Kevättä ilmassa

Parina edellisenä päivänä olemme saaneet nauttia pikkuneidin kanssa ihanan keväisistä lämpötiloista ja poutasäästä. Toissapäivänä bongasimme puistokeikan yhteydessä ensimmäiset voikukat joentörmältä. Itkupajutkin kauniisti jo vihertävät ja useat pensaatkin kukkivat, muun muassa kirkkaankeltainen forsythia. Harmi, ettei ole tullut otettua kuvia!

Rantapuistossa törmäsimme portugalilaisen talonmiehemme rouvaan ja lapsiin. 10- ja 8-vuotiaat lapset kelpasivat pikkuneidille leikkikavereiksi paremmin kuin hyvin. Yhdessä leipoivat hiekkakakkuja ja -voileipiä ja hautasivat ajopuun rantahiekkaan. Tai no, tylleröinen lähinnä lumoutuneena vierestä tarkkaili isompiensa puuhia. Mamma sai kerrankin rauhassa juoruta.

Selvisipä siinä sitten, että naapurissa on kosteusongelmia. Nyt peukut pystyyn, että meille ei vain niitä tule! Edellisessä asunnossa ulkoseinissä ja nurkissa home rehotti, kun sisäilma oli niin kosteaa. Ratkaisuksi tarjottiin uutta maalipintaa ja entistäkin tiheämpää tuulettamista...

Asuntoa vaihtaessamme toiveissamme oli, että moisesta viheliäästä ongelmasta ei tarvitsisi enää kärsiä. Vartavasten valitsimme asunnon uudesta kerrostalosta, jossa (toivonmukaan) ovat seinien lämmöneristykset ja huoneiston ilmanvaihdot nykyaikaisten standardien mukaiset, tai siis lähinnä nuo ensinmainitut, sillä ilmanvaihtohan hoituu täällä edelleen pääasiassa ikkunat avaamalla ellei liesituuletinta ja ikkunattoman kylpyhuoneen sähköistä ilmanvaihtoventtiiliä (valot päälle, venttiili hurahtaa käyntiin) lasketa. Edellisessä, 30-luvulla rakennetussa talossa paksut kiviseinät olivat äärettömän kylmät syksyisin ja talvisin. Siinä sitä olikin sitten pähkäilemistä, että jättäisikö sitä pyykit vai itsensä pesemättä vaiko ruoan laittamatta, ettei ylimääräinen ilmankosteus tiivistyisi ulkoseiniin ja entisestään viilliinnyttäisi rehottavaa homerihmastoa.

Eilen postilaatikkoon kannetussa vuokralaisten yhdistyksen lehdykässä sattui sopivasti olemaan aukeaman kokoinen juttu asuntojen kosteus- ja homeongelmista. Sen mukaan Sveitsissä yksi asunto neljästä kärsii näistä ongelmista. Vaikuttaapa olevan todella yleinen ongelma täällä.

Kosteusongelmista puheenollen, tänään satoi lähes koko päivän ja kevään ensimmäinen ukkosmyräkkäkin koettiin. Ruukkunarsissit saivat kyytiä ja navakka tuuli lennätti myös puutarha- tai siis terassitonttuamme sillä seurauksella, että lakki katkesi. Kaatosade vei yhteispihalle kylvetyt ruohonsiemenet mennessään, jälleen kerran. Täällä vaikuttaa olevan aina joko liian kylmää, kuumaa tai sateista, jotta nurmikko lähtisi kunnolla kasvamaan.

Sateen tauotessa kello viiden aikoihin suuntasimme ulos happihyppelylle isoja lammikoita ihmettelemään. Pikkuneiti kokeili kenkäparinsa vedenpitävyyttä tietenkin heti ensimmäisessä lätäkössä (ei tullut yllätyksenä) sillä seurauksella, että sukat kastuivat (eipä yllättänyt tämäkään). Kai sitä pitäisi pikkuhiljaa hommata neidille omat kumpparit... Mummi antoi lantsarirahaa jo viime kuussa ja nokialaisia käytiin Cittarissa katselemassa, mutta matkalaukussa ei lopulta muka ollut niille enää tilaa...

Sunnuntaina suuntaamme Italiaan erääseen agriturismoon anopin 60-vuotislounaalle. Lahjakysymys ratkaistiin lopulta niin, että yhdistimme varamme apen ja kälyn kanssa. Jälkimmäinen on käynyt ostamassa synttärisankarille jonkinlaisen hienommanpuoleisen korun. Lippuja La Scalaankin harkittiin, anoppi kun ei ole siellä vielä käynyt, mutta päädyimme kuitenkin lahjoittamaan jotain konkreettisempaa, anopin lahjapreferenssit tuntien. Täytyy vain toivoa, että kälyn valinta on osunut nappiin. Vaikka onhan anopilla jo kokemusta lahjojen vaihdosta jälkikäteen, että eipä sekään lopulta mikään katastrofi olisi, kai :)

Uusi naapuri

Kesästä asti olimme ihmetelleet naapurimme pyöristyvää vatsaa. Alusta asti näytti olevan ilmiselvää, että siellä oltiin pieniin päin.

