torstai 29. heinäkuuta 2010

Rakkaalle isälleni

Siitä on jo kolme kuukautta, kun näin hengityksesi hiipuvan, sitten sammuvan. Olit niin hiljaa. Niin rauhallinen. Muistan kuin eilispäivän poskellesi vierähtäneen kyyneleen, sen vihoviimeisen... Oliko se helpotuksen kyynel, vai surun, eron hetkellä? En taida saada koskaan tietää. Olit niin pieni, kokoon kutistunut, rakkaat piirteesi entistäkin terävämmät. Silmät olivat vieraan silmät. Katselivat jo toista todellisuutta.

Et puhunut enää. Mutta ei sen niin väliä. Olimmehan siihen jo tottuneet. Kun tuntee toisen oikein hyvin, eivät sanat ole välttämättömiä.

Sairautesi oli vienyt sinulta lähes kaiken sen mitä arvostit: työn, urheilun, valmentamisen, laulamisen, saarireissut, metsässä samoilun, kirjallisuuden, ystävätkin. Mutta rakas puolisosi pysyi rinnallasi, hoiti sinua suurella rakkaudella eikä ollut valmis missään vaiheessa luovuttamaan. Maailman vahvin nainen, sanoit. Minun äitini.

Toisille muuttuneen ulkomuotosi ja persoonasi kohtaaminen oli liian vaikea pala purtavaksi. Kenties se muistutti heitä liiaksi omasta kuolevaisuudestaan. Eräät rohkenivat kuolinvuoteesi ääreen viimeisenä päivänä, toiset eivät silloinkaan. Lykkäsivät kohtaamista tulevaisuuteen, hyvinkin kauas tulevaisuuteen... aina sinne toiselle puolen, ajasta ikuisuuteen. Tulivat kuitenkin siunaustilaisuuteesi, järkyttyneinä, kyyneleitä silmissään.

Mutta oli myös yksi ystävä, joka sairastuttuasi kävi yhä useammin luonasi, halusi tietää voinnistasi ja auttaa kykyjensä mukaan. Tosipaikan tullen jyvät erottuvat akanoista. Niin totta.

Isä, olit minun idolini. Olin sinusta niin ylpeä. Olit vahva, fiksu, nuorekas, urheilullinen, impulsiivinen ja sinnikäs mutta samalla yllättävän herkkä. Liikutuit niin helposti. Rakastit runoja ja kirjallisuutta. Pidit vieraista kielistä. Sinulla oli ilmiömäinen numeromuisti: muistit uskomattomia määriä vuosilukuja ja vuosien takaisia urheilutuloksia desimaaleineen päivineen. En vieläkään ymmärrä miten sen teit. Olisit halunnut oppikouluun, vaikka työläisperheen lapsi olitkin. Et saanut mahdollisuutta. Ajat olivat toiset.

Opetit minulle oikeudenmukaisuutta ja kehoitit puolustamaan heikompia. Toivoit, että oppisin olemaan avoin ja osoittamaan rakkauteni lähimmäisilleni, asioita, joissa et omasta mielestäsi ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Isä-rakas, et ehkä ollut maailman paras pukemaan tunteitasi sanoiksi, mutta toisaalta olit myös äärimmäisen huono niitä kätkemään. Ja muistit kyllä sanoinkin moneen kertaan minulle kertoa, kuinka tärkeä olin, esikoisesi. Sen saattoi myös päätellä antamistasi lukuisista lempi- ja hellittelynimistä, yleensä väännöksiä toisesta nimestäni, siitä, jonka olin saanut rakkaan isoäitisi mukaan. Yksi niistä oli Elviira.

Sairastumisesi oli kuin isku vasten kasvoja. Tekee edelleenkin kipeää. Murehdin pitkään sitä, ettet halunnut mennä lääkäriin. Me kaikki näimme, että et voinut hyvin. Äänesi käheys, kivut, jäykistynyt olemuksesi, unettomuutesi, masentuneisuutesi. Yritimme ympäripuhua sinut. Lopulta onnistuimmekin.

Et uskonut lääkäreihin. Kun olit aiemmin hakenut apua, sinua ei kuunneltu, vaivojasi oli vähätelty ja käteesi lyöty masennuslääkeresepti. Jälkikäteen ajatellen joudun ehkä myöntämään, että saatoit olla oikeassa, kun kieltäydyit lääkäriin menosta. Eivätpä he paljon voineet hyväksesi tehdä. Määrätä vain lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat aivan kamalia. Ja hyödyt, noh, mitättömiä. Taisivat paremminkin jouduttaa kuin hidastaa taudinkulkua.

Neurologisi ensimmäinen diagnoosi oli parkinsonismi eikä se siitä muuttunut miksikään muuksi sairauden edetessä. Parkinsonismi, oireet parkinsonin taudin kaltaiset. Mutta eivät kuitenkaan tyypilliset. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt, mikä sinua vaivasi. Eikä ruumiinavauskaan paljastanut sen enempää. Paitsi sen, ettei välitön kuolinsyysi ollutkaan vain keuhkokuume vaan keuhkoembolia. Jäi sitten sairaalassa sekin tunnistamatta. Eivät osanneet moista epäillä, vaikka kaikessa kiireessä jättivät sinut useimmiten vain sängynpohjalle makaamaan.

