torstai 6. toukokuuta 2010

Isää ikävä

Isän poismenosta on reilu viikko.

En ole täysin sisäistänyt tapahtunutta. En vaikka isä ehti sairastaa useamman vuoden. En vaikka alusta alkaen tiesimme, että parantavia lääkkeitä ei ole. En vaikka hiljaa olen surrut isäni kohtaloa kaikki nämä vuodet ja tuntenut hitaan luopumisen korventavaa tuskaa.

Kuvittelin olevani valmis, valmistautunut kohtaamaan väistämättömän, päästämään irti. Olin väärässä. Tämä tuli vastaan aivan liian varhain, liian yllättäen.

Ehdin onneksi paikalle pitelemään kädestä, silittämään tukkaa, suukottamaan rakkaita kasvoja. Isän tyttö.

Lohtua suo vain se, että nyt isä on jälleen vapaa. Vapaa kivuista, pyörätuolista, sairaalasängystä, oman ruumiinsa vankilasta. Ruumiin, josta hän piti aina niin erinomaisen hyvää huolta. Urheiluhullu.

Isä nukkui pois puolenyön jälkeen, 60-vuotispäivänään. Päivänä, jota hän ei ikinä uskonut näkevänsä.

11 kommenttia:

ebrufin kirjoitti...

Otan osaa suruusi Elvira.

Notorious C.H.I.C. kirjoitti...

Osanottoni ja jaksamista koko perheelle. Toivottavasti lohduttaa, että sait olla isäsi tukena viimeisinä hetkinä, se on varmasti ollut hänelle hyvin tärkeää. Paljon paljon voimia.

Elvira kirjoitti...

Kiitos ebrufin ja Vera <3

Helena Ruotsala kirjoitti...

Jaksamista. Oma isäni kuoli minun syntymäpäivänäni, joten syntymäpäivillä on sen jälkeen ollut ihan erityinen sävy. Olimme myös sairaalassa hänen luonaan jättämässä jäähyväisiä; se oli tärkeää meille kaikille.

Elvira kirjoitti...

Kiitos Helena. Minullekin oli todella tärkeää olla saattamassa ja hyvästelemässä isää. Onneksi tuhkapilvi hälveni juuri parahiksi ja ehdin paikalle. Aikamoinen kohtalon oikku, kun tällainen tapahtuma sattuu juuri merkkipäivänä. Onko isäsi kuolemasta kulunut jo kauankin aikaa?

finkinja kirjoitti...

Lämmin osanotto Elvira

Elvira kirjoitti...

Kiitos finkinja <3

Stazzy kirjoitti...

Osanotot täältäkin, paljon voimia surusi läpikäymiseen.

Elvira kirjoitti...

Kiitos Stazzy <3

Helena Ruotsala kirjoitti...

Isän kuolemasta on yli 10 vuotta, mutta yhä se tulee usein mieleen - samoin kuin äidin kuolema, se erityisesti näin äitienpäivänä.

Elvira kirjoitti...

Niin kai se on, että eivät suru ja ikävä koskaan katoa, laimenevat korkeintaan...