Tervetuloa syksy!

Tänä syksynä olemme saaneet nauttia ihanan kesäisistä säistä vielä lokakuussakin. Turistejakin täällä on vielä riittänyt, mutta heidän harmikseen lähes kaikki lidot sulkivat ovensa jo syyskuun puolenvälin tienoilla. Paikallislehdessä ihmeteltiin muutama viikko takaperin, ettei oikeastaan mikään muu kuin Asconan uimaranta pidentänyt kauttaan, vaikka kelejä ja asiakkaita olisi riittänyt. Useimmiten sulkemisen syyksi mainittiin päättyneet työsopimukset ja henkilöstöpula. Jotenkin niin joustamatonta.

Meidän pikkuruinen lähilidommekin on jo sulkenut ovensa. Munalukot roikkuvat porteissa ja estävät rannan virkistyskäytön touko-kesäkuunvaihteeseen asti. Onneksi kunnalliseen rantapuistoomme pääsy on vapaa kesäsesongin ulkopuolellakin. Pari viikkoa sitten siellä saattoi vielä bongata vähäpukeisia auringonpalvojia, shortsiasuisia sandaalisankareita, rantahiekkaa leikkiensä lomassa pöllyttäviä lapsosia ja vanhempia uimarinaisia. Lokakuussa!

Vaikka päivät ovatkin olleet suhteellisen lämpimiä, niin aamuisin ja iltaisin syksyn tulon kyllä huomaa. Tällä  viikolla on myös puhallellut sen verran voimakas ja viileä tuuli, ettei lämpömittarin näyttämiin lukemiin ole ollut juurikaan luottamista. Tuulensuojaisassa ja aurinkoisessa paikassa takille ei juurikaan ole ollut käyttöä, mutta    muuten kyllä. On oikeastaan ihanaa, että saa taas vaihteeksi pukea pitkähihaista päälle ulosmennessään.

Pimenevät illat herättävät halun käpertyä sohvannurkkaan kera hyvän kirjan tai vaikkapa neulomuksen, polttaa kynttilöitä ja juoda höyryävän lämmintä hunajateetä, joka antaa hetken helpotuksen kipeälle kurkulle... Ja syödä raclettea, fondueta ja paahdettuja kastanjoita! Tervetuloa syksy!

Perjantai 23. päivä

Edellisen postaukseni ei siis pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen oli määrä olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta tälläkin kertaa ajatus lähti osittain harhailemaan. Parempi niin?

Kuten näistä mieheni ottamista kuvista näkyy, vettä tuli taivaalta kiitettävästi perjantaiaamupäivän aikana. Itse asiassa kuvissa näkyvä vesi tippui tai paremminkin syöksyi alas katolta ja parvekkeilta.

Kerroinko jo, että tässä talossa ei ole rännejä? Talon nurkilla olisi kyllä maassa sadevesiputket, tällä hetkellä täysin käyttämättömät, koska niiden suut ovat jonkun senttimetrin maanpintaa korkeammalla, tuossa talon seinustaa seurailevalla laatoituksella. Nyt vesi lyö ruohon lakoon ja muodostaa nurmikkoon ruohottomia laikkuja. Sitten se virtaa yhtä talon nurkkaa kohti (ks. kuva 3. Vesi virtaa kohti vasenta ala-nurkkaa), josta se katoaa johonkin maan uumeniin kellarin seinää pitkin vieden irtonaisen maa-aineksen mennessään. Ongelmasta on toki raportoitu eteenpäin, useampaankin otteeseen. Pari miestä on kerran käynyt täyttämässä sadeveden jälkeensä jättämiä aukkoja ja onkaloita kera hiekan ja ison kivenlohkareen. Oman turvallisuutemme vuoksi vältämme kävelyä rakennuksen nurkalla...