Sairaalajaksoillasi myös laihduit aina, koska kukaan ei ehtinyt sinua syöttämään, kun itse et enää siihen kyennyt. Olit usein myös mustelmilla, joille ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran sinut tuotiin kotiin ilman takkia, hanskoja ja lakkia 25 asteen pakkasessa. Kukaan ei ollut ehtinyt pukemaan. Puolisosi pelkäsi jättää sinut näille intervallijaksoille, mutta hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja... Isä, olen niin pahoillani kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan, kaikista kärsimyksistäsi, niin äärimmäisen pahoillani...

Isä-rakas, muistan, kun sanoit diagnoosin saatuasi, että aioit taistella viimeiseen asti. Pidit sanasi. Lähes viisi vuotta - ja kuka tietää kuinka monta jo sitä ennen. Ja olit oikeassa, kun jo vuosia sitten totesit, että jonakin päivänä tulisin kaipaamaan yhteisiä lenkkejämme , marja- ja sieniretkiämme. Olit oikeassa, kaipaan niitä aivan mielettömästi! Mutta vieläkin enemmän kaipaan sinua, isä. Niin paljon, että sanat eivät riitä.

Lepää rauhassa, enkelten hellässä huomassa.

Sinua rakkaudella muistaen ja kaikesta kiittäen,

Elvira



tiistai 27. heinäkuuta 2010

Perjantai 23. päivä

Edellisen postaukseni ei siis pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen oli määrä olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta tälläkin kertaa ajatus lähti osittain harhailemaan. Parempi niin?




Kuten näistä mieheni ottamista kuvista näkyy, vettä tuli taivaalta kiitettävästi perjantaiaamupäivän aikana. Itse asiassa kuvissa näkyvä vesi tippui tai paremminkin syöksyi alas katolta ja parvekkeilta.

Kerroinko jo, että tässä talossa ei ole rännejä? Talon nurkilla olisi kyllä maassa sadevesiputket, tällä hetkellä täysin käyttämättömät, koska niiden suut ovat jonkun senttimetrin maanpintaa korkeammalla, tuossa talon seinustaa seurailevalla laatoituksella. Nyt vesi lyö ruohon lakoon ja muodostaa nurmikkoon ruohottomia laikkuja. Sitten se virtaa yhtä talon nurkkaa kohti (ks. kuva 3. Vesi virtaa kohti vasenta ala-nurkkaa), josta se katoaa johonkin maan uumeniin kellarin seinää pitkin vieden irtonaisen maa-aineksen mennessään. Ongelmasta on toki raportoitu eteenpäin, useampaankin otteeseen. Pari miestä on kerran käynyt täyttämässä sadeveden jälkeensä jättämiä aukkoja ja onkaloita kera hiekan ja ison kivenlohkareen. Oman turvallisuutemme vuoksi vältämme kävelyä rakennuksen nurkalla...

Perjantai oli tietenkin viikon ainoa sadepäivä ja juuri se päivä, jolloin allekirjoittaneen piti raahautua lääkäriin Luganoon. Ihana anoppini oli ehdottanut päivää aiemmin, että käyttäisin tilaisuuden hyväksi ja viettäisin samalla myös lapsivapaan iltapäivän. Ilman muuta.

Kotoa lähdettyäni kenkäni kastuivat läpimäriksi alle minuutissa. Kumisaappaat olisivat olleet järkevämpi valinta. Mutta enää ei ollut aikaa palata kotiin, olin muutenkin jo myöhässä.

Astuessani julkisen liikennevälineen kyytiin puhelimeni soi. Istuin alas ja vastasin. "Signora, dottoressa on valitettavasti sairaalassa. Hänen potilaansa synnyttää. Teidän ei kannata tulla tänne ennen yhtä." Ylimääräinen haahuilu kaupungilla läpimärissä kengissä ei oikein houkutellut, mutta kun oltiin jo liikkeellä, lippu maksettu ja niin edelleen...

Kaatosade piiskasi myös Luganon keskustaa. Kadut lainehtivat. Oikeastaan tulvivat. Kävely oli lievästi sanottuna epämiellyttävää. Jokaisella askeleella tunsin veden tursuvan varpaiden välistä ja suorastaa hölskyvän kengässä. Oikeasta kengästä alkoi myös puskea ulos epämääräistä vaahtoa. Yök, mitä lie. Edelläni kävellyt signora katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa paljain jaloin. Itse en rohjennut. Olisi ehkä kannattanut.

Märät kengät ilman sukkia alkoivat ennen pitkää hiertää. Vesikellot puhkesivat ja veri valui vanoina. Ei muuta kuin lähimpään kenkäkauppaan ostamaan halvimmat mahdolliset feikkicrocsit tai flipflopit tai mitä vaan. Vesiperä! Ei löytynyt kumisaappaitakaan. Seuraavassa kaupassa aivan yhtä huono tuuri. Manorista niitä lopulta löytyi, mutta siinä vaiheessa kengät olivat jo sen verran ehtineet kuivua, että sinne jäivät. Siis ne varvastossut. Ostin kuitenkin parin sukkia. Varmuuden vuoksi.

