Viimeisen kuukauden aika tapahtunutta

Viimeisen kuukauden aikana on jäänyt kirjoittamatta monta postausta mielessä pyörineistä asioista. En ole saanut aloitettua edes luonnoksia. Ei vaan ole ollut aikaa. Siksi listaan tähän lyhyesti(?) vain pääkohdat asioista, joista olin aikonut kirjoittaa.

Kuukausi sitten olin mieheni mukana tämän työmatkalla Fribourgissa. Saavuimme sinne myöhään eräänä tiistai-iltana ja seuraavana aamuna mieheni oli määrä tavata eräs henkilö työasioiden merkeissä. Olimme juuri astuneet sisään hotellihuoneeseemme, kun mies sai tekstiviestin ko. henkilöltä: työtapaaminen tulisi peruuntumaan, sillä miehen vaimo synnyttäisi hetkellä millä hyvänsä. Mieheni oli tietenkin hyvillään iloisesta perhetapahtumasta, mutta ei oikein osannut iloita ylimääräisestä palkallisesta vapaapäivästä, firman sponssaamasta hotellimajoituksesta ja ruoasta, vaan tunsi olonsa jollain tapaa syylliseksi, koska ei pystynyt "tuottamaan" mitään. Menetti melkein yöunensakin. Itse olin vain hyvilläni, että sainkin tehdä turistikierroksen Fribourgin keskustassa hänen kanssaan. Seuraavana aamuna mies soitti heti pomolle ja sai tältä synninpäästön ja kehotuksen nauttia huoletta vapaapäivästä. Aina asiat eivät voi mennä ihan niin kuin on suunniteltu...

Ihastuin Fribourgiin ikihyviksi. Tuntui siltä, että olisimme jossain ulkomailla Sveitsin sijasta (minun arkinen Sveitsinihän on Ticino, muualta on vähemmän kokemusta.) Ihmiset ovat erinäköisiä, pukeutuvat eri tavalla, rakennustyylikin on erilainen kielestä puhumattakaan... Ranskan kieli on niin kaunista! Parasta kaupungissa oli tietenkin vanhakaupunki katuineen ja puoteineen, katedraali upeine lasimaalauksineen, vihannes- ja kukkamarkkinat... ja La Galerie Ciné-Shopping, joka oli oikein mukava sateenpitopaikka.

Seuraavalla viikolla mies ja minä lähdimme kahdestaan parin yön lomalle Kreuzlingeniin, tai siis siellä sijaitsi hotellimme. Neiti jäi isovanhempiensa hoiviin. Menomatkalla tutustuimme St. Galleniin. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta näkihän sitä kaupunkia sateenvarjon suojistakin. Ja tykkäsinkin kovasti näkemästäni.

Kreuzlingenissä kävelimme lähinnä rantapuistossa, mutta muuten vietimme aikaamme Saksan puolella Konstanzissa: jälleen ihana pikkuinen kaupunki, niin täynnä elämää, kivoja ravintoloita, kauppoja.

Matka Kreuzlingenista Konstanziin on lyhyt, niin lyhyt, että siirtyminen kaupungista ja maasta toiseen käy helposti jalan. Vaikka entisten raja-aitojen sijasta rajaa merkkaavat nykyään taideteokset ja pikkuiset kyltit, on silti mahdollista huomata kulkeneensa maasta toiseen. Siinä missä Kreuzlingenia luonnehtii rauhallisuus (ihmisiä ei ole ruuhkaksi asti missään), oli Konstanz täynnä elämää, turisteja, jonoja, ääntä, ravintoloita, kaikkea. Illalla hämärän tultua kontrasti oli jos mahdollista vieläkin suurempi. Sveitsin puolella ei ollut liikkeellä ketään, oli erittäin hiljaista ja pimeää, tunnelma vähintäänkin uinuva, kun taas Saksan puolella ihmiset (=turistit?) olivat ulkona, ravintoloissa, kävelyllä, juhlimassakin, oli valoja, musiikkia, elämää, hetkittäin jopa ahdistavan paljon!