Perjantai oli tietenkin viikon ainoa sadepäivä ja juuri se päivä, jolloin allekirjoittaneen piti raahautua lääkäriin Luganoon. Ihana anoppini oli ehdottanut päivää aiemmin, että käyttäisin tilaisuuden hyväksi ja viettäisin samalla myös lapsivapaan iltapäivän. Ilman muuta.

Kotoa lähdettyäni kenkäni kastuivat läpimäriksi alle minuutissa. Kumisaappaat olisivat olleet järkevämpi valinta. Mutta enää ei ollut aikaa palata kotiin, olin muutenkin jo myöhässä.

Astuessani julkisen liikennevälineen kyytiin puhelimeni soi. Istuin alas ja vastasin. "Signora, dottoressa on valitettavasti sairaalassa. Hänen potilaansa synnyttää. Teidän ei kannata tulla tänne ennen yhtä." Ylimääräinen haahuilu kaupungilla läpimärissä kengissä ei oikein houkutellut, mutta kun oltiin jo liikkeellä, lippu maksettu ja niin edelleen...

Kaatosade piiskasi myös Luganon keskustaa. Kadut lainehtivat. Oikeastaan tulvivat. Kävely oli lievästi sanottuna epämiellyttävää. Jokaisella askeleella tunsin veden tursuvan varpaiden välistä ja suorastaa hölskyvän kengässä. Oikeasta kengästä alkoi myös puskea ulos epämääräistä vaahtoa. Yök, mitä lie. Edelläni kävellyt signora katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa paljain jaloin. Itse en rohjennut. Olisi ehkä kannattanut.

Märät kengät ilman sukkia alkoivat ennen pitkää hiertää. Vesikellot puhkesivat ja veri valui vanoina. Ei muuta kuin lähimpään kenkäkauppaan ostamaan halvimmat mahdolliset feikkicrocsit tai flipflopit tai mitä vaan. Vesiperä! Ei löytynyt kumisaappaitakaan. Seuraavassa kaupassa aivan yhtä huono tuuri. Manorista niitä lopulta löytyi, mutta siinä vaiheessa kengät olivat jo sen verran ehtineet kuivua, että sinne jäivät. Siis ne varvastossut. Ostin kuitenkin parin sukkia. Varmuuden vuoksi.

Sukat tulivatkin tarpeeseen, sillä odoteltuani turhaan julkista liikennevälinettä, päätin kävellä Paradisoon, että ehtisin ajoissa perille. Sukat kengissä kävelystä tuli huomattavasti miellyttävämpää, vaikka aiemmin syntyneet hiertymät olivatkin aika kivuliaita.

Kun matkaa oli jäljellä noin 100 metriä, ajoi ohitseni turhaan odottelemani paikallisbussi.

Vastaanotossa ilmoittautuessani sain kuulla, että dottoressa ei ollut vielä saapunut. Ja ennen minua jonossa oli viisi muuta henkilöä. Ehdottivat, että palaisin takaisin kahden jälkeen. Päätin lähteä etsimään ruokapaikkaa, enhän ollut ehtinyt edes lounastaa.

Ulko-ovella törmäsin lääkäriini

- Kas siinähän te olettekin, dottoressa! Buongiorno!

- Emmekö näekään tänään?

- Kyllä, kyllä. Palaan myöhemmin.

Dottoressa taisi ottaa tämän jonkinlaisena piikkittelynä, sillä ohitseni harppoessaan hän puhkesi ärtyneenoloisesti selittämään, että synnytysten kanssa on aina hieman tällaista ja sitä on mentävä, kun kutsu käy, tiedänhän sen, synnyttänyt nainen.

Kadulla aurinko alkoi porottaa. Riisuin takin pois. Lampsin sisään kutakuinkin ensimmäiseen ruokapaikkaan, kulmakunnan tuoreimpaan kebab-pizzeriaan. Falafeliä ja sokeritonta kolaa, 11 frangia. Menetteli.

(Kertoisiko muuten joku ystävällismielinen sielu minulle, että kuinka kebab oikeaoppisesti kirjoitetaan, näkee niin monta versiota... tai siis ainakin kahta.)