Sukat tulivatkin tarpeeseen, sillä odoteltuani turhaan julkista liikennevälinettä, päätin kävellä Paradisoon, että ehtisin ajoissa perille. Sukat kengissä kävelystä tuli huomattavasti miellyttävämpää, vaikka aiemmin syntyneet hiertymät olivatkin aika kivuliaita.

Kun matkaa oli jäljellä noin 100 metriä, ajoi ohitseni turhaan odottelemani paikallisbussi.

Vastaanotossa ilmoittautuessani sain kuulla, että dottoressa ei ollut vielä saapunut. Ja ennen minua jonossa oli viisi muuta henkilöä. Ehdottivat, että palaisin takaisin kahden jälkeen. Päätin lähteä etsimään ruokapaikkaa, enhän ollut ehtinyt edes lounastaa.

Ulko-ovella törmäsin lääkäriini

- Kas siinähän te olettekin, dottoressa! Buongiorno!
- Emmekö näekään tänään?
- Kyllä, kyllä. Palaan myöhemmin.

Dottoressa taisi ottaa tämän jonkinlaisena piikkittelynä, sillä ohitseni harppoessaan hän puhkesi ärtyneenoloisesti selittämään, että synnytysten kanssa on aina hieman tällaista ja sitä on mentävä, kun kutsu käy, tiedänhän sen, synnyttänyt nainen.

Kadulla aurinko alkoi porottaa. Riisuin takin pois. Lampsin sisään kutakuinkin ensimmäiseen ruokapaikkaan, kulmakunnan tuoreimpaan kebab-pizzeriaan. Falafeliä ja sokeritonta kolaa, 11 frangia. Menetteli.

(Kertoisiko muuten joku ystävällismielinen sielu minulle, että kuinka kebab oikeaoppisesti kirjoitetaan, näkee niin monta versiota... tai siis ainakin kahta.)

Kulutin aikaa silmäilemällä parhaat päivänsä nähneiden viinipunaisten hyllyköiden kannattelemaa pullokokoelmaa: samoissa tiloissa aiemmin toimineen entisen viini- ja hedelmäkaupan peruja. Kävin siellä tasan kerran. Suomen vieraista puoti oli kiehtova ja he maksoivat mielellään siitä hyvästä viinipullostaan muutaman ylimääräisen frangin. Tarpeeksi moni muu ei ilmeisesti suostunut.

Lämpötila alkoi hätyytellä jo hellelukemia. Riisuin ohuen neuletakkinikin.

Olin varautunut pitkään odotukseen, mutta pääsinkin melko nopeasti lääkärin puheille. Donna e Mamma -lehden selailu jäi harmittavalla tavalla kesken.

Dottoressa pyyteli anteeksi. Juttelimme niitä näitä. Isästäkin. Annoin hänelle tyttäreni kuvan. Viime talvelta, kotoa ei löytynyt tuoreempaakaan ja printterin johdot ovat edelleen muuton jäljiltä kateissa. "Ihan kuin isänsä! Samanlainen suukin!" Tiedetään, vain blondimpi.

Varsinaisen käyntisyyni suhteen kaikki oli suhteellisen ok. Verenpaine korkeampi kuin normaalisti, mutta edelleen normaalin rajoissa. Käski juoda paaaaaaljon vettä. Lasillisen joka tunti. Vähintään. Munuaisten auttamiseksi. Sain pikakuurin antibioottia. Todellakin pikakuurin, sillä sitä otettiin vain kerran. Ennen nukkumaanmenoa. Ja muista juoda paljon. Nähdään ja hyvää matkaa Suomeen. Kuukauden kuluttua.

Aurinko helotti tulipallona taivaalla, mutta päätin kävellä takaisin keskustaan. Jalat olivat jo rikki, joten mitäpä niistä. Samaan konkurssiin. Sitä paitsi aluksihan se vaan kirpasee ja sitten kipua ei enää juuri tunne.

Ihana lungolago, kuinka olinkaan sinua ikävöinyt! Olo oli kuin turistilla. Niiden muiden joukossa. Sandaaliviidakossa.

Kävin ostamassa miehelle tätä. Pyynnöstä. Kuvassa vielä vanha, lähes tyhjä pullo.


ja itselleni pitkän t-paidan


Sitten olikin jo aika palata kotiin.

Matka pysäkiltä kotiovelle oli yhtä helvettiä. Jalat olivat turvonneet ainakin kaksi numeroa liian suuriksi kenkiin nähden. Popot natisivat liitoksistaan. Sattui. Ihan sairaasti. Olisi tehnyt mieli kontata. Tai kävellä käsillä. Purin hampaani yhteen ja jyräsin eteenpäin. Vastoin tapojani nousin ensimmäiseen kerrokseen hissillä. Sateenvarjoteline tervehti kotiovella. Eiiiih!!!! Tajusin, että varjoni oli jatkanut matkaansa yksin, ilman minua. Se lempparini. Helios-pahus oli sokaissut silmäni ja turruttanut mieleni, kuka nyt kirkkaalla säällä sontikkaa tarvitsee... Niinpä niin. Että pitikin mennä siirtämään se ikkunan puolelle, pois viereeni istahtaneen signoran tieltä.