Kotimatkalla poikkesimme Appenzellissä: uskomaton paikka, kuin suoraan satukirjasta! Jollain tapaa hyvin epätodellinen. Koristeellisia taloja ja pikkupuoteja, paaaljon turisteja. Ympäröivä maaseutu heleän vihreine kumpuilevine laitumineen oli myös kuin toiselta planeetalta. Niin kaunista!!!

Tässä kuvassa olennaisinta on tuo taustalla näkyvä maisema...

Ehdimme kotimatkalla poiketa pikaisesti myös uudessa Alpenrhein Village Outletissa Landquartissa (GR). Kävimme vain Niken ja Batan liikkeissä, mutta molemmista lähti jotain mukaankin.

Pikkuneiti oli reissumme aikana nauttinut isovanhempiensa lisäksi Amerikan "isomummon" seurasta. 86-vuotias N. matkusti yksinään koko matkan Minneapolisista Milanoon, koska halusi nähdä uusimman "sukulaisensa". N. on eräänlainen appiukkoni varaäiti. Appeni oli 60-luvulla yksi ensimmäisistä italialaisista Yhdysvaltoihin lähetetyistä vaihto-oppilaista ja N. hänet majoittaneen perheen äiti, josta tuli apelleni, oman äitinsä jo lapsena menettäneelle nuorukaiselle, eräänlainen äidin korvike. Näihin päiviin asti ovat jaksaneet pitää yhteyttä ja vierailla toistensa luona!

Minä tapasin N:n nyt ensimmäistä kertaa. Uskomattoman karismaattinen nainen! Vaikka hän on sairastellut vuosien mittaan kovastikin, näyttää silti paljon ikäistään nuoremmalta, järki on terävä kuin partaveitsi. N. ei ollut mielestäni tyypillinen amerikkalainen (onko sellaista ylipäänsä olemassakaan?) vaan jollain tapaa hieman varautunut ja sellainen tarkkailijatyyppi, mutta ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Keskustelumme olivat erittäin antoisia ja meillä synkkasi uskomattoman hyvin. Heti ensimmäisen kerran tavatessamme hän tuli tuttavallisesti halaamaan ja tunsin oloni hänen seurassaan heti hyvin kotoisaksi ja jollain tapaa turvalliseksi. N:ssä oli jotain niin perin tuttua! Ihan kuin olisin aina tuntenut hänet!

Surin jo ennalta N:n paluuta Yhdysvaltoihin, sillä pelkäsin, ja pelkään, että emme ehkä saa ikinä toista mahdollisuutta nähdä häntä. Suunnitelmissa olisi kyllä matkustaa ensi kesänä tai syksynä tai tai tai Minneapolisiin, jos vain mahdollista...

Tässäpä nämä tärkeimmät tapahtumat taisivat jo tullakin. Onhan tässä kyllä kaikenlaista muutakin tapahtunut, mutta ehkä säästän ne jutut toiseen kertaan. Ehkä teen jossain välissä myös erillisen postauksen matkakuvista (kollaaseja tms.), sen verran paljon niitä tuli otettua. Muutenhan tästä uhkaa tulla kilometripostaus ;)

Kutsumattomia vieraita

Löysin tänään buxuksestani kolme tällaista kaveria:

Diaphania perspectalis. Kuva: W Schon.

Alkuperäisyhteydessään kuva löytyy täältä.

Tämä tuholainen on luultavasti alunperin kotoisin Kiinasta. Ensimmäiset raportoidut havainnot Euroopassa ovat vuodelta 2007 Saksasta, Baden-Württembergista. Sittemmin näitä on löytynyt myös Hollannista, Ranskasta ja myös täältä Sveitsistä. Ja nyt ne ovat löytäneet jo tiensä minun buxus-raukkani kimppuun. Olivat mokomat ehtineet tehdä jo aika paljon tuhoa... :(

Nyt tässä ihmettelen, että pitääköhän tällaisesta löydöstä yhä raportoida eteenpäin jollekin instanssille vai onko tämä laji jo niin kovin yleistynyt, ettei enää tarvitse? Luulisi kyllä, että jos kerran näitä löytyy jo minun minibuxuksestanikin, niin eivät kai nämä voi enää kovin harvinaisia olla?

