torstai 6. toukokuuta 2010

Isää ikävä

Isän poismenosta on reilu viikko.

En ole täysin sisäistänyt tapahtunutta. En vaikka isä ehti sairastaa useamman vuoden. En vaikka alusta alkaen tiesimme, että parantavia lääkkeitä ei ole. En vaikka hiljaa olen surrut isäni kohtaloa kaikki nämä vuodet ja tuntenut hitaan luopumisen korventavaa tuskaa.

Kuvittelin olevani valmis, valmistautunut kohtaamaan väistämättömän, päästämään irti. Olin väärässä. Tämä tuli vastaan aivan liian varhain, liian yllättäen.

Ehdin onneksi paikalle pitelemään kädestä, silittämään tukkaa, suukottamaan rakkaita kasvoja. Isän tyttö.

Lohtua suo vain se, että nyt isä on jälleen vapaa. Vapaa kivuista, pyörätuolista, sairaalasängystä, oman ruumiinsa vankilasta. Ruumiin, josta hän piti aina niin erinomaisen hyvää huolta. Urheiluhullu.

Isä nukkui pois puolenyön jälkeen, 60-vuotispäivänään. Päivänä, jota hän ei ikinä uskonut näkevänsä.