Onneksi sain edes illan päätteeksi nauttia näistä taivaallisista näytöksistä.

Ukkospilviä horistontissa

Ja tässä hieman zoomattuna

Taivas puolenyön jälkeen. Pilven takana kuumottaa kuu.

Jaloissani on edelleen ihan mielettömät ruvet. Varpaat ja nilkat ovat muussina. En voi käyttää muita kenkiä kuin erilaisia läpsyttimiä. Niillä kävin myös appivanhempien kanssa sunnuntaikävelyllä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Seuraavalla kerralla omalla autolla ;)

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Silittämisen ihanuudesta

Ahhh, voiko olla ihanampaa tuoksua kuin puhdas, auringon ja tuulen kuivattama pyykki? Minusta on: se tuoksu, joka syntyy tällaista pyykkiä silitettäessä.

Olen alkanut saada kummallisia kiksejä silittämisestä, joka ennen muinoin kuului niihin eniten inhoamiini kotihommiin. Jos vain saan silittää rauhassa, omissa ajatuksissani, ehkä vilkaista siinä ohessa televisiotakin. Silitetty pyykki on kaunista. Ja mahtuu paremmin kaapin hyllyille tai laatikoihin. Silitän nykyään jopa farkut ja neulepaidat ynnä mieheni nenäliinat, mikä on jotain mitä en olisi entisessä elämässäni voinut kuvitella tekeväni. En edes tiennyt, että joku käyttää vielä kankaisia nenäliinoja. Alusvaatteita tai sukkia en silitä vieläkään, toisin kuin esimerkiksi anoppini. Jos siihen hommaan joskus ryhdyn, niin pyydän, kutsukaa valkotakkiset paikalle.

Pikkuneidin vauva-aikoina anoppi tarjoutui auttamaan kotihommissa silittämisen osalta. Tuolloin en ollut vielä kokenut silitysvalaistumista, joten luovutin homman hänelle enemmän kuin mielelläni. Anoppi nouti kerran viikossa monta kassillista silitettävää ja palautti sileääkin sileämmät ja kauniisti viikatut vaatteet ja kodintekstiilit usein jo seuraavana päivänä.

Anopin lomaillessa tai ollessa muuten estynyt minun oli pakko ruveta silityshommiin, olinhan jo niin tottunut nukkumaan ihanan sileiden ja ylellisen pehmeiden lakanoiden välissä rypyttämästä pyjamasta puhumattakaan. Hämmästyin kuinka rentouttavaa silittäminen itse asiassa olikaan! Anopin palatessa lomalta aloin luovuttaa pyykkivuoreni hänelle yhä vastahakoisemmin. Myöhemmin en enää antanutkaan hänelle kaikkea, vaan salaa jätin itsellenikin silitettävää. Tänä keväänä anoppi oli kovin kiireinen työssään, viimeisinä kuukausina ennen eläkkeelle jäämistään eikä "ehtinyt" enää noutamaan vaatekasseja, saati silittämään. Myhäilin tyytyväisenä. Saisin silittää ihan itse!

Ainoa ongelma on, että kun yksi perheenjäsenistä on vilkas taapero, saan harvoin silittää ihan omassa rauhassa. Ja illalla neidin jo nukkuessa olen liian väsynyt, tai kotona on liian kuuma, tai... Mutta kun lopulta saan silityslaudan ja -raudan raahattua olohuoneeseen ja pääsen kaikessa rauhassa silittämään, niin voi sitä autuutta...

En ole edelleenkään mikään huippusilittäjä, työnlaatu on mitä on. Mutta edes jollain tavalla silitetty on parempi kuin ei ollenkaan silitetty. Olenkin todennut, että ennen en pitänyt silittämisestä, koska en ikinä ollut tyytyväinen lopputulokseen ja osaamattomuuteni lannisti minua. Nykyään itse prosessi on melkein lopputulosta tärkeämpi. Ei sen tarvitse olla niin viimeisenpäälle täydellistä. Sitä paitsi, kun on oikeat välineet (höyrysilitysrauta erillisellä isolla vesisäiliöllä aka Höyrykone), niin työ sujuu kuin leikki vain!

PS. Tämän postauksen ei pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen piti olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta hieman viilentynyt ilma ja neidin pitkät päiväunet saivat minut tarttumaan tuumasta toimeen ja käymään silittäen pyykkivuoren kimppuun - ja tämä postaus syntyi sitten tuon meditaatiosession jälkihöyryissä.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Päivän kysymys

Miten tyyppi, jolla ei ole tarpeeksi rohkeutta (ja tahdikkuutta) lopettaa naissuhteitaan kasvotusten, on voinut olla erään pohjoiseurooppalaisen valtion pääministeri?

