Haaste ja tunnustus

Kiitos Marille haasteesta ja tunnustuksesta! En kylläkään tunne jälkimmäistä ansainneeni, kun bloggaajana olen vielä ihan vihreä ja oma tyylikin on pahasti hakusessa, mutta kiitos joka tapauksessa!!!

Haaste menee seuraavasti: 
Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:
Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen
Kopioi kuva ja liitä blogiisi
Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
Anna tunnustus seitsemälle
Linkitä nämä blogissasi
Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta


1.  Minulla on alkava vauvakuume. Vielä kuukausi tai pari sitten en uskonut haluavani enempää lapsia. Kukaan muu ei tiedä tästä, ei edes mieheni. Vielä.


2. Opiskeluaikoina toiveammattini oli kotiäiti. Haaveen toteuduttua en olekaan enää niin varma, että se on minun juttuni...


3. Valitsin opiskelupaikkani osittain sillä perusteella, ettei tarvinnut ostaa ja päntätä pääsykoekirjoja, vaan lukiossa luetut kirjat riittivät.


4. Rakastan espanjan kieltä ja espanjalaisia elokuvia.


5. Olen asunut Espanjassa ja voisin asua siellä tulevaisuudessa uudestaankin.


6. Pidän todella paljon matkustamisesta, mutta lähteminen on minulle äärimmäisen vaikeaa.

7. Olen kissaihminen, mutta lemmikkinäni on koira. Mieheni ei voi sietää kissoja.


Haasteen ja tunnustuksen laitan eteenpäin seuraaville bloggaajille 
Karkki, Calendula, Anne, Piccolina


Seitsemän sijasta haaste ja tunnustus lähti toimestani siis vain neljälle, mikä minulle anteeksi suotakoon. Monet seuraamani bloggaajat kun näyttävät jo tämän tunnustuksen ja haasteen saaneen ja siihen vastanneen :) 

Ihana päivä!

Tänään olen onnellinen! Ja ihan ilman sen erityisempää syytä.

Kokeilimme ensimmäisen kerran vain yksiä päiväunia. Osasyyllinen tähän oli miehen sisko C., joka tuli kylään juuri aamupäiväunien aikaan. Enpä hennonnut kieltääkään, kun toinen niin harvoin pääsee veljentyttöään näkemään. C. nimittäin asuu Genevessä, josta on meille monen tunnin auto- tai junamatka.

Kokeilu meni paremmin kuin olisin ikinä uskonut! C:n ollessa kylässä tyttönen ei edes muistanut olevansa väsynyt, vaan iloisena leikki tätinsä kanssa. Lounaskin upposi paremmin kuin hyvin C:n läsnäollessa. Saisi minun puolestani tulla useamminkin neitiä viihdyttämään!

Odotin, että iltapäiväunet olisivat olleet normaalia pidemmät, kun aamupäiväunet jätettiin nukkumatta. Mutta eihän tuo tyttönen nukkunut kuin hieman reilun tunnin kuten yleensäkin.

Iltapuurolla neiti alkoi olla jo todella väsynyt, mutta söi mukisematta. Nukahtikin yöunille melkolailla ongelmitta, vaikka vähän muuta pelkäsin. Oma olo on jotenkin paljon parempi ja energisempi kun ei ole tarvinnut tänään noiden nukkumisten kanssa taistella!

Iltapäivällä kävimme lähipuistossa ihastelemassa sorsia ja nokikanoja. Neiti voisi katsella niitä vaikka koko päivän! Ovat todella pop tällä hetkellä. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään myös näitä karvaisia naapureitamme:

Lämpömittari näytti uloslähtiessämme 20 astetta. Sen verran olivat kumminkin sormet jäässä niin äidillä kuin tyttärelläkin, että olisi kyllä ollut jonkinlaisille käsineille jo tarvetta. Pitäisiköhän hommata uusi lämpömittari vai olenkohan vaan niin tottunut kesän jäljiltä helteisiin, että 20 astetta tuntuu hyytävän kylmältä?!

Syntymäpäivää odotellessa

Kylläpä väsyttää. Pitäisi mennä nukkumaan, onhan kellokin jo vaikka mitä (23.30). Jotenkin sitä ei vaan osaa tai itse asiassa viitsi. Nämä iltahetket kun ovat oikeastaan sitä ainoaa omaa aikaa. Voi olla möllötellä vaan tai olla vaikka olematta. Jos menen ajoissa nukkumaan, niin sehän tarkoittaa sitä, että kohta on jo taas seuraava päivä ja pitäisi olla taas pirteänä vääntämässä aamupalaa, lounasta, välipalaa, illallista, viemässä ulos, vaihtamassa vaippaa, leikkimässä, vahtimassa, kieltämässä...