Viikot kuluivat ja kuukaudetkin, naapurin vatsa vain leveni levenemistään, mutta mitään muuta ei näyttänyt tapahtuvan. Tuttavammekin alkoivat jo kysellä, että joko olemme päässeet jälkikasvua ihailemaan. Aloimme jo epäillä, että kenties naapurimme vatsa kasvoi aivan muista syistä, ehkä ruokavaliossa oli jotain pielessä tai ehkä se johtui jonkinlaisesta sairaudesta tai ehkä vatsa oli vain luonnostaan yliluonnollisen suuri... Ehkä se ei todellisuudessa ollut edes kasvanut vaan kaikki oli oman mielikuvituksemme tuotetta.

Vaan eilen vihdoin ja viimein näimme jotain, mikä todisti epäilyksemme vääriksi! Kas tässä hän nyt sitten lopulta on! Ikää puolitoista vuorokautta :)

Aasivauva

Aasit muuten odottavat keskimäärin 12 kuukautta, useat jopa 13 kuukautta tai kauemmin.

Kerrostalossa asumisen ihanuudesta

Suomalaisten sanotaan usein unelmoivan omakotitalosta järven rannalla (pikku)kaupungin keskustassa.

En tunnista tästä itseäni (vaikka asummekin lähes järven rannalla ja kyläpahasen "keskustassa"): lapsuusvuosien jälkeen en ole haaveillut omakotitalosta. En sen jälkeen kun vanhempani hankkivat aidon - ja lähes alkuperäisessä kunnossa olevan - rintamamiestalon. Ei kiitos, minulle kelpaa kyllä huomattavasti vaivattomampi kerrostaloasuminen (nimimerkillä peukalo keskellä kämmentä). Tai miksei jossain elämänvaiheessa rivarinpätkäkin... Kunhan ei tarvitse asua jatkuvan remontin keskellä!

En ole koskaan välittänyt puutarhanhoidosta, saati sitten lumitöistä. Harvat viherkasvinikin, jopa kaktukset, olen onnistunut tappamaan joko liialla tai liian vähällä kastelulla eräitä poikkeuksia lukuunottamatta, jotka sinnittelevät hengissä joko kitukasvuisina tai jotenkin muulla tavoin muotopuolina. Kuten vaikkapa rahapuu, joka kasvaa kyllä pituutta, liiaksikin, mutta pudottaa lehtensä. Eli ei kiitos, en halua punaista tupaa ja perunamaata!

Tällä hetkellä asumme kerrostalossa, mutta meillä on kuin onkin oma pieni piha. Mies sen halusi, koiraa ja lasta varten... Hoidettavana on onneksi vain nurmikko ja rivi tuijia. Ehkä tuosta vielä selvitään...

Vannoutuneelle kerrostaloasumisen kannattajalle on kylläkin viime aikoina huolestuttavasti alkanut hiipiä mieleen epäilys sen suhteen, että onko tämä asumismuoto sittenkään perheellemme se oikea ja ihanteellisin.

Olimme tottuneet edellisessä asunnossamme pienkerrostalon rauhaisaan ilmapiiriin: seinänaapuria ei ollut ja yläkerran huoneisto toimi eläkeläispariskunnan loma-asuntona.

Täällä kaikki on toisin. Kaikki asunnot ovat vakituisessa asuinkäytössä paitsi meidän yläpuolellamme sijaitseva asunto, jossa pitää majaansa yhden henkilön toimisto. Jälkimmäinen seikka on tietenkin hyvä asia: silloin kun firmasta kuuluu ääniä ne kuuluvat yleensä päiväsaikaan.

Mutta sitten niihin syihin, jotka ovat saaneet harkitsemaan toisenlaiseen asumismuotoon siirtymistä.

Eräät naapurimme paukuttavat metallisten kellarikoppien metalliovia (enkä puhu nyt mistään kanaverkosta) jopa yhdeltä yöllä tavaroitaan järjestäessään (ja ne kopit sijaitsevat tietenkin juuri meidän makuuhuoneidemme alapuolella...). Toiset eivät tiedä mihin pesukoneen lokeroon pesujauhe tulisi laittaa, joten he kaatavat sitä varmuuden vuoksi myös esipesu- ja huuhteluainelokeroon, koneen päälle ja lattialle. Toiset siivoavat pesutuvassa jälkensä, toiset eivät. Ja tietysti aina ennen omaa vuoroa on asialla ollut joku sottapytty. Pitemmän päälle alkaa ketuttamaan toisten sotkujen siivoaminen ja vielä ilmaiseksi. Puhumattakaan siitä, että jos kerran jätät pyykkivuorosi käyttämättä, niin seuraava pyykkääjä kuvittelee sinun jättäneen pesutuvan sellaiseen järkyttävään kuntoon...