(Tunnustan lukevani myös iltapäivälehtiä :)

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Tuolit

Ei ehkä kannattaisi suunnitella säästökuuria kesken parhaan alennusmyyntikauden...



sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Hyvä yö, parempi mieli

Eilen jälleen salamoi ja jyrisi. Sää oli ollut koko päivän mitä painostavin, trooppisen kostea ja kuuma, vaikka auringosta ei näkynyt vilaustakaan. Ukkoskuuron myötä lämpötila laski ihanat kymmenen astetta. Pitkästä aikaa yöllä olisi ollut tarvetta jopa peitolle. Viime yönä heräsin vain kerran ja juurikin siksi, että minulla oli K Y L M Ä. Harrikoitten pörinäkään ei tällä kertaa häirinnyt yöuntani, vaan sain nukkua rauhassa aamukahdeksaan. Havahduin vasta koiran pyrkiessä makuuhuoneeseen ja pian sen jälkeen pikkuneitikin jo kaipaili mammaa.


Tänään pääsimme maistamaan ihka ensimmäistä itse kasvattamaamme tomaattia. Kurkistelin varovasti lehtien alle nähdäkseni josko jokunen olisi jo kypsynyt ja tämä yksilö päätti pudottautua kämmenelleni. Pari muutakin jo lupaavasti punastelee.


Tästä tomaatinkasvatuskokemuksesta rohkaistuneena suunnittelen tietenkin jo täyttä päätä, mitä kaikkea kivaa sitä voisikaan kasvatella ensi kesänä. Haaveilen erityisesti itsekasvatetuista mansikoista, kesäkurpitsoista ja munakoisoista... ja tällaisesta Bama®:n telineestä, tosin sen vihreästä versiosta:



lauantai 17. heinäkuuta 2010

Viime yönä

  • oli vaikea saada unenpäästä kiinni makuuhuoneessa vallinneen hiostavan kuuman ja kostean mikroilmaston vuoksi
  • heräsin kolme kertaa rauhoittelemaan huutavaa lasta
  • havahduin useamman kerran ukkosen jyrinään ja ikkunalasien helinään
  • kävin kolme kertaa kylpyhuoneessa
  • kirosin lukemattomia kertoja Harley-Davidsonit, niiden keksijät, kehittäjät, valmistajat, myyjät, omistajat ja kuljettajat
  • olisin voinut kuristaa Luganon kaupunginisät, jotka antoivat huviluvan moisten mökävempainten kesäseuroille.




torstai 15. heinäkuuta 2010

Alelöytö

Viime viikolla tuppauduin mukaan miehen työmatkalle Biel/Bienneen. Toisen tehdessä töitä hikihatussa minä kiertelin kaikessa rauhassa keskustan alennusmyyntejä, kuinkas muuten... Löysin muun muassa tämän shortsiasun tai -haalarin. Ihastuin siihen kovin ja se lähti myös kaupasta mukaani, vaikka en ollutkaan ollenkaan varma, että kehtaisin käyttää sitä missään julkisella paikalla. Shortsit ovat aika lyhyet tällaiselle 30+ kotiäidille, joka ei ole juurikaan ehtinyt urheilua harrastaa... Haalari on myös ehkä koon verran liian suuri, mutta eipä ala helteellä niin ahdistaa, kun ei ole ihan makkarankuori. Lohduttaudun sillä, että tälle tulee olemaan käyttöä viimeistään 1. elokuuta miehen tädin järjestämissä pool partyissä :)


keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Raakileita

Äitienpäivälahjaksi saamani oliivipuu oli toukokuussa täynnä pieniä valkoisia kukkia. Nyt heinäkuussa osa raakileista on jo oliivien mitoissa.


Oliivi on ainakin näiden kahden kuukauden perusteella ollut melkoisen helppo ja kiitollinen hoidokki. Näyttää tyytyvän suhteellisen vähään ja kasvaa todella nopeasti. Kaikki kuvan vaaleammat oksat ovat kasvaneet viimeisen kuukauden aikana ja olen niitä jo kerran leikannutkin. Mutta todelliset haasteet taitavatkin tulla vastaan vasta syksyllä/talvella, kun puu pitäisi varjella mahdolliselta hallalta...

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Taloa/tonttia etsimässä, osa 2

Viime viikolla ehdimme taas ajella katselemassa tontteja. Entiset viininviljelijät myyvät maitansa. Hintojen perusteella taitavat lyödä rahoiksi.

Eräs kunta vaikutti kovin houkuttelevalta niin sijaintinsa, viihtyisyytensä kuin palveluidensakin puolesta. Sinne varmasti palaamme paremmalla ajalla kartoittamaan tonttitarjontaa laajemminkin.

Sanomalehdessä (CdT) kerrottiin tänään eräästä tutkimuksesta, jonka mukaan sveitsiläiset periferisoituvat, koska kaupunkien keskustoissa vuokrat ovat nousseet pilviin. Syyksi mainittiin korkeakoulutetut, kovapalkkaiset ja lapsettomat ulkomaalaiset.

Mutta mikähän mahtaisi selittää asuntojen ja talojen tähtitieteelliset myyntihinnat? Kiinteistömarkkinoilla kun ulkomaalaiset ovat edelleen saman lehtijutun mukaan "poco presenti".


