Juhannushäät Italiassa

Edellisessä postauksessa kirjoitin epäonnisista nettiostoksistamme ja kuinka edelleen odottelimme vauvansänkyä saapuvaksi. Se tuli viimeinkin perille, kolme viikkoa myöhässä... Kävimme heti paketin sisällön läpi mahdollisten puutteiden vuoksi vain huomataksemme, että yksi laidoista oli rikki. Miten meillä voikin olla aina niin huono onni näiden nettiostosten kanssa... En ymmärrä!

Nettikaupan asiakaspalvelusta luvattiin toimittaa ehjä laita. Sen piti olla jo tiistaina perillä, mutta eipä näkynyt. Mutta eilen torstaina se vihdoin saapui, tai siis ne: olivat sitten lähettäneet varmuuden vuoksi kaksin kappalein... Harmi vaan, että varalaidat olivat sen verran erilaisia alkuperäiseen verrattuna, ettei sängyn kokoaminen meinannut onnistua millään. Onneksi lopulta keksimme oivan patenttiratkaisun ja sänky saatiin kasaan vääränpituisista ruuveista/rei'istä huolimatta.

Sitten hieman positiivisempiin tapahtumiin: mieheni eno ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä saivat virallisesti toisensa viime lauantaina Sesto Calendessa Italiassa. Mekin pääsimme paikanpäälle tärkeää tapahtumaa todistamaan, vaikkakin epäsveitsiläiseen tapaan hieman alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi morsiankin saapui vihkipaikalle vasta samaan aikaan kanssamme niin emme menettäneet mitään olennaista... Itse olisimme kenties olleetkin ajoissa perillä, mutta olimme sopineet ajavamme Italiaan yhdessä appivanhempien ja kälyn kanssa ja nämä saapuivat meille puolituntia sovitusta aikataulusta myöhässä. Lisäksi appiukko halusi välttää muutaman minuutin jonottamisen rajalla ja valitsi pienemmän raja-aseman, joka lisäsi ajomatkaa kyllä melkoisesti. Köröttelimme lisäksi hyvän matkaa kapealla tiellä traktorin perässä ja juutuimme vielä liikenneruuhkaan juuri ennen Sesto Calendea...

Intiimi siviilivihkiminen tapahtui kaupungintalon sisäpihalla, auringonpaahteelta suojaavan suuren puun juurella. Taustalla välkehti turkoosiakin turkoosimpi Ticino-joki... Sää oli oikein kaunis, aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma, niin että en läkähtynyt isoine mahoineni. Paikalla olivat vain puolisoiden lähisukulaiset, muutama ystävä ja parin 7-vuotias koiravauva. Hääparia ilmiselvästi jännitti, mutta heidät henkilökohtaisesti tuntenut vihkijä sai muisteloillaan tunnelman vapautumaan. Kaikki olivat oikein iloisia, paitsi ehkä sulhasen 86-vuotias äiti, joka oli hieman surumielinen, kun joutui "luopumaan" pojastaan. Tähän asti poika on käynyt lähes päivittäin äitinsä luona milloin syömässä, milloin viemässä hänelle pyykättävää, käyttämässä äitiä asioilla ja niin edelleen, ja nyt äiti pelkää, ettei hänestä enää ole hyötyä, kun pojalla on samassa taloudessa asuva vaimo... (Pari muuten muutti yhteen vain hieman ennen häitään, vaikka ovatkin seurustelleet jo lähes kaksi vuosikymmentä!) 

Vihkimisen jälkeen ajoimme Rancoon Lago Maggioren rannalle. Häälounas tarjoiltiin aivan ihanan il Sole di Ranco -ravintolan pergolassa, johon kävi ihanan vilvoittava tuulenvire järveltä.

Ruoka oli sanoinkuvaamattoman hyvää!