Kulutin aikaa silmäilemällä parhaat päivänsä nähneiden viinipunaisten hyllyköiden kannattelemaa pullokokoelmaa: samoissa tiloissa aiemmin toimineen entisen viini- ja hedelmäkaupan peruja. Kävin siellä tasan kerran. Suomen vieraista puoti oli kiehtova ja he maksoivat mielellään siitä hyvästä viinipullostaan muutaman ylimääräisen frangin. Tarpeeksi moni muu ei ilmeisesti suostunut.

Lämpötila alkoi hätyytellä jo hellelukemia. Riisuin ohuen neuletakkinikin.

Olin varautunut pitkään odotukseen, mutta pääsinkin melko nopeasti lääkärin puheille. Donna e Mamma -lehden selailu jäi harmittavalla tavalla kesken.

Dottoressa pyyteli anteeksi. Juttelimme niitä näitä. Isästäkin. Annoin hänelle tyttäreni kuvan. Viime talvelta, kotoa ei löytynyt tuoreempaakaan ja printterin johdot ovat edelleen muuton jäljiltä kateissa. "Ihan kuin isänsä! Samanlainen suukin!" Tiedetään, vain blondimpi.

Varsinaisen käyntisyyni suhteen kaikki oli suhteellisen ok. Verenpaine korkeampi kuin normaalisti, mutta edelleen normaalin rajoissa. Käski juoda paaaaaaljon vettä. Lasillisen joka tunti. Vähintään. Munuaisten auttamiseksi. Sain pikakuurin antibioottia. Todellakin pikakuurin, sillä sitä otettiin vain kerran. Ennen nukkumaanmenoa. Ja muista juoda paljon. Nähdään ja hyvää matkaa Suomeen. Kuukauden kuluttua.

Aurinko helotti tulipallona taivaalla, mutta päätin kävellä takaisin keskustaan. Jalat olivat jo rikki, joten mitäpä niistä. Samaan konkurssiin. Sitä paitsi aluksihan se vaan kirpasee ja sitten kipua ei enää juuri tunne.

Ihana lungolago, kuinka olinkaan sinua ikävöinyt! Olo oli kuin turistilla. Niiden muiden joukossa. Sandaaliviidakossa.

Kävin ostamassa miehelle tätä. Pyynnöstä. Kuvassa vielä vanha, lähes tyhjä pullo.

ja itselleni pitkän t-paidan

Sitten olikin jo aika palata kotiin.

Matka pysäkiltä kotiovelle oli yhtä helvettiä. Jalat olivat turvonneet ainakin kaksi numeroa liian suuriksi kenkiin nähden. Popot natisivat liitoksistaan. Sattui. Ihan sairaasti. Olisi tehnyt mieli kontata. Tai kävellä käsillä. Purin hampaani yhteen ja jyräsin eteenpäin. Vastoin tapojani nousin ensimmäiseen kerrokseen hissillä. Sateenvarjoteline tervehti kotiovella. Eiiiih!!!! Tajusin, että varjoni oli jatkanut matkaansa yksin, ilman minua. Se lempparini. Helios-pahus oli sokaissut silmäni ja turruttanut mieleni, kuka nyt kirkkaalla säällä sontikkaa tarvitsee... Niinpä niin. Että pitikin mennä siirtämään se ikkunan puolelle, pois viereeni istahtaneen signoran tieltä.

Onneksi sain edes illan päätteeksi nauttia näistä taivaallisista näytöksistä.

Ukkospilviä horistontissa

Ja tässä hieman zoomattuna

Taivas puolenyön jälkeen. Pilven takana kuumottaa kuu.