Viime viikolla kutsumattomia vieraita kävi myös kerrostalossamme. Ei sentään osunut vielä omalle kohdalle, mutta täytyy sanoa, että ei ollut kiva kuulla, että olivat vierailleet naapurissa. Luultavasti mainospostista pullisteleva postilaatikko houkutteli murtomiehet tai -naiset koettamaan onneaan. Ja olihan sitä. Siinä vaiheessa, kun talonmies huomasi lukottoman oven porraskäytävän viikkosiivouksen yhteydessä, olivat tyypit jo tiessään. Naapuria odottaa harvinaisen mukava kotiinpaluu Ameriikasta...

Sukusunnuntai

Tällä kertaa vietin Sveitsin kansallispäivää Italiassa. Miehen täti P. oli kutsunut meidät sunnuntailounaalle luokseen Milanon kupeeseen. Täti ja muukin suku toivoi kovasti näkevänsä taaperoisemme, joten olihan sitä mentävä, vaikka mies ei työkiireiltään mukaan ehtinytkään. Minusta tällaiset sukukokoukset ovat sitä paitsi jopa mukavia, toisin kuin miehestäni.

Menomatkalla koukkasimme appivanhempieni kanssa hakemassa miehen isotädin vanhainkodista. Signora D. näytti entistäkin sirommalta, mutta muuten oikein virkeältä, vaikka ikää on jo reilusti päälle 80 vuotta, itse asiassa jo melkein 90. Järki leikkaa kuin partaveitsi.

Kuin kunnon sveitsiläiset ainakin, saavuimme täti P:n luokse ensimmäisinä ja juuri oikealla kellonlyömällä. Come orologi svizzeri.

Pian piha oli jo täynnä autoja. Paikalle kaarsivat kälyni C., hänen miesystävänsä G. ja tämän 3-vuotias tytär F, jotka olivat poimineet mukaansa nonna M:n. Seuraavaksi saapui miehen serkku N. tyttöystävineen. Lounaan jälkeen paikalle noudettiin myös isotäti L. Isäntinä toimivat siis täti P. ja setä N. sekä edellisen isä M. Appiukkoni kaksi muuta veljeä jälkikasvuineen ja Madridissa asuva sisar perheineen eivät tällä kertaa päässeet paikalle.

Aluksi juotiin tietenkin tervetuliaismaljat ja napsittiin suolapaloja kuulumisia vaihdettaessa. Hieman ehdimme pihanurmella pallotellakin appivanhempien, kälyn sulhasehdokkaan ja tämän tyttären kanssa ennen kuin emäntä ilmoitti ruoan olevan valmista.

Alkupaloiksi täti oli pyöräyttänyt ricottakesäkurpitsapiirasta, kinkkukääröjä insalata russa (italiansalaatti)- ja katkaraputäytteellä sekä fetapiirakoita. Primona meille tarjoiltiin juuri sopivasti chilillä ryyditettyä pastasalaattia ja secondona (nyt taitaisi tarvita vaikkapa La Dolce Vitan Veran apua seuraavien ruokien suomentamisessa...) vitello tonnatoa (vasikanpaistia tonnikalakastikkeessa?), fesa di manzo salmistratoa (jonkinlaisessa suolaliuoksessa marinoitua naudanlihaa) kapriskastikkeessa, papusalaattia ja linssejä. Jälkkäriksi oli aivan ihanaa jäätelöä kera hedelmäsalaatin, joka koostui makeaakin makeammista persikoista ja sopivan kirpeistä tädin omalta pihaltaan poimimista karhunvatukoista. Kälyni C. oli lisäksi tehnyt miesystävänsä kanssa suussasulavaa hedelmätiramisua. Olin haljeta jo ennen secondoa...