Rankkaa tämä kotiäiteys. Ei ole lakisääteisiä kahvitaukoja eikä työpäivänpituuttakaan mikään laki säätele. Huomattavasti rankempaa siis kuin päivystää toimistossa klo 8-16. Siitäkin kun on kokemusta. Sieltä edellisestä elämästä.

Viime päivät ovat menneet tyttären ensimmäistä syntymäpäivää valmistellessa. Tarjottavia ja koristeluita on suunniteltu ja kaupoissa juostu etsimässä raaka-aineita, tarjoiluastioita, leivoshaarukoita, espressolusikoita (niitä sellaisia normaalia kahvilusikkaakin pienempiä) ja kaikenlaista muuta puuttuvaa tilpehööriä. Nimenomaan etsimässä. Löytäminen on täällä aina yllättävän vaikeaa...

Ei vaan, kyllä sitä jotain on löytynytkin. Sattuivatpa vielä olemaan lähikaupassa lasiastiastot 50 prosentin alennuksessa. Tuli sitten hamstrattua lasilautasia ja maljoja tarjoiluastioiksi. Meillä on tähän asti ollut käytössä astioita lähinnä miehen poikamiesvuosilta eli peruslautasia, laseja ja mukeja, eikä mistään tarjoiluastioista tietoakaan. Nyt vaan pitäisi keksiä, että mihin kaappiin nämä saa tungettua. Modernissa mutta ah niin epäkäytännöllisessä avokeittiössämme kun on niin onnettoman pienet säilytystilat!

Espressolusikatkin löytyivät lähimarketista. Ostin halvimmat mitä löytyi, kun eipä niille ole arkena juuri käyttöä. Omaan makuun on espresso turhan tujua, joten tulee juotua sitä kyllä todella harvoin.

Kotona kiinalaisvalmisteisia lusikoita tarkemmin tutkiskellessani huomasin, että ne ovat krominikkeliä. Onkohan tuo kuinka yleistä? Nikkeli vaan aika pahasti kalskahtaa korvaan. Tulee heti mieleen rihkamakorujen aiheuttama nikkeliallergia. Mutta myös entisen työkaverin kädet, jotka olivat ruvella pelkästä nikkeliä sisältävien kolikoiden käsittelystä! Pitääkö tässä nyt sitten vaan ristiä kädet ja toivoa, ettei vieraiden joukossa ole ketään nikkelille herkistynyttä? Vai pitäisikö sittenkin käydä ostamassa ne kalliimmat lusikat...?

Neidin syntymäpäiville on näillä näkymin tulossa vain aikuisvieraita. Äidillä on tästä tietenkin tunnontuskia... Mahdollisesti rääppijäisiin tulisi yksi lapsikin, jos vaan tervehtyy flunssasta. Toisaalta tekisi mieli kutsua myös ne pari muutakin lapsiperhettä, jotka täällä tunnemme, toisaalta eivätpä hekään ole meitä omille päivilleen kutsuneet. Tavallaan pidän siitä ajatuksesta, että pikkuneitimme on juhlien ainoa lapsi. Saapahan ainakin osakseen kaikkien jakamattoman huomion. Toisaalta taas tuntuu siltä, että minkälaiset syntymäpäiväjuhlat ne sellaiset ovat, joissa ei ole paikalla muita lapsia... Onpas tämä vaikeaa :)

Mies on taas työmatkalla, pikkuneiti nukkuu rauhallisesti omassa sängyssään ja koira kuorsaa jaloissa. Kai se on tästä itsekin sänkyyn jouduttava. Vaan jospa sitä ehtisi vielä väsätä vaikkapa syntymäpäiväkortin ennen sitä...?

Hyvää yötä ja viikonloppua!

Talvi tuloo

Koti-Suomessa on kuulemma tänään sadellut lunta! Täällä talven lähestymisestä kertoo se, että aamuisin elohopea jää sinne 10 asteen tietämiin. Iltapäivällä päästään nauttimaan edelleen parinkymmenen asteen lämpötiloista. 

Voi miten kaipaankaan Suomesta sellaisia kuulaan raikkaita syysaamuja, syksyisen metsän tuoksuja ja värejä!!! Tänäaamuna vaunulenkkeillessämme neidin kanssa kohti jokaviikkoista äiti-lapsi -tapaamista saimme syksyn tuoksujen sijasta hengitellä autojen pakokaasuja ja katupölyä. Vuorilta puhaltanut kirpeähkön navakka laskutuuli yritti kyllä tehdä parhaansa hiukkaskoktailin laimentamiseksi. Vaan minnepä ne saasteet täältä laaksosta. Sedimentoituvat järveen, värjäävät talot harmaiksi, kulkeutuvat kotiin kengänpohjissa, pujahtavat sisään avoimista ikkunoista... No, ainakin auringonlaskut ovat komean punaisia hiukkasverhon läpi!