Jaloissani on edelleen ihan mielettömät ruvet. Varpaat ja nilkat ovat muussina. En voi käyttää muita kenkiä kuin erilaisia läpsyttimiä. Niillä kävin myös appivanhempien kanssa sunnuntaikävelyllä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Seuraavalla kerralla omalla autolla ;)

Hyvä yö, parempi mieli

Eilen jälleen salamoi ja jyrisi. Sää oli ollut koko päivän mitä painostavin, trooppisen kostea ja kuuma, vaikka auringosta ei näkynyt vilaustakaan. Ukkoskuuron myötä lämpötila laski ihanat kymmenen astetta. Pitkästä aikaa yöllä olisi ollut tarvetta jopa peitolle. Viime yönä heräsin vain kerran ja juurikin siksi, että minulla oli K Y L M Ä. Harrikoitten pörinäkään ei tällä kertaa häirinnyt yöuntani, vaan sain nukkua rauhassa aamukahdeksaan. Havahduin vasta koiran pyrkiessä makuuhuoneeseen ja pian sen jälkeen pikkuneitikin jo kaipaili mammaa.

Tänään pääsimme maistamaan ihka ensimmäistä itse kasvattamaamme tomaattia. Kurkistelin varovasti lehtien alle nähdäkseni josko jokunen olisi jo kypsynyt ja tämä yksilö päätti pudottautua kämmenelleni. Pari muutakin jo lupaavasti punastelee.

Tästä tomaatinkasvatuskokemuksesta rohkaistuneena suunnittelen tietenkin jo täyttä päätä, mitä kaikkea kivaa sitä voisikaan kasvatella ensi kesänä. Haaveilen erityisesti itsekasvatetuista mansikoista, kesäkurpitsoista ja munakoisoista... ja tällaisesta Bama®:n telineestä, tosin sen vihreästä versiosta:

Viime yönä

• oli vaikea saada unenpäästä kiinni makuuhuoneessa vallinneen hiostavan kuuman ja kostean mikroilmaston vuoksi
• heräsin kolme kertaa rauhoittelemaan huutavaa lasta
• havahduin useamman kerran ukkosen jyrinään ja ikkunalasien helinään
• kävin kolme kertaa kylpyhuoneessa
• kirosin lukemattomia kertoja Harley-Davidsonit, niiden keksijät, kehittäjät, valmistajat, myyjät, omistajat ja kuljettajat
• olisin voinut kuristaa Luganon kaupunginisät, jotka antoivat huviluvan moisten mökävempainten kesäseuroille.

Hellepäivän ruokaa

Afa sen kuin pahenee päivä päivältä. Tänään aurinko ei porota niin kovasti kuin aiemmin tällä viikolla, sillä taivas on paksun vesihöyrykerroksen peitossa. Kostea kuumuus tunkeutuu väkisin myös neljän seinän sisälle. Onnettomasta ilmastointilaitteestamme ei ole paljon iloa, kunhan tuolla huvikseen hurisee ja syö kallista sähköä. Kaihtimet on pakko pitää kiinni, sillä pehmeä puolihämärä luo illuusion viileämmästä sisäilmasta. Tai ainakin näin pääsee edes hetkeksi pakoon auringonpaahteelta.

Otsonilukemat ovat olleet ainakin viikon verran jo pilvissä. Silmien, nenän ja kurkun limakalvot ärsyyntyvät, hengittäminen käy raskaaksi. Sanomalehdessä muistutetaan päivittäin jättämään auto kotiin ja liikkumaan mieluummin julkisilla, pyörällä tai kävellen. Toisaalta varsinkin herkimpien henkilöiden tulisi välttää turhaa rasitusta ulkona jo pelkän kuumuuden vuoksi otsonista puhumattakaan.

Tällaisella säällä on hyvä välttää myös kuumia ja raskaita ruokia ja syödä mieluummin raikkaita salaatteja ja paljon hedelmiä. Meillä hellepäivän ykkösruokaa on ehdottomasti kinkku ja jääkaappikylmä melooni, tai 'meno', kuten pikkuneiti sanoo.