Ruokailun jälkeen olisin ollut valmis vetäytymään neidin kanssa päiväunille, mutta anoppini halusi ehdottomasti vapauttaa minut nukuttamishommasta sillä seurauksella, että kukaan ei lopulta saanut nukutuksi. Onneksi tyttönen oli sentään ottanut autossa pikapäikkärit.

Hetken ruokia sulateltuamme iloinen joukkomme siirtyi uima-altaan ääreen. Uiminen niin täydellä vatsalla kauhistutti, mutta pakkohan se oli kun lähes kaikki muutkin yksi toisensa perään sinne altaaseen sukelsivat. Jännä, että italialaiset - tai siis ainakaan nämä sukulaisemme - eivät näytä soveltavan uima-altaisiin sitä kuuluisaa kolmen tunnin sääntöä...

Vesi oli 27 asteista. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta siinä helteessä se vaikutti jopa kylmältä!

Neiti aristeli pitkään altaaseen menoa. Olisi paljon mieluummin vain nakellut sinne kaikki lähiympäristön pikkukivet, jos vain olisi saanut luvan. Vasta kun kaikki muut olivat jo poistuneet altaasta suostui neiti kelluskelemaan mamman käsivarsien kannattelemana. Mutta kerran veden makuun päästyään ei olisi millään halunnut sieltä pois, kuinkas muuten.

Välipalaksi tarjoiltiin virvokkeita ja Elviran mustikkapiirakkaa. Ja saan kuulemma tehdä sitä toisenkin kerran. Siitäkin huolimatta, että zio N. olisi syönyt sitä mieluiten aamupalalla. Kummallisia nuo italiaanot ;)

Ihanat sunnuntai-iltapäivätkään eivät kestä ikuisesti ja pian olikin jo kotiinlähdön ja hyvästien aika. Neiti simahti melkein heti autoon päästyään. Mamman peloista huolimatta iltapäikkärit eivät onneksi vaikuttaneet juurikaan yöuniin tai venyttäneet niille nukahtamista, vaan mamma ja papà saivat seurata illan ilotulitusshowta kaikessa rauhassa (ja toisella silmällä FlashForwardia).

Konfederaation presidentin Doris Leuthardin vierailua kunnioitettiin kera pienimuotoisen lentonäytöksen:

Ja sitten niitä ilotulituksia:

Perjantai 23. päivä

Edellisen postaukseni ei siis pitänyt alunperin käsitellä ollenkaan silittämistä, vaan sen oli määrä olla kuvapostaus perjantain sääilmiöistä. Mutta tälläkin kertaa ajatus lähti osittain harhailemaan. Parempi niin?

Kuten näistä mieheni ottamista kuvista näkyy, vettä tuli taivaalta kiitettävästi perjantaiaamupäivän aikana. Itse asiassa kuvissa näkyvä vesi tippui tai paremminkin syöksyi alas katolta ja parvekkeilta.

Kerroinko jo, että tässä talossa ei ole rännejä? Talon nurkilla olisi kyllä maassa sadevesiputket, tällä hetkellä täysin käyttämättömät, koska niiden suut ovat jonkun senttimetrin maanpintaa korkeammalla, tuossa talon seinustaa seurailevalla laatoituksella. Nyt vesi lyö ruohon lakoon ja muodostaa nurmikkoon ruohottomia laikkuja. Sitten se virtaa yhtä talon nurkkaa kohti (ks. kuva 3. Vesi virtaa kohti vasenta ala-nurkkaa), josta se katoaa johonkin maan uumeniin kellarin seinää pitkin vieden irtonaisen maa-aineksen mennessään. Ongelmasta on toki raportoitu eteenpäin, useampaankin otteeseen. Pari miestä on kerran käynyt täyttämässä sadeveden jälkeensä jättämiä aukkoja ja onkaloita kera hiekan ja ison kivenlohkareen. Oman turvallisuutemme vuoksi vältämme kävelyä rakennuksen nurkalla...