Napolilaiset naapurimme ovat vuokranneet vain yhden autopaikan, vaikka heillä on kaksi autoa ja niinpä toinen auto seisoo parkissa aina ulko-oven edessä (vaikka se on nimenomaan kielletty). Pitemmän päälle alkaa ketuttamaan, että itse tunnollisesti maksat kalliista autopaikoista...

Portugalilaisnaapurimme asensivat kellarikomeroonsa pakastimen, joka käyttää yhteistilojen sähköä eli tulee meidän kaikkien muidenkin maksettavaksi. Samaiset naapurit ovat koristelleet joulua silmälläpitäen myös oman osuutensa rappukäytävästä. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun he ovat ripustaneet hissin viereiselle seinälle englanninkielisiä joululauluja rääkyvän joulupukin pään, joka aloittaa hoilaamisen jokaikinen kerta kun hissi liikkuu. Mainitsinko jo, että rappukäytävässä kaikuu erittäin muhevasti? Ja että osa naapureistamme palaa kotiin töistä (?) vasta aamuyöllä?

Jostain yläpuoleltamme heitellään terassillemme tupakantumppeja (koiramme tietenkin syö näitä; pahe, joka sillä on ollut pennusta lähtien ja josta sitä ei ole saatu yrityksistä huolimatta "vierotettua") sekä hedelmien siemeniä ja kiviä (koiramme on nielaissut muun muassa kokonaisen persikankiven... oksensi sen lempimatolleni, minnes muualle...). Kerran yläkerrasta putosi puinen lattiaharja ja osui melkein miestäni päähän. Naapurin rouva sanoi, että hupsista ja pyysi, että josko mieheni voisi ystävällisesti kipaista palauttamassa sen neljänteen kerrokseen...

Suvaitsev(ais)uutta ja ymmärtämystä siis kysytään. Kovasti.

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen viime viikon torstaina, mutta en sitten ehtinytkään kirjoittaa loppuun kerralla. Saman päivän iltana, itseasiassa perjantain puolella, sillä kello oli jo yli puolenyön, heräsin sellaiseen ryskeeseen ja paukkeeseen, että luulin jonkun tulleen asuntoomme oven lävitse. Hetken huone pyöri ympärilläni, enkä tiennyt miten päin sänky oli, tai ylipäänsä, että missä itse oikeastaan olin. Kauhea tunne!!! (Mieheni kertoi jälkikäteen tunteneensa aivan samoin!)

Olin hetken aikaa kauhusta kankeana enkä onnistunut liikahtamaankaan. Ryske oli tässä vaiheessa jo ohi, mutta kuulin miesäänen karjuvan. Kuulosti ihan siltä kuin hän olisi ollut makuuhuoneessamme! Jokainen sana kuului niin selvästi! Mies syytti kovaan ääneen kumppaniaan kaiken tuhoamisesta, huusi, ulvoi ja jopa itkikin. Välillä ryskyikin jälleen. Moneen kertaan olimme jo olleet valmiita soittamaan poliisit paikalle. Ei pelkästään sen mekkalan takia vaan ihan jo siksikin, että alkoi tulla huoli, että jos siellä alkaa tapahtua jotain vakavampaakin. Tätä jatkui noin tunnin, kunnes ovi kävi ja jompikumpi (tai kummatkin?) poistuivat paikalta. Ihana rauha laskeutui. Mutta ei puhettakaan siitä, että olisimme osanneet käydä heti nukkumaan, ei kaikelta siltä adrenaliinilta...

Onneksi tyttö nukkui kaiken tämän läpi, ihme kyllä! Hassua sinänsä, sillä yleensä tuo herää suunnilleen siihenkin, kun nuppineula putoaa.

Mies teki omat johtopäätöksensä ja tilasi seuraavana päivänä nipuittain taloesitteitä... Saapas nähdä päätyykö tämä vannoutunut kerrostaloasukki alkuperäisten toiveidensa vastaisesti omakotitaloon johonkin periferian periferiaan, jonka ainoa palvelu on postibussi (ja hyvässä lykyssä ehkä bensa-asema). Sinne samaan siis minne niin monet paikalliset alkuperäisasukkaatkin ovat jo vetäytyneet...