Illalla ennen kotiinlähtöä kävimme vielä kylässä parin uudessa asunnossa. Se oli aivan valloittavan ihana pienkerrostalon kattohuoneisto ranskalaisine parvekkeineen ja vehreine jokinäkymineen. Kyllä kelpaa parin siellä aloitella aviotaivaltaan.

Liian vanha?

Olenkohan tulossa vanhaksi? 

Italian Big Brother eli Grande Fratello ei voisi tänä vuonna vähempää kiinnostaa. Itse asiassa viime keväänäkin GF:n ainoa valopilkku oli Mauro Marin, joka lopulta veikin koko potin. Olen kyllä istunut tänä syksynäkin maanantai-iltaisin television ääressä, mutta on tökkinyt ja pahasti.

Big Brotherin tapaisia "reality"-ohjelmiahan tulee aina parjata. Kukaan ei niitä tunnusta katsovansa, mutta silti ne keräävät ilmeisesti sen verran katsojia ja mainostajia, että niitä on kannattavaa näyttää. Minua GF on auttanut ymmärtämään italian puhekieltä (ja aikoinaan Espanjan Gran Hermano espanjaa), tutustuttanut myös erilaisiin murteisiin, opettanut ilmauksia, joita ei oppikirjoista löydy ja ehkä jollain tasolla olen oppinut myös jotain italialaisista (nuorista aikuisista), vaikkei kilpailijoita millään ilveellä taida voida keskivertoitalialaisina pitääkään. Kilpailijoiden tyylit ja vaatteetkin ovat kiinnostaneet ja keskinäiset suhteet, ns. romanssit eivät niinkään. 

Mutta nyt vaikuttaisi hieman siltä, että tämä formaatti alkaa kyllä olla aikansa elänyt, tapahtumat ennalta-arvattavissa, "hahmot" aina niitä samoja. Ei todellakaan jaksa enää kiinnostaa. Vai onkohan vain kyse siitä, että olen itse perheellistynyt, ikää on tullut, mielenkiinnonkohteet vaihtuneet, että olen syntynyt eri vuosikymmenellä kuin suurin osa kilpailijoista, etten enää vain yksinkertaisesti kuulu ko. ohjelman kohdeyleisöön?

Tänä vuonna mukaan on valittu samat tyypit kuin viime vuonna ja sitä edellisenä: "tettona", pikkutakki-sikari/piippumies, kävelevä plastiikkakirurgian mainos, isänsä menettänyt ja sen seurauksena traumatisoitunut nuori nainen, ei-niin-laiha fashion victim, ulkomailla asuva italiaano, yli-innokas pojankloppi, joka rakastaa naisia, monta roomalaista sekä napolilaista, pakolliset kiintiötyypit pohjoisesta ja etelästä, monta samasta muotista olevaa nuorta miestä, joita ei erota toisistaan ja joiden nimiä kukaan ei muista... 

Uutuuksia (ainakin muistaakseni, korjatkaa, jos olen väärässä): 

- lapsensa tämän isän hoiviin jättänyt nuori nainen 

- mies, joka valitsi ennemmin GF:n kuin arjen jakamisen raskaana olevan kumppaninsa kanssa (molemmat kilpailijat kertovat tulleensa GF:ään taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden, häh?)

- edesmenneen ma fia rikollisen kunnollinen(?) poika (GF 11:n voittaja-ainesta?) 

- miespuolinen escort (ehkä Italian rumin ammattigigolo? Ainakin maailman epäseksikkäimmällä äänellä varustettu!)