Perjantai oli tietenkin viikon ainoa sadepäivä ja juuri se päivä, jolloin allekirjoittaneen piti raahautua lääkäriin Luganoon. Ihana anoppini oli ehdottanut päivää aiemmin, että käyttäisin tilaisuuden hyväksi ja viettäisin samalla myös lapsivapaan iltapäivän. Ilman muuta.

Kotoa lähdettyäni kenkäni kastuivat läpimäriksi alle minuutissa. Kumisaappaat olisivat olleet järkevämpi valinta. Mutta enää ei ollut aikaa palata kotiin, olin muutenkin jo myöhässä.

Astuessani julkisen liikennevälineen kyytiin puhelimeni soi. Istuin alas ja vastasin. "Signora, dottoressa on valitettavasti sairaalassa. Hänen potilaansa synnyttää. Teidän ei kannata tulla tänne ennen yhtä." Ylimääräinen haahuilu kaupungilla läpimärissä kengissä ei oikein houkutellut, mutta kun oltiin jo liikkeellä, lippu maksettu ja niin edelleen...

Kaatosade piiskasi myös Luganon keskustaa. Kadut lainehtivat. Oikeastaan tulvivat. Kävely oli lievästi sanottuna epämiellyttävää. Jokaisella askeleella tunsin veden tursuvan varpaiden välistä ja suorastaa hölskyvän kengässä. Oikeasta kengästä alkoi myös puskea ulos epämääräistä vaahtoa. Yök, mitä lie. Edelläni kävellyt signora katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa paljain jaloin. Itse en rohjennut. Olisi ehkä kannattanut.

Märät kengät ilman sukkia alkoivat ennen pitkää hiertää. Vesikellot puhkesivat ja veri valui vanoina. Ei muuta kuin lähimpään kenkäkauppaan ostamaan halvimmat mahdolliset feikkicrocsit tai flipflopit tai mitä vaan. Vesiperä! Ei löytynyt kumisaappaitakaan. Seuraavassa kaupassa aivan yhtä huono tuuri. Manorista niitä lopulta löytyi, mutta siinä vaiheessa kengät olivat jo sen verran ehtineet kuivua, että sinne jäivät. Siis ne varvastossut. Ostin kuitenkin parin sukkia. Varmuuden vuoksi.

Sukat tulivatkin tarpeeseen, sillä odoteltuani turhaan julkista liikennevälinettä, päätin kävellä Paradisoon, että ehtisin ajoissa perille. Sukat kengissä kävelystä tuli huomattavasti miellyttävämpää, vaikka aiemmin syntyneet hiertymät olivatkin aika kivuliaita.

Kun matkaa oli jäljellä noin 100 metriä, ajoi ohitseni turhaan odottelemani paikallisbussi.

Vastaanotossa ilmoittautuessani sain kuulla, että dottoressa ei ollut vielä saapunut. Ja ennen minua jonossa oli viisi muuta henkilöä. Ehdottivat, että palaisin takaisin kahden jälkeen. Päätin lähteä etsimään ruokapaikkaa, enhän ollut ehtinyt edes lounastaa.

Ulko-ovella törmäsin lääkäriini

- Kas siinähän te olettekin, dottoressa! Buongiorno!

- Emmekö näekään tänään?

- Kyllä, kyllä. Palaan myöhemmin.

Dottoressa taisi ottaa tämän jonkinlaisena piikkittelynä, sillä ohitseni harppoessaan hän puhkesi ärtyneenoloisesti selittämään, että synnytysten kanssa on aina hieman tällaista ja sitä on mentävä, kun kutsu käy, tiedänhän sen, synnyttänyt nainen.

Kadulla aurinko alkoi porottaa. Riisuin takin pois. Lampsin sisään kutakuinkin ensimmäiseen ruokapaikkaan, kulmakunnan tuoreimpaan kebab-pizzeriaan. Falafeliä ja sokeritonta kolaa, 11 frangia. Menetteli.