Kylä S

Kylä S

Kylä T

Kylä M

Kylä M

Kylä M

Öinen vieras

Eilen terassillamme vieraili tällainen neitokainen. Ihmettelimme ensin miehen kanssa, että mikä ihmeen neonvihreä led-valo loistaa pihallamme. Tämä oli meille molemmille ensikohtaaminen kiiltomadon kanssa.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Mikä kasvi?


Sattuisiko kukaan viherpeukalo tunnistamaan kuvan kasvia? Sain sen pari vuotta sitten ukrainalaiselta ystävättäreltä, joka taas oli saanut sen äidiltään. Mutta hänkään ei tiennyt tälle nimeä.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Hellepäivän ruokaa

Afa sen kuin pahenee päivä päivältä. Tänään aurinko ei porota niin kovasti kuin aiemmin tällä viikolla, sillä taivas on paksun vesihöyrykerroksen peitossa. Kostea kuumuus tunkeutuu väkisin myös neljän seinän sisälle. Onnettomasta ilmastointilaitteestamme ei ole paljon iloa, kunhan tuolla huvikseen hurisee ja syö kallista sähköä. Kaihtimet on pakko pitää kiinni, sillä pehmeä puolihämärä luo illuusion viileämmästä sisäilmasta. Tai ainakin näin pääsee edes hetkeksi pakoon auringonpaahteelta.

Otsonilukemat ovat olleet ainakin viikon verran jo pilvissä. Silmien, nenän ja kurkun limakalvot ärsyyntyvät, hengittäminen käy raskaaksi. Sanomalehdessä muistutetaan päivittäin jättämään auto kotiin ja liikkumaan mieluummin julkisilla, pyörällä tai kävellen. Toisaalta varsinkin herkimpien henkilöiden tulisi välttää turhaa rasitusta ulkona jo pelkän kuumuuden vuoksi otsonista puhumattakaan.

Tällaisella säällä on hyvä välttää myös kuumia ja raskaita ruokia ja syödä mieluummin raikkaita salaatteja ja paljon hedelmiä. Meillä hellepäivän ykkösruokaa on ehdottomasti kinkku ja jääkaappikylmä melooni, tai 'meno', kuten pikkuneiti sanoo.

Tänään teimme salaatin keitetystä perunasta, höyrytetyistä vihreistä pavuista, tonnikalasta ja kananmunista. Mausteeksi suolaa, oliiviöljyä ja hiukan viinietikkaa. Espanjassa oppimaani versioon - 'Ensalada de atún, huevo e patata' - laitan papujen sijasta tomaattia ja hiukan sipulia. Halutessaan salaattiin voi toki laittaa sekä papuja, tomaattia että sipulia, kuten oheisessa kuvassa, jonka löysin täältä. Hyvää, ruokaisaa ja todella helppo valmistaa!


Toinen kuuman ilman suosikkiruokamme on tonnikala-pinaatti -piiras. Ainoa huono puoli on, että se valmistetaan uunissa. Kun kotona on jo muutenkin kuuma, uunin käyttäminen ruoanlaitossa ei oikein houkuttele...

Tämä piiras on myös todella helppo ja nopea valmistaa, varsinkin jos ostaa valmiin lehtitaikinan ja pakastepinaattia. Lähikauppamme pakastealtaasta löytyy lämmitystä vaille valmista pinaattia - 'spinaci alla panna' - jossa on kerma ja mausteetkin jo valmiina. Piiraan täyte syntyy helposti sekoittamalla tonnikalan ja pinaatin joukkoon raakaa kananmunaa. Jos pakastepinaatti on maustamatonta, voi sen sekaan lisätä lämmitysvaiheessa maitoa tai kermaa tai vaihtoehtoisesti sekoittaa tonnikala-pinaattitäytteen joukkoon vaikkapa creme fraichea tai ricottaa. Piiraan päälle ripotellaan vielä hieman juustoraastetta ja ei kun uuniin. On hyvää sekä lämpimänä että kylmänä!


perjantai 9. heinäkuuta 2010

Kupista asiaa

Eilen pikkuneiti nukkui kerrankin useamman tunnin päiväunet eikä mamma oikein tiennyt kuinka olisi saanut aikansa kulumaan, odotteli vaan, että jokohan kohta heräillään - kunnes tuli katsoneeksi kädessään olevaa kahvimukia.

Joitain kuukausia sitten Stazzy esitteli mukikokoelmiaan, Bisquits puolestaan raotteli astiakaappinsa ovea enemmänkin ja haastoi muut bloggarit tekemään saman. Jo silloin ajattelin, että voisin itsekin huvin vuoksi esitellä sekalaisen mukikokoelmamme sitten joskus kun on aikaa.

En kerää mitään tiettyä astiasarjaa, vaikka ennen jokaista Suomen reissua haaveilenkin Arabian lautasista ja kupeista. Ensinnäkin, en ole osannut päättää mitä sarjaa kerätä. Sen tulisi tietenkin olla sellainen johon ei heti kyllästyisi, jollain tapaa yksinkertainen ja ajaton, mutta joku juju siinä saisi kuitenkin olla.

Toinen mutta on suomalaisten astioiden hinta. Nuoruusvuosilta ja opiskeluajoilta on jäänyt päälle jonkinlainen köyhäilyvaihde. Miksi maksaa jostain esineestä mansikoita, jos kelpoja edullisempiakin versioita on tarjolla...? Mieheni aina kuittailee pihiydestäni, mutta loppupeleissä tulee itsekin melko usein tuijottaneeksi hintaa.