Tänään teimme salaatin keitetystä perunasta, höyrytetyistä vihreistä pavuista, tonnikalasta ja kananmunista. Mausteeksi suolaa, oliiviöljyä ja hiukan viinietikkaa. Espanjassa oppimaani versioon - 'Ensalada de atún, huevo e patata' - laitan papujen sijasta tomaattia ja hiukan sipulia. Halutessaan salaattiin voi toki laittaa sekä papuja, tomaattia että sipulia, kuten oheisessa kuvassa, jonka löysin täältä. Hyvää, ruokaisaa ja todella helppo valmistaa!

Toinen kuuman ilman suosikkiruokamme on tonnikala-pinaatti -piiras. Ainoa huono puoli on, että se valmistetaan uunissa. Kun kotona on jo muutenkin kuuma, uunin käyttäminen ruoanlaitossa ei oikein houkuttele...

Tämä piiras on myös todella helppo ja nopea valmistaa, varsinkin jos ostaa valmiin lehtitaikinan ja pakastepinaattia. Lähikauppamme pakastealtaasta löytyy lämmitystä vaille valmista pinaattia - 'spinaci alla panna' - jossa on kerma ja mausteetkin jo valmiina. Piiraan täyte syntyy helposti sekoittamalla tonnikalan ja pinaatin joukkoon raakaa kananmunaa. Jos pakastepinaatti on maustamatonta, voi sen sekaan lisätä lämmitysvaiheessa maitoa tai kermaa tai vaihtoehtoisesti sekoittaa tonnikala-pinaattitäytteen joukkoon vaikkapa creme fraichea tai ricottaa. Piiraan päälle ripotellaan vielä hieman juustoraastetta ja ei kun uuniin. On hyvää sekä lämpimänä että kylmänä!

Huh hellettä!

Kylmän ja sateisen alkukesän jälkeen olemme saaneet nauttia jo toista viikkoa kuumana porottavasta auringosta. Pikkuneidin kaksi uima/kahluuallasta ovat olleet ahkerassa käytössä ja viimeisen viikon aikana olemme käyneet myös lähes päivittäin läheisessä järvenrantapuistossa virkistäytymässä. Mikäpä sen ihanampaa hellepäivänä kuin istuskella itkupajujen varjossa järveltä puhaltelevan tuulenvireen hyväiltävänä ja pulahtaa välillä ihanan vilvoittavan turkoosin järven syliin...

Kesän kunniaksi puistoomme on ilmaantunut myös pikkuinen kioski, josta pikkupurtavaa, jäätelöä, virvoitusjuomia, olutta ja jopa drinkkejä! Leikkipuisto-osakin on laajentunut. Uudet liukumäet ja kiipelytelineet ovat olleet pystyssä jo ainakin parin viikon ajan, mutta niihin on yleisöltä edelleen pääsy kielletty. Ilmeisesti ovat vielä viimeistelyä vailla.

Launtai-iltana saimme pienen kovasti kaivatun breikin jatkuvaan hikoiluun mahtavan ukkosmyräkän ja raekuuron merkeissä. Taivas oli uskomattoman kaunis niin ennen kuin jälkeen myrskyn.

Ennen

Jälkeen

Kevättä ilmassa

Parina edellisenä päivänä olemme saaneet nauttia pikkuneidin kanssa ihanan keväisistä lämpötiloista ja poutasäästä. Toissapäivänä bongasimme puistokeikan yhteydessä ensimmäiset voikukat joentörmältä. Itkupajutkin kauniisti jo vihertävät ja useat pensaatkin kukkivat, muun muassa kirkkaankeltainen forsythia. Harmi, ettei ole tullut otettua kuvia!

Rantapuistossa törmäsimme portugalilaisen talonmiehemme rouvaan ja lapsiin. 10- ja 8-vuotiaat lapset kelpasivat pikkuneidille leikkikavereiksi paremmin kuin hyvin. Yhdessä leipoivat hiekkakakkuja ja -voileipiä ja hautasivat ajopuun rantahiekkaan. Tai no, tylleröinen lähinnä lumoutuneena vierestä tarkkaili isompiensa puuhia. Mamma sai kerrankin rauhassa juoruta.