Tänä vuonna paria poikkeusta lukuunottamatta kilpailijat ovat kaikki suhteellisen hyvännäköisiä, tavallisia pullukoita pulliaisia ei juuri joukossa ole. Vaikuttaa siltä, että ulkonäkö on ollut yksi tärkeä kriteeri kilpailijoita valittaessa. Voihan käydä tietenkin niin kuin aiempina vuosina, että kilpailijat jaksavat aluksi pitää huolta ulkoisesta olemuksestaan ja myöhemmässä vaiheessa totuus paljastuu: meikkikerrokset ohentuvat, takapuolet leviävät, mahat kasvavat, lihakset surkastuvat ja huomataan, että eivätpä nuo nyt niin kummoisia olekaan. Mutta siltikin olisi mukavaa vaihtelua nähdä joskus GF:ssä ihan tavallisennäköisiäkin ihmisiä (taitaa olla Italiassa ihan mahdoton ajatus?) tai vaikkapa useampikin niistä GF:ään pyrkineistä kummajaisista, joiden castingeille nauretaan Mai dire grande fratellossa. Nykyisellään GF on alkanut muistuttaa turhistakin turhinta kauniiden ihmisten Uomini e donne -senssiohjelmaa...

Mai dire grande fratello onkin itse asiassa GF:ää mielenkiintoisempi ohjelma, jossa nauretaan kilpailijoiden kustannuksella, heidän toilailuilleen, yleistiedon puutteelleen, italian kielen osaamattomuudelleen, melkein mille vain. Ohjelma näyttää myös paljon sellaista mitä varsinaisesta GF:stä sensuroidaan ja kilpailijoista saa usein aivan erilaisen kuvan kuin jos seuraisi vain GF:ää.

Ärsyttävintä Italian BB:ssä on se, että kilpailijoiden perheet, tyttö- sekä poikaystävät raahataan studioon, tapaamaan kilpailijoita ja muutenkin talon ulkopuolista elämää ja suhteita käsitellään ihan liiaksi sen sijaan, että keskityttäisiin talon sisäisiin tapahtumiin. Vaikka pitäisihän minun kai ymmärtää, että Italiassa la Famiglia on tärkeä. Ei ole ihan samantekevää millaisesta perheestä tulet, kenen lapsia olet.

Kaiken huippu taitaa kuitenkin olla se, että studiossa istuu juorulehtimies antamassa kilpailijoille ohjeita siitä, kuinka näiden tulisi elämänsä elää, ja tuomitsemassa näiden tekoja. En ole vastaavaa nähnyt suomalaisessa, brittiläisessä tai edes espanjalaisessa versiossa.

Tänään olisi jälleen GF-ilta. Saa nähdä jaksanko vielä vaivautua.

Grande Fratello 11, maanantaisin noin klo 21.10, Canale 5

Kenkä- ja vähän muillakin kaupoilla Chiccolandiassa

Eilen piipahdimme pitkästä aikaa Italian puolella Chiccolandiassa. Vaikka parkkipaikka oli vain puoliksi täynnä, kävi sisällä hirmuinen hulina ja huiske. Moni muukin perhe oli päättänyt juuri maanantai-iltapäivän kunniaksi lähteä etsimään lapsille syysvermeitä. Kuten aina, kaikkein suurin tungos oli alennettujen outlet-tuotteiden ympärillä, siitäkin huolimatta, että suurin osa 50 ja 70 prosentin alennustarroilla varustetuista vaatteista ja kengistä oli kesäsesongin jäänteitä.

Yksi laarillinen oli sentään vielä jäljellä alennushintaisia syys- ja talvikenkiäkin. Harmillista kyllä neidillemme sopivia talvikenkiä ei tahtonut löytyä. Tai itse asiassa löysin kaksikin paria aivan ihania koon 23 kenkiä, mutta totesin ne turhan pieniksi; kuukauden tai parin päästä ne olisivat jääneet auttamatta jo liian pieniksi. Koossa 24 taas ei ollut jäljellä äidin silmää miellyttäviä kenkäpareja... paitsi yhdet, jotka ovat kyllä ainakin talvikäyttöön ehkä hieman turhan avonaiset. Mutta eiköhän näillä yhdestä ticinolaisesta syksystä selviä, ainakin niistä kuivemmista ja aurinkoisemmista päivistä... Käytännöllisemmät ja lämpimämmät syys- ja talvikengät taidamme etsiä Suomesta.