(Kertoisiko muuten joku ystävällismielinen sielu minulle, että kuinka kebab oikeaoppisesti kirjoitetaan, näkee niin monta versiota... tai siis ainakin kahta.)

Kulutin aikaa silmäilemällä parhaat päivänsä nähneiden viinipunaisten hyllyköiden kannattelemaa pullokokoelmaa: samoissa tiloissa aiemmin toimineen entisen viini- ja hedelmäkaupan peruja. Kävin siellä tasan kerran. Suomen vieraista puoti oli kiehtova ja he maksoivat mielellään siitä hyvästä viinipullostaan muutaman ylimääräisen frangin. Tarpeeksi moni muu ei ilmeisesti suostunut.

Lämpötila alkoi hätyytellä jo hellelukemia. Riisuin ohuen neuletakkinikin.

Olin varautunut pitkään odotukseen, mutta pääsinkin melko nopeasti lääkärin puheille. Donna e Mamma -lehden selailu jäi harmittavalla tavalla kesken.

Dottoressa pyyteli anteeksi. Juttelimme niitä näitä. Isästäkin. Annoin hänelle tyttäreni kuvan. Viime talvelta, kotoa ei löytynyt tuoreempaakaan ja printterin johdot ovat edelleen muuton jäljiltä kateissa. "Ihan kuin isänsä! Samanlainen suukin!" Tiedetään, vain blondimpi.

Varsinaisen käyntisyyni suhteen kaikki oli suhteellisen ok. Verenpaine korkeampi kuin normaalisti, mutta edelleen normaalin rajoissa. Käski juoda paaaaaaljon vettä. Lasillisen joka tunti. Vähintään. Munuaisten auttamiseksi. Sain pikakuurin antibioottia. Todellakin pikakuurin, sillä sitä otettiin vain kerran. Ennen nukkumaanmenoa. Ja muista juoda paljon. Nähdään ja hyvää matkaa Suomeen. Kuukauden kuluttua.

Aurinko helotti tulipallona taivaalla, mutta päätin kävellä takaisin keskustaan. Jalat olivat jo rikki, joten mitäpä niistä. Samaan konkurssiin. Sitä paitsi aluksihan se vaan kirpasee ja sitten kipua ei enää juuri tunne.

Ihana lungolago, kuinka olinkaan sinua ikävöinyt! Olo oli kuin turistilla. Niiden muiden joukossa. Sandaaliviidakossa.

Kävin ostamassa miehelle tätä. Pyynnöstä. Kuvassa vielä vanha, lähes tyhjä pullo.

ja itselleni pitkän t-paidan

Sitten olikin jo aika palata kotiin.

Matka pysäkiltä kotiovelle oli yhtä helvettiä. Jalat olivat turvonneet ainakin kaksi numeroa liian suuriksi kenkiin nähden. Popot natisivat liitoksistaan. Sattui. Ihan sairaasti. Olisi tehnyt mieli kontata. Tai kävellä käsillä. Purin hampaani yhteen ja jyräsin eteenpäin. Vastoin tapojani nousin ensimmäiseen kerrokseen hissillä. Sateenvarjoteline tervehti kotiovella. Eiiiih!!!! Tajusin, että varjoni oli jatkanut matkaansa yksin, ilman minua. Se lempparini. Helios-pahus oli sokaissut silmäni ja turruttanut mieleni, kuka nyt kirkkaalla säällä sontikkaa tarvitsee... Niinpä niin. Että pitikin mennä siirtämään se ikkunan puolelle, pois viereeni istahtaneen signoran tieltä.

Onneksi sain edes illan päätteeksi nauttia näistä taivaallisista näytöksistä.

Ukkospilviä horistontissa

Ja tässä hieman zoomattuna

Taivas puolenyön jälkeen. Pilven takana kuumottaa kuu.

