torstai 29. heinäkuuta 2010

Rakkaalle isälleni

Siitä on jo kolme kuukautta, kun näin hengityksesi hiipuvan, sitten sammuvan. Olit niin hiljaa. Niin rauhallinen. Muistan kuin eilispäivän poskellesi vierähtäneen kyyneleen, sen vihoviimeisen... Oliko se helpotuksen kyynel, vai surun, eron hetkellä? En taida saada koskaan tietää. Olit niin pieni, kokoon kutistunut, rakkaat piirteesi entistäkin terävämmät. Silmät olivat vieraan silmät. Katselivat jo toista todellisuutta.

Et puhunut enää. Mutta ei sen niin väliä. Olimmehan siihen jo tottuneet. Kun tuntee toisen oikein hyvin, eivät sanat ole välttämättömiä.

Sairautesi oli vienyt sinulta lähes kaiken sen mitä arvostit: työn, urheilun, valmentamisen, laulamisen, saarireissut, metsässä samoilun, kirjallisuuden, ystävätkin. Mutta rakas puolisosi pysyi rinnallasi, hoiti sinua suurella rakkaudella eikä ollut valmis missään vaiheessa luovuttamaan. Maailman vahvin nainen, sanoit. Minun äitini.

Toisille muuttuneen ulkomuotosi ja persoonasi kohtaaminen oli liian vaikea pala purtavaksi. Kenties se muistutti heitä liiaksi omasta kuolevaisuudestaan. Eräät rohkenivat kuolinvuoteesi ääreen viimeisenä päivänä, toiset eivät silloinkaan. Lykkäsivät kohtaamista tulevaisuuteen, hyvinkin kauas tulevaisuuteen... aina sinne toiselle puolen, ajasta ikuisuuteen. Tulivat kuitenkin siunaustilaisuuteesi, järkyttyneinä, kyyneleitä silmissään.

Mutta oli myös yksi ystävä, joka sairastuttuasi kävi yhä useammin luonasi, halusi tietää voinnistasi ja auttaa kykyjensä mukaan. Tosipaikan tullen jyvät erottuvat akanoista. Niin totta.

Isä, olit minun idolini. Olin sinusta niin ylpeä. Olit vahva, fiksu, nuorekas, urheilullinen, impulsiivinen ja sinnikäs mutta samalla yllättävän herkkä. Liikutuit niin helposti. Rakastit runoja ja kirjallisuutta. Pidit vieraista kielistä. Sinulla oli ilmiömäinen numeromuisti: muistit uskomattomia määriä vuosilukuja ja vuosien takaisia urheilutuloksia desimaaleineen päivineen. En vieläkään ymmärrä miten sen teit. Olisit halunnut oppikouluun, vaikka työläisperheen lapsi olitkin. Et saanut mahdollisuutta. Ajat olivat toiset.

Opetit minulle oikeudenmukaisuutta ja kehoitit puolustamaan heikompia. Toivoit, että oppisin olemaan avoin ja osoittamaan rakkauteni lähimmäisilleni, asioita, joissa et omasta mielestäsi ollut onnistunut kovinkaan hyvin. Isä-rakas, et ehkä ollut maailman paras pukemaan tunteitasi sanoiksi, mutta toisaalta olit myös äärimmäisen huono niitä kätkemään. Ja muistit kyllä sanoinkin moneen kertaan minulle kertoa, kuinka tärkeä olin, esikoisesi. Sen saattoi myös päätellä antamistasi lukuisista lempi- ja hellittelynimistä, yleensä väännöksiä toisesta nimestäni, siitä, jonka olin saanut rakkaan isoäitisi mukaan. Yksi niistä oli Elviira.

Sairastumisesi oli kuin isku vasten kasvoja. Tekee edelleenkin kipeää. Murehdin pitkään sitä, ettet halunnut mennä lääkäriin. Me kaikki näimme, että et voinut hyvin. Äänesi käheys, kivut, jäykistynyt olemuksesi, unettomuutesi, masentuneisuutesi. Yritimme ympäripuhua sinut. Lopulta onnistuimmekin.

Et uskonut lääkäreihin. Kun olit aiemmin hakenut apua, sinua ei kuunneltu, vaivojasi oli vähätelty ja käteesi lyöty masennuslääkeresepti. Jälkikäteen ajatellen joudun ehkä myöntämään, että saatoit olla oikeassa, kun kieltäydyit lääkäriin menosta. Eivätpä he paljon voineet hyväksesi tehdä. Määrätä vain lääkkeitä, joiden sivuvaikutukset olivat aivan kamalia. Ja hyödyt, noh, mitättömiä. Taisivat paremminkin jouduttaa kuin hidastaa taudinkulkua.