Chiccolandiasta mukaan tarttuivat myös söpöt sisätossut. Kotikäyttöön ovat ehkä hieman liian lämpimät, mutta äiti-lapsi -kerhossa, nonnalassa sekä mummilassa pidettäviksi oikein hyvät.

Lisäksi Chiccolandiasta löytyi sukkia, tutteja (meillä ei ole vielä päästy niistä eroon eikä paikallisen "neuvolan" mukaan kuulemma ihan vielä tarvitsekaan), uusi hoitolaukku vanhan hajonneen ja hieman epäkäytännöllisen tilalle ja suloinen pyjama ystävättären vastasyntyneelle pikkuprinssille.

Bongasin myös aivan hurmaavia syys- ja talvivaatteita, mutta maltoin vielä mieleni. Haluan ehdottomasti katsastaa myös Suomen valikoimat. Siitäkin huolimatta, että todennäköisesti Suomesta palattuamme kaikki täällä näkemäni ihanuudet on jo loppuunmyyty. En tiedä onko tämä vain oma vaikutelmani, mutta kun täällä näkee jonkun ihanuuden kaupassa, se on parempi ostaa samana päivänä: seuraavana on usein jo liian myöhäistä. Kuluttajan näkökulmasta äärettömän ärsyttävää, kun ei voi rauhassa vertailla hintoja ja miettiä ostopäätöksiä yön yli, vaan on melkein pakko sortua heräteostoksiin...

Pikkuneidistä Chiccolandia on mielettömän hauska paikka. Aina löytyy jos jonkinikäistä leikkikaveria, värikkäitä ilmapalloja, Chiccon leluja testattavaksi... Mutta kaikkein paras leikki on se, kun saa viilettää äitiä ja isää karkuun pitkin kaupan käytäviä. Kaikesta perässä juoksemisesta, leikkimisestä, välipalan syömisestä, kenkien sovituksesta, alelaarien penkomisesta ja rekkien sormeilusta, laukun valinnasta (jonka lopulta suoritti puolestani eräs nuorehko italialaisisä, joka naama peruslukemilla poimi jaloistamme toisen kahdesta valintaprosessimme loppusuoralle selvinneestä laukusta, onneksi tosin sen rumemman eikä sitä sievempää, lievästi epäkäytännöllisempää mutta tilavampaa uniikkiyksilöä, joka lopulta lähti minun mukaani... ;), normaalihintaisten vaatteiden ihailusta, kassajonossa seisomisesta selvittyämme huomasimme viettäneemme Chiccolandiassa hyvän matkaa kolmatta tuntia...

Sukusunnuntai

Tällä kertaa vietin Sveitsin kansallispäivää Italiassa. Miehen täti P. oli kutsunut meidät sunnuntailounaalle luokseen Milanon kupeeseen. Täti ja muukin suku toivoi kovasti näkevänsä taaperoisemme, joten olihan sitä mentävä, vaikka mies ei työkiireiltään mukaan ehtinytkään. Minusta tällaiset sukukokoukset ovat sitä paitsi jopa mukavia, toisin kuin miehestäni.

Menomatkalla koukkasimme appivanhempieni kanssa hakemassa miehen isotädin vanhainkodista. Signora D. näytti entistäkin sirommalta, mutta muuten oikein virkeältä, vaikka ikää on jo reilusti päälle 80 vuotta, itse asiassa jo melkein 90. Järki leikkaa kuin partaveitsi.

Kuin kunnon sveitsiläiset ainakin, saavuimme täti P:n luokse ensimmäisinä ja juuri oikealla kellonlyömällä. Come orologi svizzeri.

