Elo vauvan kera...

...on edelleen suloista ja ihanaa! Pikkumiehellä on ikää jo kolme kuukautta, eikä hän ole enää mikään pikkuruinen vastasyntynyt vaan jäntevänponteva miehenalku, joka kannattelee hienosti päätään, väläyttelee äidilleen ihania hymyjään ja vastailee puheeseen jokeltelemalla. On aivan mahtavan ihanaa herätä aamuisin hänen hyväntuuliseen jutusteluunsa ja nähdä ensimmäisenä hänen pyöreä hymynaamansa.

Tämän viikon aikana pikkumies on alkanut enenevässä määrin ihastella ja mutustella nyrkkejään, pitkään niillä on jo vahingossa tartuttu omiin ja äidin vaatteisiin, omiin korviin ja äidin hiuksiin, nyt yritetään jo tavoitella lelujakin. Pääkin nousee jo hienosti ilmaan vatsallaan köllötellessä. Pari viikkoa takaperin käännyttiin jo kolme kertaa peräkkäin vatsalta selälleen niin, että ensin punnerrettiin peppu ylös ja siitä sitten heittäydyttiin ympäri. Näytti ihan tarkoituksenmukaiselta toiminnalta, mutta eipä ole tuon jälkeen poika enää juuri kääntyillyt. Vaan eipä tuolla ole kiirettä, saisi vielä pysyäkin mamman vauvana. Nämä ensimmäiset kuukaudet ovat menneet aivan liian nopeasti muutenkin.

Jos vauvan kanssa kaikki onkin ollut ihanan mutkatonta, niin samaa ei voi sanoa elosta isosiskon kanssa. Kovasti on ollut uhmaa ilmassa ja kiukuttelu vain paheni, kun neiti alkoi skipata päiväunensa. Kun yöunet  eivät toiveistamme huolimatta juurikaan pidentyneet päiväunien jäätyä pois kuvioista, ja iltaisin oltiin aivan yliväsyneitä, piti nukkumaanmenoa aikaistaa tunnilla. Nyt neiti menee sänkyyn klo 20 ja herää yleensä seitsemän tienoilla ja väsykiukuttelu on selvästi vähentynyt. Silti tulee aika usein ikävä niitä iltapäiväunia, varsinkin sellaisena päivänä, jolloin olen itse kovin väsynyt ja haluaisin vain oikaista itseni pienille nokkaunille -  tai muuten vain lepuuttaa hermojani. Olen yrittänyt myös suostutella neitiä viettämään pientä lepohetkeä omassa huoneessaan kuvakirjojen tai edes duplojen parissa, mutta eihän hän siellä yksinään viihdy kymmentä minuuttia kauempaa. Aina on joko jano tai vessahätä tai jokin muu yhtä hyvä syy, jonka varjolla käydä hätyyttelemässä äitiä pois vaaka-asennosta.

Osittain luulen neidin temppuilun johtuvan mustasukkaisuudesta pikkuveljeä kohtaan, ei taida sitä osata oikein muuten ilmaista kuin koettelemalla vanhempiaan. Osittain se lienee ihan normaalia ikäkauteen liittyvää uhmailua. Neiti myös selkeästi hakee käytöksellään usein meidän vanhempien huomiota. Niinä päivinä, jolloin veli nukkuu hyvin ja minulle jää muutenkin enemmän aikaa puuhata neidin kanssa, käyttäytyy hän todella hyvin ja känkkäränkkäkiukutteluakaan ei juuri esiinny. Sitten taas sellaisina päivinä, jolloin en niin paljon ehdi touhuta yhdessä hänen kanssaan, on elomme jatkuvaa itkua ja hammastenkiristystä... Kukapa tuonikäinen nyt haluaisi leikkiä yksinään pitkiä toveja tai voisi ymmärtää, ettei ole maailmannapa. Toivottavasti leikkikoulun alkaminen ensi kuussa helpottaa tilannettamme ainakin jossakin määrin, kun neiti saa ikäistänsä seuraa ja mielekästä puuhaa. Ja äiti voi sillä aikaa tehdä kotihommat sellaiselle tolalle, että ehtii myöhemmin päivällä taas touhuta neidinkin kanssa...

Sääliksi kyllä käy neitirukkaa useinkin, kun ajattelee miten hänen elämänsä on pikkuveljen syntymän myötä mullistunut. Hänen kotiinsa on muuttanut rääkyvä rääpäle, joka pakostikin varastaa suuren osan vanhempien huomiosta ja ajasta, on jatkuvasti kiinni äidissä, metelöi ja keskeyttää leikit ja lukutuokiot... Jospa vaan tämän muistaisi niinä hetkinäkin, jolloin itsellä on kärsivällisyys koetuksella neidin tempausten vuoksi. Yrittäisi ymmärtää, pysyä tyynenä, kannustaa, rohkaista, muistaisi halata ja helliä eikä vain ojentaa ja moittia...