Neurologisi ensimmäinen diagnoosi oli parkinsonismi eikä se siitä muuttunut miksikään muuksi sairauden edetessä. Parkinsonismi, oireet parkinsonin taudin kaltaiset. Mutta eivät kuitenkaan tyypilliset. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt, mikä sinua vaivasi. Eikä ruumiinavauskaan paljastanut sen enempää. Paitsi sen, ettei välitön kuolinsyysi ollutkaan vain keuhkokuume vaan keuhkoembolia. Jäi sitten sairaalassa sekin tunnistamatta. Eivät osanneet moista epäillä, vaikka kaikessa kiireessä jättivät sinut useimmiten vain sängynpohjalle makaamaan.

Sairaalajaksoillasi myös laihduit aina, koska kukaan ei ehtinyt sinua syöttämään, kun itse et enää siihen kyennyt. Olit usein myös mustelmilla, joille ei koskaan löytynyt mitään selitystä. Kerran sinut tuotiin kotiin ilman takkia, hanskoja ja lakkia 25 asteen pakkasessa. Kukaan ei ollut ehtinyt pukemaan. Puolisosi pelkäsi jättää sinut näille intervallijaksoille, mutta hänellä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja... Isä, olen niin pahoillani kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan, kaikista kärsimyksistäsi, niin äärimmäisen pahoillani...

Isä-rakas, muistan, kun sanoit diagnoosin saatuasi, että aioit taistella viimeiseen asti. Pidit sanasi. Lähes viisi vuotta - ja kuka tietää kuinka monta jo sitä ennen. Ja olit oikeassa, kun jo vuosia sitten totesit, että jonakin päivänä tulisin kaipaamaan yhteisiä lenkkejämme , marja- ja sieniretkiämme. Olit oikeassa, kaipaan niitä aivan mielettömästi! Mutta vieläkin enemmän kaipaan sinua, isä. Niin paljon, että sanat eivät riitä.

Lepää rauhassa, enkelten hellässä huomassa.

Sinua rakkaudella muistaen ja kaikesta kiittäen,

Elvira



14 kommenttia:

ebrufin kirjoitti...

Voi Elvira miten koskettavan kaunis kirjoitus. Kyynelkamaa.

Halitus.

Notorious C.H.I.C. kirjoitti...

Minäkin pyyhin täällä kyyneleitä. Kirjoitat niin kauniisti. Isäsi on sinusta ylpeä. Isot halit

ratón kirjoitti...

Kaunista. Rakkaudella kirjoitettua, niin kaunista.

Elvira kirjoitti...

Kiitokset kommenteistanne. Olette ihania! <3 Aina välillä iskee kova tarve yrittää jäsentää ja ulkoistaa tätä surua, joka epämääräisenä möykkynä jäytää rintaa...

Anonyymi kirjoitti...

Hei Elvira!

Olen seurannut blogiasi jonkun aikaa ja halusin sanoa sinulle, että tämä kirjoituksesi oli todella kaunis ja liikuttava.Minulta valuivat kyyneleet solkenaan lukiessani..Mietin myös ukkiani, joka kuoli muutama vuosi sitten. Hänellä oli parkinsonin tauti ja oli todella kova paikka nähdä ihminen, joka ennen oli niin urheilullinen ja rakasti luonnossa liikkumista, siinä kunnossa. Hänen kuolema oli minulletodella vaikea paikka..Lähetän sinulle oikein paljon voimia surutyöhösi<3

Asun muuten itsekin Sveitsissä, Graubündenissä ja minulla on 1,5-vuotias poika :)

T. Heidi

ms kirjoitti...

En ole koskaan lukenut mitään näin kaunista.. Menin ihan sanattomaksi..

Suuri lämpöinen halaus!

MaaMaa kirjoitti...

Todella kaunis teksti enkeli-isästäsi.
Onneksi sinulla on ihania muistoja isästäsi, hän elää sinussa. Ja Rakkaus ei koskaan kuole!

Kun menettää vanhempansa, sitä tuntee itsensä niin pieneksi. Tuntuu, että sydän ja pää täyttyy asioista, kysymyksistä ja jutuista mihin vain äiti tai isä voisi vastata, tai auttaa. Tuntuu, että vasta kun heidät menettää, heitä tarvitsee enemmän. Siihen, että sattuu, auttaisi äidin halaus. Tai iskän puhallus. Ja kun sattuu niin paljon, se ettei heitä ole, niin ei ole mitään mikä lohduttaisi... :´(

Minä menetin vanhempani syövälle. Ensin äidin, syyskuussa 2006 ja sitten isän tammikuussa 2007. Näistä tapahtumista olen kirjoittanut paljon myös omaan blogiini, jos haluat käydä niitä lukemassa niin löytyy esim "vanhemmat" tägistä:
http://maamaamaailmalla.blogspot.com/search/label/vanhemmat

Tiedän miltä sinusta tuntuu ja haluan antaa suuren lämpöisen lohdutushalin! Isäsi katselee sinua pilven reunalta ja toivoo sinun jatkavasi elämääsi pää pystyssä ja onnellisena. Niin vanhemmat ovat aina meille halunneet, olivat he itse läsnä tai eivät.