Pian piha oli jo täynnä autoja. Paikalle kaarsivat kälyni C., hänen miesystävänsä G. ja tämän 3-vuotias tytär F, jotka olivat poimineet mukaansa nonna M:n. Seuraavaksi saapui miehen serkku N. tyttöystävineen. Lounaan jälkeen paikalle noudettiin myös isotäti L. Isäntinä toimivat siis täti P. ja setä N. sekä edellisen isä M. Appiukkoni kaksi muuta veljeä jälkikasvuineen ja Madridissa asuva sisar perheineen eivät tällä kertaa päässeet paikalle.

Aluksi juotiin tietenkin tervetuliaismaljat ja napsittiin suolapaloja kuulumisia vaihdettaessa. Hieman ehdimme pihanurmella pallotellakin appivanhempien, kälyn sulhasehdokkaan ja tämän tyttären kanssa ennen kuin emäntä ilmoitti ruoan olevan valmista.

Alkupaloiksi täti oli pyöräyttänyt ricottakesäkurpitsapiirasta, kinkkukääröjä insalata russa (italiansalaatti)- ja katkaraputäytteellä sekä fetapiirakoita. Primona meille tarjoiltiin juuri sopivasti chilillä ryyditettyä pastasalaattia ja secondona (nyt taitaisi tarvita vaikkapa La Dolce Vitan Veran apua seuraavien ruokien suomentamisessa...) vitello tonnatoa (vasikanpaistia tonnikalakastikkeessa?), fesa di manzo salmistratoa (jonkinlaisessa suolaliuoksessa marinoitua naudanlihaa) kapriskastikkeessa, papusalaattia ja linssejä. Jälkkäriksi oli aivan ihanaa jäätelöä kera hedelmäsalaatin, joka koostui makeaakin makeammista persikoista ja sopivan kirpeistä tädin omalta pihaltaan poimimista karhunvatukoista. Kälyni C. oli lisäksi tehnyt miesystävänsä kanssa suussasulavaa hedelmätiramisua. Olin haljeta jo ennen secondoa...

Ruokailun jälkeen olisin ollut valmis vetäytymään neidin kanssa päiväunille, mutta anoppini halusi ehdottomasti vapauttaa minut nukuttamishommasta sillä seurauksella, että kukaan ei lopulta saanut nukutuksi. Onneksi tyttönen oli sentään ottanut autossa pikapäikkärit.

Hetken ruokia sulateltuamme iloinen joukkomme siirtyi uima-altaan ääreen. Uiminen niin täydellä vatsalla kauhistutti, mutta pakkohan se oli kun lähes kaikki muutkin yksi toisensa perään sinne altaaseen sukelsivat. Jännä, että italialaiset - tai siis ainakaan nämä sukulaisemme - eivät näytä soveltavan uima-altaisiin sitä kuuluisaa kolmen tunnin sääntöä...

Vesi oli 27 asteista. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta siinä helteessä se vaikutti jopa kylmältä!

Neiti aristeli pitkään altaaseen menoa. Olisi paljon mieluummin vain nakellut sinne kaikki lähiympäristön pikkukivet, jos vain olisi saanut luvan. Vasta kun kaikki muut olivat jo poistuneet altaasta suostui neiti kelluskelemaan mamman käsivarsien kannattelemana. Mutta kerran veden makuun päästyään ei olisi millään halunnut sieltä pois, kuinkas muuten.

Välipalaksi tarjoiltiin virvokkeita ja Elviran mustikkapiirakkaa. Ja saan kuulemma tehdä sitä toisenkin kerran. Siitäkin huolimatta, että zio N. olisi syönyt sitä mieluiten aamupalalla. Kummallisia nuo italiaanot ;)

Ihanat sunnuntai-iltapäivätkään eivät kestä ikuisesti ja pian olikin jo kotiinlähdön ja hyvästien aika. Neiti simahti melkein heti autoon päästyään. Mamman peloista huolimatta iltapäikkärit eivät onneksi vaikuttaneet juurikaan yöuniin tai venyttäneet niille nukahtamista, vaan mamma ja papà saivat seurata illan ilotulitusshowta kaikessa rauhassa (ja toisella silmällä FlashForwardia).

