mitään oireita tulekaan. Onneksi kirurgin mielipide oli, ettei kyseessä ole niin kiireinen tapaus, etteikö operaatiota voisi tehdä vaikkapa vasta syksyllä. Olisipa ollutkin aikamoista tuuria, jos anopista ei olisi ollut apua tulevankaan vauvan hoidossa.

Edellisessä postauksessani olimme lähdössä Vareseen sukulounaalle. Kohteeksi paljastui sittemmin yksi Varesen Sacro Monten ravintoloista. Aivan ihana paikka. Söin ehkä elämäni parhaan gnocchiannoksen kera tattien. Arvailuni mieheni enon salavihkimisestä osoittautuivat vääriksi, mutta sen verran tiedämme nyt enemmän, että häitä juhlitaan 25.6. Toivottavasti pääsemme paikalle.