Jaloissani on edelleen ihan mielettömät ruvet. Varpaat ja nilkat ovat muussina. En voi käyttää muita kenkiä kuin erilaisia läpsyttimiä. Niillä kävin myös appivanhempien kanssa sunnuntaikävelyllä, mutta se onkin jo aivan toinen tarina.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Seuraavalla kerralla omalla autolla ;)

Hyvä yö, parempi mieli

Eilen jälleen salamoi ja jyrisi. Sää oli ollut koko päivän mitä painostavin, trooppisen kostea ja kuuma, vaikka auringosta ei näkynyt vilaustakaan. Ukkoskuuron myötä lämpötila laski ihanat kymmenen astetta. Pitkästä aikaa yöllä olisi ollut tarvetta jopa peitolle. Viime yönä heräsin vain kerran ja juurikin siksi, että minulla oli K Y L M Ä. Harrikoitten pörinäkään ei tällä kertaa häirinnyt yöuntani, vaan sain nukkua rauhassa aamukahdeksaan. Havahduin vasta koiran pyrkiessä makuuhuoneeseen ja pian sen jälkeen pikkuneitikin jo kaipaili mammaa.

Tänään pääsimme maistamaan ihka ensimmäistä itse kasvattamaamme tomaattia. Kurkistelin varovasti lehtien alle nähdäkseni josko jokunen olisi jo kypsynyt ja tämä yksilö päätti pudottautua kämmenelleni. Pari muutakin jo lupaavasti punastelee.

Tästä tomaatinkasvatuskokemuksesta rohkaistuneena suunnittelen tietenkin jo täyttä päätä, mitä kaikkea kivaa sitä voisikaan kasvatella ensi kesänä. Haaveilen erityisesti itsekasvatetuista mansikoista, kesäkurpitsoista ja munakoisoista... ja tällaisesta Bama®:n telineestä, tosin sen vihreästä versiosta:

Viime yönä

• oli vaikea saada unenpäästä kiinni makuuhuoneessa vallinneen hiostavan kuuman ja kostean mikroilmaston vuoksi
• heräsin kolme kertaa rauhoittelemaan huutavaa lasta
• havahduin useamman kerran ukkosen jyrinään ja ikkunalasien helinään
• kävin kolme kertaa kylpyhuoneessa
• kirosin lukemattomia kertoja Harley-Davidsonit, niiden keksijät, kehittäjät, valmistajat, myyjät, omistajat ja kuljettajat
• olisin voinut kuristaa Luganon kaupunginisät, jotka antoivat huviluvan moisten mökävempainten kesäseuroille.

Raakileita

Äitienpäivälahjaksi saamani oliivipuu oli toukokuussa täynnä pieniä valkoisia kukkia. Nyt heinäkuussa osa raakileista on jo oliivien mitoissa.

Oliivi on ainakin näiden kahden kuukauden perusteella ollut melkoisen helppo ja kiitollinen hoidokki. Näyttää tyytyvän suhteellisen vähään ja kasvaa todella nopeasti. Kaikki kuvan vaaleammat oksat ovat kasvaneet viimeisen kuukauden aikana ja olen niitä jo kerran leikannutkin. Mutta todelliset haasteet taitavatkin tulla vastaan vasta syksyllä/talvella, kun puu pitäisi varjella mahdolliselta hallalta...

Hellepäivän ruokaa

Afa sen kuin pahenee päivä päivältä. Tänään aurinko ei porota niin kovasti kuin aiemmin tällä viikolla, sillä taivas on paksun vesihöyrykerroksen peitossa. Kostea kuumuus tunkeutuu väkisin myös neljän seinän sisälle. Onnettomasta ilmastointilaitteestamme ei ole paljon iloa, kunhan tuolla huvikseen hurisee ja syö kallista sähköä. Kaihtimet on pakko pitää kiinni, sillä pehmeä puolihämärä luo illuusion viileämmästä sisäilmasta. Tai ainakin näin pääsee edes hetkeksi pakoon auringonpaahteelta.