Konfederaation presidentin Doris Leuthardin vierailua kunnioitettiin kera pienimuotoisen lentonäytöksen:

Ja sitten niitä ilotulituksia:

Sveitsiläis-italialaiset juhannushäät

Viime launtaina juhlimme ystäviemme F:n ja M:n häitä. Kyseessä olivat siis juhannushäät sveitsiläis-italialaiseen malliin, olkoonkin, että täällä ei jussia juhlita ja paikallinen Ikeakin juhlisti midsommaria jo viikkoa aikaisemmin.

Kirkollinen vihkiminen tapahtui kukkulan huipulla ihanan pikkuruisessa Sant'Antonion kirkossa täällä Ticinossa. Hääjuhla järjestettiin Italiassa Villa Calmiassa, josta oli mahtavat näkymät Varesenjärvelle. Virallisesti hääpari oli saanut toisensa jo kaksi päivää aiemmin siviilivihkimisen yhteydessä, kuten Sveitsin tapoihin kuuluu.

Päivä oli äärimmäisen kaunis, aurinkoinen ja kosteankuuma. Villa Calmian puutarhan vihreääkin vihreämpi, pehmoinen ruohomatto houkutteli kovasti riisumaan korkokengät jalasta, mutta vastustin kiusausta, olimmehan kuitenkin Italiassa... Pikkuneidin sandaalit olivat hiertäneet pikkuvarpaisiin ilkeät vesikellot, joten neiti sitten teki sen mitä äitinsä ei kehdannut ja juoksenteli loppupäivän paljasjaloin ja saikin lisänimen la bambina con i piedi nudi.

Häiden teemaväri oli oranssi, joka toistuikin kaikessa koristelussa kukista hääkakkuun ja confetteihin. Oheisessa kollaasissa pieniä yksityiskohtia koristeluista. Olisi tehnyt mieli laittaa kuva hääparistakin, mutta kun en tullut kysyneeksi lupaa...

Puutarhaan katetussa alkupalabuffetissa oli tarjolla friteerattuja kasviksia ja äyriäisiä, jos jonkinlaisia suolapaloja, torttuja, leipäsiä, focacciaa... Villan ruokailuterassilla meitä vieraita hemmoteltiin ruusunterälehtirisotolla, boraggine(kurkkuyrtti?)-peruna -tortellineilla, meribassilla (branzino) ja perunagratiinilla, viinillä terästetyllä mandariinisorbetilla, naudanfileellä, jäätelöllä kera metsämarjojen... Nami nami.

Illan kruunasi tietenkin hääkakku, jota odotellessa saattoi napsia suuhunsa vaahtokarkkeja, viinikumeja ja lakritsia makeisbuffetissa tai perinteisempiä confetteja (eräänlaisia kuorrutettuja mantelimakeisia, joita tarjotaan kaikenlaisten juhlien yhteydessä ristiäisistä häihin), joiden makuina oli muun muassa kookos, melooni, vesimelooni, cappuccino, päärynä-ricotta.... Hääkakun ohella tarjoiltiin tyypillisiä pikkuleivoksia ja suolaisen nälkään pikkupizzoja. Ihmettelimme kyllä, että kuka niitä jaksaisi kaiken sen syömisen jälkeen vielä kaivata. Baarimikot taiteilivat juhlaväelle drinkkejä, dj soitteli bailumusiikkia uima-altaan reunalla, morsian vaihtoi valkoisen hääpukunsa lyhythelmaiseen kirkkaanpunaiseen juhlamekkoon...