<3

MaaMaa kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
MaaMaa kirjoitti...

tuosta linkistä jäi sana pois: eli viimeinen /v -pitäisi olla: /vanhemmat

Tiedän, että surun jakaminen auttaa, ja vertaistuki helpottaa. Siksi ajattelin laittaa linkin sinulle noihin minun tunteisiini vanhempien menettämisestä ..

Elvira kirjoitti...

Hauska tutustua Heidi ja kiitos kommentistasi ja osanotostasi. Onpa meillä monia yhdistäviä tekijöitä, suunnilleen samanikäiset lapset ja asut vielä suhteellisen lähelläkin. Tai Graubündenhän taitaa kyllä olla melkoisen suuri kantoni... no mutta naapurikantoni kuitenkin! Parkinson on kyllä sellainen sairaus, jota ei toivoisi kenellekään (jos nyt ylipäänsä voi kenellekään mitään sairauksia toivoa). Olen pahoillani, että ukkisikin ja te hänen lähimmäisinään jouduitte sen kokemaan. Omasta kokemuksesta tiedän, että isovanhemmankin menettäminen on äärimmäisen vaikea paikka.

Karkki: lämmin kiitos ja halauksia sinne Milanon suuntaankin <3

MaaMaa: suurkiitos viisaista sanoistasi <3 En voi ymmärtää miten olet selvinnyt molempien vanhempiesi menettämisestä ja vielä noin lyhyin väliajoin. En voi edes kuvitella miten vaikeaa se on ollut. Ja siltikin sinusta huokuu tekstiesi välityksellä uskomaton positiivisuus ja elämänhaluisuus, eikä tippaakaan katkeruutta. Olisinpa itsekin jonain päivänä noin vahva... Kiitos myös linkistä, käyn varmasti lukemassa. Ja vaikka tämä tuleekin jokusen vuoden myöhässä, niin haluaisin silti ilmaista sinulle osanottoni suuressa surussasi. Halauksia.

MaaMaa kirjoitti...

Kiitos :)
En tunne itseäni kovin vahvaksi, kyllä lohduttomuuskohtauksia tulee edelleen. Aina ihan yhtäkkiä arvaamatta.

Vanhempien kuolemat olen jotenkuten oppinut hyväksymään, sillä niissä tilanteissa se oli se parempi vaihtoehto heille. Mutta se, että he sairastuivat, on vaikea hyväksyä ja niellä. En usko, että siihen pystyny ikinä...

Luin joskus tosi hyvän viisauden ja se pitää niin paikkansa: "Kaiken, mitä olen elämästä oppinut, voin sanoa kahdella sanalla: Se jatkuu."

Onneksi! <3

Haleja tähänkin päivään sinulle! <3

Elvira kirjoitti...

Kiitos MaaMaa <3 En varmaan itsekään pysty koskaan hyväksymään isäni sairastumista. Hän kuten sinun vanhempasikin olivat kuitenkin vielä suhteellisen nuoriakin, ottaen huomioon, että nykypäivänä eliniänodote on kuitenkin huomattavasti korkeampi. Välillä tuntuu, että isovanhempiemme sukupolvi taitaa olla paljon pitkäikäisempää kuin vanhempiemme. Sen verran monta isän ja äidin serkkuakin olemme jo joutuneet hautaamaan. Voi kun voisikin tietää, että miksi näin piti käydä, siis syyn itse sairastumiseen. Myös isäni kohdalla kuolema on ollut helpompi hyväksyä, sehän oikeastaan armahti ja vapautti hänet näistä maallisista kärsimyksistä.

Kävin lukemassa osan vanhempiisi liittyvistä kirjoituksistasi. Olet kirjoittanut heistä erittäin kauniisti. Kyyneleet valuivat ihan valtoimenaan. Sinulla on ollut todella ihanat vanhemmat...

MaaMaa kirjoitti...

Kiitos Elvira <3
Ja ihan totta, minustakin tuntuu että isovanhempiemme elinikä on pidempää kuin vanhempiemme. Mulla on isoäiti vielä elossa, täyttää kuukauden päästä 90vuotta. Hänen kolmesta lapsestaan vain 1 on elossa ...
Vanhemman veljeni lapsilla on vain yksi isovanhempi elossa, mutta kaksi isoisoäitiä!

Elämä on ihmeellistä ...

Elvira kirjoitti...

MaaMaa: niin on...