Toistaiseksi syömme Ikean Färgrik-lautasilta. Halusin valkoiset, mutta mies yllätti minut ostamalla vihreät. Pidän kyllä lehmuksenvihreästä värinä paljonkin, mutta ruokani söisin mieluiten valkoiselta lautaselta. Färgrik-lautaset ovat ihanan muotoisia, mutta mielestäni hieman turhan suuria ja raskaitakin arkikäyttöön.

Ja sitten niihin kuppeihin. Kuten tulette näkemään, niin ne ovat aikamoista sekametelisoppaa...


Hellyyttävät rakkausmuumit. Ihka ensimmäiset yhteiset astiamme vuodelta 2006.



Aamukahvini juon useimmiten näistä mukeista... Kahvimukini pitää siis olla mahdollisimman suuri! Juon edelleen aamuisin pääasiassa suomalaista kahvia. Hätätapauksessa kelpaavat myös Ikean kahvilaadut tai Italiassa myytävä caffè americano.


Tämä muki on ykkösinhokkini. Ainoa hyvä asia on sen suuri koko (ks. edellä). Raskausaikaisen kokopäiväpahoinvointini myötä pelkkä mukin näkeminenkin teki minut vieläkin huonovointisemmaksi. Raskauspahoinvointi tuli ja meni, mutta mukin näkeminen saa minut edelleen yökkäilemään!


Italialaiset kahvilaadut on parempi nauttia astetta pienemmistä kupposista, vaikkapa tästä ihan kelvosta mainoskupista.



Ehdin järkyttää monta vierasta tarjoilemalla heille kahvia heidän mielestään jättimäisistä kupeista, ennen kuin otin opikseni ja ostin espressokupit. Ne tuli sitten hankittua julmetussa kiireessä italialaisesta automarketista juuri ennen vieraiden tuloa. Tuli valittua ne vähiten rumat... Sittemmin on tullut vastaan kauniimpiakin.


Näistäkin on juotu kahvia(kin)...


Nämä söpöläiset löytyivät viime vuonna Krkin saarelta Kroatiasta. Loman ajan niissä valmistettiin pikkuneidin pika-aamupuurot ja hörppäsipä mamma niistä silloin tällöin Nestlen murukahvitkin pahimpaan kofeiininpuutokseen. Kotona näistä on nautittu lähinnä teetä.


Neve ja Glitz... Muisto Torinon olympialaisista.





Osa siippani lätkäaiheisesta mukikokoelmasta.


Lahjaksi saatua...


...ja matkamuistoksi ostettua. Oikealla muki San Franciscosta. Homer-mukin mieheni on saanut lahjaksi naispuoliselta opiskelukaverilta yliopistoaikoinaan.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Huh hellettä!

Kylmän ja sateisen alkukesän jälkeen olemme saaneet nauttia jo toista viikkoa kuumana porottavasta auringosta. Pikkuneidin kaksi uima/kahluuallasta ovat olleet ahkerassa käytössä ja viimeisen viikon aikana olemme käyneet myös lähes päivittäin läheisessä järvenrantapuistossa virkistäytymässä. Mikäpä sen ihanampaa hellepäivänä kuin istuskella itkupajujen varjossa järveltä puhaltelevan tuulenvireen hyväiltävänä ja pulahtaa välillä ihanan vilvoittavan turkoosin järven syliin...


Kesän kunniaksi puistoomme on ilmaantunut myös pikkuinen kioski, josta pikkupurtavaa, jäätelöä, virvoitusjuomia, olutta ja jopa drinkkejä! Leikkipuisto-osakin on laajentunut. Uudet liukumäet ja kiipelytelineet ovat olleet pystyssä jo ainakin parin viikon ajan, mutta niihin on yleisöltä edelleen pääsy kielletty. Ilmeisesti ovat vielä viimeistelyä vailla.

Launtai-iltana saimme pienen kovasti kaivatun breikin jatkuvaan hikoiluun mahtavan ukkosmyräkän ja raekuuron merkeissä. Taivas oli uskomattoman kaunis niin ennen kuin jälkeen myrskyn.

Ennen

Jälkeen

Epäonninen säästökuuri

Itse kullakin lienee kokemusta siitä, mitä tapahtuu sen kerran kun päättää elää hieman säästeliäämmin...

Meillä on ollut tänä keväänä paljon ylimääräisiä menoja, muun muassa pari ylimääräistä Suomen matkaa, ja koska verot ja autojen vakuutusmaksut painavat päälle, päätimme viime kuussa, että yrittäisimme välttää kaikkia ylimääräisiä kuluja.

Ensin hajosi lähes kymmenen vuotta moitteettomasti palvellut mikroaaltouuni. Sitten imuri irtisanoi itsensä. Mutta kaikkein yllättävin käänne oli turvaistuimen hajoaminen.