Juhlat jatkuivat arvatenkin pitkälle yöhön, mutta pikkuneidin nukkumaanmenoajan uhkaavasti lähestyessä, meidän oli lähdettävä kohti kotia hääkakut ja leivokset hotkaistuamme. Näistä pippaloista olisi kyllä varmasti nauttinut aivan toisella tavalla, jos pikkuneiti olisi jäänyt nonnien hoiviin, mutta koska hänet oli varta vasten häihin kutsuttu ja toisaalta nonno ja nonna olivat rantalomalla Ravennan tienoilla, ei tämä olisi ollut edes mahdollista. Nyt osa hauskasta ja herkuistakin meni hieman ohi suun, kun jouduimme miehen kanssa vuorotellen juoksemaan neitokaisen perässä pitkin maita ja mantuja, kun tämä ei tietenkään jaksanut istua paikallaan koko pitkän ja suhteellisen hidastempoisen ruokailun ajan...

Olihan neidin läsnäolossa kyllä omat hyvätkin puolensa. Mies sai esimerkiksi hyvän tekosyyn pysytellä kirkon ulkopuolella hääseremonioiden ajan. Tai siis niin sen piti alunperin mennä, mutta lopulta pikkuneiti halusi mieluummin äidin kirkon pihalle leikkikaveriksi... Pikkulapsen mukanaolossa on myös se mukava puoli, että juttukavereita ja lapsen ihastelijoita riittää aina eikä todellakaan tarvitse ypöillä!

Lomakuvia osa 3

Palmanova

Taustakuva täältä

Lomakuvia osa 2

Udine

Reissausta

Viime aikoina eivät voimat ole riittäneet bloggaukseen, mutta jospa sitä pikkuhiljaa palaisi linjoille. Elämä jatkuu. Isättömänäkin.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen ehtinyt käydä kaksi kertaa Suomessa ja viime viikon vietimme Italian Gradossa. Kotona on käyty lähinnä kääntymässä.

Tuntui hullulta lähteä surun keskeltä lomalle. Mutta sainpahan muuta ajateltavaa. Olisi sitä paitsi ollut sääli peruuttaa jo ajat sitten varaamamme loma-asunto...

Vaikka Grado onkin pääasiassa rantalomakohde, ehdimme tehdä kaikenlaista muutakin mukavaa kuin rakentaa hiekkalinnoja tai polskutella Adrianmeren aalloissa. Kohtuullisen ajomatkan päässä on sellaisia mielenkiintoisia kohteita kuin Aquileia, Palmanova, Gorizia-Nova Gorica, Trieste, Udine ja Cividale del Friuli. Jälkimmäiseen emme tällä kertaa ehtineet, samoin väliin jäi veneretki Gradon ja mantereen väliin jäävällä laguunialueella ja Trieste olikin jo entuudestaan tuttu. Jäipähän jotain nähtävää jäljelle, jos ja kun satumme joskus uudestaan samoille kulmille, vaikkapa läpiajomatkalla Kroatiaan.

Aquileian vetonauloja ovat arkeologiset kaivaukset ja basilica mosaiikkilattioineen, Palmanova on oman aikakautensa ideaalikaupunki, jonka asemakaava tuo mieleen kotoisen Haminan kaupungin. Gorizia on itävaltalaisvaikutteinen kaupunki ja Nova Gorica sen slovenialainen (tai jugoslavialainen) vastine (tai korvike) vuodelta 1948, kun alkuperäinen Gorica jäi rajanvedossa Italian puolelle. Udinessa on aistittavissa selkeitä venetsialaisvaikutteita. Kuvia luvassa kunhan ehdin siirtää ne koneelle.

Neiti jaksoi yllättävän hyvin kiertää nähtävyyksiä, kunhan pääsi välillä rattaista jaloittelemaan. Ravintoloissa ynnä muissa ruokapaikoissa ei lapsia oltu juuri ajateltu: syöttötuoleja ei ollut juuri missään, saati lastenannoksia, leikkinurkista puhumattakaan (tämä oli kyllä jo etukäteen tiedossa), mutta poikkeuksetta tarjoilijat ja muu henkilökunta ottivat aina ylitsevuotavan sydämellisesti vastaan myös puolitoistavuotiaan asiakkaansa.