Selvisipä siinä sitten, että naapurissa on kosteusongelmia. Nyt peukut pystyyn, että meille ei vain niitä tule! Edellisessä asunnossa ulkoseinissä ja nurkissa home rehotti, kun sisäilma oli niin kosteaa. Ratkaisuksi tarjottiin uutta maalipintaa ja entistäkin tiheämpää tuulettamista...

Asuntoa vaihtaessamme toiveissamme oli, että moisesta viheliäästä ongelmasta ei tarvitsisi enää kärsiä. Vartavasten valitsimme asunnon uudesta kerrostalosta, jossa (toivonmukaan) ovat seinien lämmöneristykset ja huoneiston ilmanvaihdot nykyaikaisten standardien mukaiset, tai siis lähinnä nuo ensinmainitut, sillä ilmanvaihtohan hoituu täällä edelleen pääasiassa ikkunat avaamalla ellei liesituuletinta ja ikkunattoman kylpyhuoneen sähköistä ilmanvaihtoventtiiliä (valot päälle, venttiili hurahtaa käyntiin) lasketa. Edellisessä, 30-luvulla rakennetussa talossa paksut kiviseinät olivat äärettömän kylmät syksyisin ja talvisin. Siinä sitä olikin sitten pähkäilemistä, että jättäisikö sitä pyykit vai itsensä pesemättä vaiko ruoan laittamatta, ettei ylimääräinen ilmankosteus tiivistyisi ulkoseiniin ja entisestään viilliinnyttäisi rehottavaa homerihmastoa.

Eilen postilaatikkoon kannetussa vuokralaisten yhdistyksen lehdykässä sattui sopivasti olemaan aukeaman kokoinen juttu asuntojen kosteus- ja homeongelmista. Sen mukaan Sveitsissä yksi asunto neljästä kärsii näistä ongelmista. Vaikuttaapa olevan todella yleinen ongelma täällä.

Kosteusongelmista puheenollen, tänään satoi lähes koko päivän ja kevään ensimmäinen ukkosmyräkkäkin koettiin. Ruukkunarsissit saivat kyytiä ja navakka tuuli lennätti myös puutarha- tai siis terassitonttuamme sillä seurauksella, että lakki katkesi. Kaatosade vei yhteispihalle kylvetyt ruohonsiemenet mennessään, jälleen kerran. Täällä vaikuttaa olevan aina joko liian kylmää, kuumaa tai sateista, jotta nurmikko lähtisi kunnolla kasvamaan.

Sateen tauotessa kello viiden aikoihin suuntasimme ulos happihyppelylle isoja lammikoita ihmettelemään. Pikkuneiti kokeili kenkäparinsa vedenpitävyyttä tietenkin heti ensimmäisessä lätäkössä (ei tullut yllätyksenä) sillä seurauksella, että sukat kastuivat (eipä yllättänyt tämäkään). Kai sitä pitäisi pikkuhiljaa hommata neidille omat kumpparit... Mummi antoi lantsarirahaa jo viime kuussa ja nokialaisia käytiin Cittarissa katselemassa, mutta matkalaukussa ei lopulta muka ollut niille enää tilaa...

Sunnuntaina suuntaamme Italiaan erääseen agriturismoon anopin 60-vuotislounaalle. Lahjakysymys ratkaistiin lopulta niin, että yhdistimme varamme apen ja kälyn kanssa. Jälkimmäinen on käynyt ostamassa synttärisankarille jonkinlaisen hienommanpuoleisen korun. Lippuja La Scalaankin harkittiin, anoppi kun ei ole siellä vielä käynyt, mutta päädyimme kuitenkin lahjoittamaan jotain konkreettisempaa, anopin lahjapreferenssit tuntien. Täytyy vain toivoa, että kälyn valinta on osunut nappiin. Vaikka onhan anopilla jo kokemusta lahjojen vaihdosta jälkikäteen, että eipä sekään lopulta mikään katastrofi olisi, kai :)