Pikkuneiti sai tänään taas monta uutta vauva- ja taaperokaveria. Äidillekin löytyi juttuseuraa, tosin jälleen kerran lähinnä muista ulkkiksista. Yllätys, yllätys. Pääsen jälleen reenaamaan umpiruostunutta venäjän taitoani: Я не говарю по-русский...

Kielikurssitkin ovat taas startanneet kesätauon jälkeen. Alkoivat jo viime viikolla, mutta tuli oltua reissussa. Tänään pääsin paikalle toteamaan, ettei jäljellä ollut yhtään tuttua naamaa opettajan lisäksi. Ei ollut kukaan tuttu päättänyt laillani pitää välivuotta kieliopinnoista.

Anopin piti tulla neitiä hoitamaan jo 15.30, mutta tavoilleen uskollisesti saapui paikalle puolituntia myöhässä. Onneksi olin suunnitellut aikataulut sen verran väljiksi, ettei tuollainen puolen tunnin heitto tuntunut missään.

Paluumatkaan sain tuhrautumaan reilun tunnin. Reippailin asemalle jalan vartin verran vain todetakseni, että juna oli lähtenyt oletettavasti muutamaa minuuttia aiemmin. Ja seuraavaa sai odotella 25 minuuttia. Pitänee seuraavalla kerralla astella ripeämmin. Tai yrittää olla jäämättä suustaan kiinni mukavan ruotsalaisrouvan tai kolmen lapsen kosovolaisäidin kanssa.

Kotona kaikki oli ok. Neiti oli syönyt kaiken mitä pitikin, jopa enemmänkin ja nukkumaankin oli käynyt suuremmitta ongelmitta. Ei ollut itkeskellytkään enää lähtöni jälkeen. Toivottavasti sujuu yhtä hyvin jatkossakin tämä järjestely!

Poissaoleva isä

Voihan veetu! Olo on edelleen vetämätön ja kuumeinen. Juuri sain taistella lapsosen päiväunille. Suostui nukahtamaan vasta puoli tuntia normaalia myöhemmin. Taas heittävät rytmit häränpyllyä.

Miehellä on vapaapäivä, kuten eilenkin, mutta eiköhän se keksinyt taas jonkun hyvän syyn häipyä paikalta. On juuri tänään pestävä auto, joka on edellisen kerran pesty viime keväänä. Olisin toivonut, että mies olisi edes tämän kerran ymmärtänyt, että tarvitsisin hieman lepoa. Sanoi kyllä lähtiessään, että älähän liiaksi aherra, että hän auttaa sitten kun palaa kotiin. No en kyllä aikonutkaan tehdä muuta kuin parittaa pestyt sukat ja viikata alusvaatteet laatikoihinsa. Siis sen lisäksi, että ruokin lapsen, leikin hänen kanssaan, katson hänen peräänsä, laitan päiväunille... Että se siitä lepäämisestä.

Haa, mies soitti juuri. Mutta ei suinkaan mistään autonpesupaikalta, vaan paikallisesta kodinelektroniikkaa myyvästä liikkeestä. Oli pongannut sieltä edullisen videokameran ja kyseli, että olisiko minulle sille tarvetta... Olinhan toki jonkun kerran sitä ääneen miettinyt, miten mukavaa olisi kuvata tytärtämme muutenkin kuin digipokkarilla. Mutta että juuri tänään piti mennä sitä kameraa sitten etsimään? Miehet...

Onhan tuossa kaksilahkeisessa kyllä omat hyvätkin puolensa. Lupasi valmistaa tänä iltana sienirisottoa päivälliseksi. Sitä vartenhan tarvitaan tietenkin valkoviiniä. Eli ihan pakko olisi käydä vielä kaupassakin. *huokaus* Kunhan ei nyt sitten saisi siihen operaatioon menemään koko iltaa.

Olisi kauhean ihanaa, jos mies voisi joskus viettää aikaansa lapsensa kanssa. Siis ihan olla vaan kotona, leikkiä ja katsoa perään. Ja tehdä sen oma-aloitteisesti. Joka kerta, kun tarvitsisin puoli tuntia tai tunnin omaa aikaa tehdäkseni jotain (yleensä kotihommia), ja pyydän miestäni katsomaan lapsen perään, lapsi poikkeuksetta päätyy yksinään leikkikehäänsä itkeä tillittämään. Ja minähän se sitten olen, joka häntä lohduttaa tai ottaa syliin siinä omien toimieni ohessa. Lapsiparka. Sai isäkseen miehen, joka ei osaa olla hänen kanssaan. Kun mies on vapaalla ja itselläni on jotain menoa, niin että lasta tarvitsisi jonkun hoitaa, ehdottaa mieheni anopin, siis oman äitinsä, kutsumista paikalle. Ei halua itse edes yrittää. Raivostuttavaa.

Minkähänlaisia psykologisia vammoja tästä lapsiparalle aiheutuukaan...?