Noin viikko sitten laittaessani neitiä turvaistuimeen huomasin, että selkänojan sivupehmuste heilui kummallisesti ja verhoilukin oli osittain pois paikoiltaan. Auto oli ollut viikkoa aiemmin korjaamolla raelommojen silottelussa ja mies huomasi jo sitä hakiessaan, että turvaistuin oli irrotettu ja asennettu uudelleen miten sattuu. Mieleeni hiipi villi epäilys, että josko istuin olisikin siinä yhteydessä hajonnut ja sitä olisi sitten yritetty fiksailla... Mies raotti verhoilua ja alta paljastui haljennut pehmuste. Halkeamispinnoilla oli jotain mustaa tököttiä. Emme olleet uskoa silmiämme! Neiti oli tietämättämme matkustanut viikon verran rikkinäisessä istuimessa! Onneksi mitään ei ollut sattunut.

Pietarin ja Paavalin vapaiden jälkeen mies marssi korjaamoon kysymään, että mitä ihmettä istuimelle oli tapahtunut. Ensimmäinen vastaus oli "ei mitään", toinen "teillä ei ole todisteita siitä, että me olisimme sen rikkoneet".

Mies ei tähän tietenkään tyytynyt, vaan vaati saada tietää kenen käsiin automme korjaus oli annettu. Korjaamon edustajan mukaan autoa oli korjannut eräs päälle viisikymppinen perheellinen mies, joka olisi varmasti kertonut esimiehelleen, jos olisi rikkonut istuimen, koska korjaamolla on niin hyvä työilmapiiri, että työntekijät uskaltavat myöntää virheensä eikä niitä tarvitse piilotella. Ja perheellisenä miehenä hän ei varmasti olisi sortunut tinkimään lastenistuimen turvallisuudesta.

Mieheni näytti rikkinäistä istuinta ja sen sisällä olevaa mustaa mönjää (mastice - mitä lie suomeksi?) korjaamon miehelle ja sanoi, että sai istuimen takaisin sen näköisenä ja tarvitsee tilalle uuden. Korjaamon tyyppi kierteli ja kaarteli ja lopulta puolittain paljasti, että viisikymppinen mies oli itse asiassa tehnyt viime aikoina muitakin mokia. Kovasti yritti vedota mieheni myötätuntoon antaen ymmärtää, että olisi yksin hänestä kiinni saisiko perheenisä pitää työpaikkansa. Sen ikäisenä kun ei välttämättä löydä enää uutta työtä kovin helposti...

Mieheni ihmetteli, että eikö korjaamolla ole muka mitään vakuutuksia tällaisen varalle. Miksi viisikymppinen mies joutuisi maksamaan virheestään työpaikkansa muodossa? Mies kertoi korjaamon tyypille jo soittaneensa asianajajallemme ja saaneensa tältä varmistuksen, että asia voitaisiin tarvittaessa viedä käräjille (tämä on totta, ei pelkkää uhkailua), mutta oli valmis unohtamaan asian, jos saisi tilalle uuden istuimen. Tästä alkoi neuvottelu siitä millä summalla korjaamon pitäisi osallistua uuden istuimen hankintaan. Tarjosivat ensin 50-50 -ratkaisua, kun eihän istuin ollut edes uusi (ostettu viime lokakuussa). Mieheni sanoi, että vanha istuin maksoi uutena 750 frangia ja oli tilattu varta vasten maahantuojalta, mutta voisi joustaa sen verran, että ostaisi tilalle hieman halvemman mallin. Korjaamon edustajan piti neuvotella asiasta omistajan kanssa...

Myöhemmin samana iltapäivänä mieheni sai puhelun korjaamolta. Viisikymppinen mies oli tunnustanut tunarointinsa ja omistaja oli luvannut meille uuden istuimen. Ei kun lastentarvikeliikkeeseen!

Mieleinen istuin löytyi, kuitti ja rikkinäinen istuin (korjaamon omistaja oli vaatinut sen nähtäväksi) vietiin korjaamoon, josta meille luvattiin toimittaa rahat heti seuraavana päivänä. Mieheni oli hieman epäileväinen ja otti varmuuden vuoksi valokuvia vanhasta istuimesta ennen sen luovuttamista. Jos se sattuisi vaikka tekemään totaalisen katoamistempun.

Kun rahoja ei seuraavana päivänä alkanut kuulua, mies meni paikanpäälle kuullakseen, että kuitti ei kelpaa, koska siinä ei ole meidän nimeämme. Soitto lastentarvikeliikkeeseen, josta luvattiin moinen kuitti järjestää. Nyt mies on sitä hakemassa, mutta olemme aika varmoja, että vastoinkäymiset eivät ole vielä ohitse. Luultavasti korjaamon edustaja on lomalla, omistajaa ei tavoita...

* * *

Mies soitti juuri ja kertoi saaneensa kuitin. Korjaamolla käynti on vielä edessä, joten ei siitä sen enempää. Mutta matkalla lastentarvikeliikkeeseen, mies oli huomannut, että hänen unelmiensa grilliä myytiin rautakaupassa puoleenhintaan, samoin havittelemaani pyykinkuivaustelinettä. Joten hän ajatteli soittaa ja pyytää hyväksyntäni näille heräteostoksille. Eli se siitä säästämisestä sitten...