Otsonilukemat ovat olleet ainakin viikon verran jo pilvissä. Silmien, nenän ja kurkun limakalvot ärsyyntyvät, hengittäminen käy raskaaksi. Sanomalehdessä muistutetaan päivittäin jättämään auto kotiin ja liikkumaan mieluummin julkisilla, pyörällä tai kävellen. Toisaalta varsinkin herkimpien henkilöiden tulisi välttää turhaa rasitusta ulkona jo pelkän kuumuuden vuoksi otsonista puhumattakaan.

Tällaisella säällä on hyvä välttää myös kuumia ja raskaita ruokia ja syödä mieluummin raikkaita salaatteja ja paljon hedelmiä. Meillä hellepäivän ykkösruokaa on ehdottomasti kinkku ja jääkaappikylmä melooni, tai 'meno', kuten pikkuneiti sanoo.

Tänään teimme salaatin keitetystä perunasta, höyrytetyistä vihreistä pavuista, tonnikalasta ja kananmunista. Mausteeksi suolaa, oliiviöljyä ja hiukan viinietikkaa. Espanjassa oppimaani versioon - 'Ensalada de atún, huevo e patata' - laitan papujen sijasta tomaattia ja hiukan sipulia. Halutessaan salaattiin voi toki laittaa sekä papuja, tomaattia että sipulia, kuten oheisessa kuvassa, jonka löysin täältä. Hyvää, ruokaisaa ja todella helppo valmistaa!

Toinen kuuman ilman suosikkiruokamme on tonnikala-pinaatti -piiras. Ainoa huono puoli on, että se valmistetaan uunissa. Kun kotona on jo muutenkin kuuma, uunin käyttäminen ruoanlaitossa ei oikein houkuttele...

Tämä piiras on myös todella helppo ja nopea valmistaa, varsinkin jos ostaa valmiin lehtitaikinan ja pakastepinaattia. Lähikauppamme pakastealtaasta löytyy lämmitystä vaille valmista pinaattia - 'spinaci alla panna' - jossa on kerma ja mausteetkin jo valmiina. Piiraan täyte syntyy helposti sekoittamalla tonnikalan ja pinaatin joukkoon raakaa kananmunaa. Jos pakastepinaatti on maustamatonta, voi sen sekaan lisätä lämmitysvaiheessa maitoa tai kermaa tai vaihtoehtoisesti sekoittaa tonnikala-pinaattitäytteen joukkoon vaikkapa creme fraichea tai ricottaa. Piiraan päälle ripotellaan vielä hieman juustoraastetta ja ei kun uuniin. On hyvää sekä lämpimänä että kylmänä!

Huh hellettä!

Kylmän ja sateisen alkukesän jälkeen olemme saaneet nauttia jo toista viikkoa kuumana porottavasta auringosta. Pikkuneidin kaksi uima/kahluuallasta ovat olleet ahkerassa käytössä ja viimeisen viikon aikana olemme käyneet myös lähes päivittäin läheisessä järvenrantapuistossa virkistäytymässä. Mikäpä sen ihanampaa hellepäivänä kuin istuskella itkupajujen varjossa järveltä puhaltelevan tuulenvireen hyväiltävänä ja pulahtaa välillä ihanan vilvoittavan turkoosin järven syliin...

Kesän kunniaksi puistoomme on ilmaantunut myös pikkuinen kioski, josta pikkupurtavaa, jäätelöä, virvoitusjuomia, olutta ja jopa drinkkejä! Leikkipuisto-osakin on laajentunut. Uudet liukumäet ja kiipelytelineet ovat olleet pystyssä jo ainakin parin viikon ajan, mutta niihin on yleisöltä edelleen pääsy kielletty. Ilmeisesti ovat vielä viimeistelyä vailla.

Launtai-iltana saimme pienen kovasti kaivatun breikin jatkuvaan hikoiluun mahtavan ukkosmyräkän ja raekuuron merkeissä. Taivas oli uskomattoman kaunis niin ennen kuin jälkeen myrskyn.

Ennen

Jälkeen