Vauvantuoksuista arkea

Ovat olleet aika kiireisiä nämä ensimmäiset kolme viikkoa kahden lapsen äitinä enkä ole koneelle juuri ehtinyt kuin uutisia lukemaan. En vaikka minulla oli täällä kymmenen päivän ajan lastenhoitoapuna niin äitini kuin siskonikin ja miehelläkin oli saman verran isyyslomaa. 

Tai ehkä kiireinen ei ole oikea sana. Ennemminkin olen käyttänyt aikani johonkin muuhun kuin koneella istuskeluun. 

Olen nauttinut ihanan verkkaisista ja suloisista imetyshetkistä, ihastellut, nuuhkinut ja paijaillut syliini nukahtanutta vastasyntynyttä, suputellut helliä sanoja hänen pikkuruisiin korviinsa, ihmetellyt hänen harmaita silmiään, jotka tietyssä valossa näyttävät ihan sinisiltä (toiveajattelua). Kaikki on ollut tällä kertaa niin paljon helpompaa ja stressittömämpää. Imetys sujuu, ei ole tarvinnut ryhtyä sen ohella pumppailu- ja pullojenpesurumbaan kuten esikoisen kanssa, sillä tämä kakkonen oppi lähes heti oikean imetysotteen ja oli muutenkin jo heti aluksi paljon virkeämpi tapaus kuin esikoinen. 

Tosin esikoisen puolustukseksi pitää sanoa, että hänen kohdallaan synnytyskin oli huomattavasti rankempi ja hänen suunsa rakenteellisen ongelman vuoksi imuotteen kanssa oli ongelmia, maidonnousu kesti kauemmin ja esikoisen paino laski liian paljon jo laitoksella, mikä teki hänestä vieläkin uneliaamman ja laiskemman imijän. Itse olin tästä kaikesta kovin stressaantunut eivätkä synnytyksen jälkeiset viikkoja kestäneet kivut ja toistuvat rintatulehdukset helpottaneet tilannetta yhtään. En siis oikein esikoisen alkuaikoina osannut hänestä juuri nauttia, vaan pelkäsin, stressasin, tunsin itseni epäonnistuneeksi, olin alakuloinen ja älyttömän väsynyt ja vauvanhoitokin tuntui kauhealta taakalta. Tällä kertaa asiat ovat onneksi menneet toisin ja olenkin siitä todella kiitollinen.

Esikoisellakin on ollut niin paljon seuraa sekä Suomen vieraista että omasta isästään, ettei ole onneksi kauhean paljon äitiä leikkikaverikseen kaipaillut. Jokunen kyynel on toki vuodatettu sen takia, että äiti on niin kovasti kiinni pikkuveljen hoidossa, mutta pahemmat mustasukkaisuusdraamat on ainakin toistaiseksi vältetty. Kovasti tykkää neiti pikkuveljestään ja olisikin häntä kaiken aikaa hoitamassa, hellimässä ja herättelemässä. Saa nähdä muuttuuko tilanne paljonkin nyt, kun vieraat ovat lähteneet ja isäkin palannut töihin.

Olen tarkoituksella välttänyt perheenjäsenieni kuvien julkaisemista blogissani, neidistäkin olen julkaissut täällä vain muutaman kuvan, ja aion jatkaa samalla linjalla edelleenkin, mutta pakkohan minun on nyt ainakin yksi kuva uusimmasta kullanmurustamme julkaista...

Pikkuveli kahden päivän ikäisenä

Synnytyksestä on nyt reilut kolme viikkoa ja toipuminen on ollut tällä kertaa todella nopeaa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen en pystynyt istumaan tai liikkumaan kivuitta moneen viikkoon kipeän häntäluun takia, mutta tällä kertaa olo oli jo laitoksella niin hyvä ja kivuton kuin en olisi synnyttänytkään! 

Synnytys oli nopea ja suhteellisen kivuton, vaikken mitään kivunlievitystä saanutkaan. Ensimmäisestä tuntemastani supistuksesta kului seitsemisen tuntia vauvan syntymään. Ensimmäiset 4-5 tuntia supistukset tulivat vielä suhteellisen harvoin (8-12 min. välein) eivätkä olleet mahdottoman kipeitä edes, mutta riittivät silti avaamaan kohdunsuuta hämmästyttävät kuusi senttiä. Sairaalaan saavuimme kaksi tuntia ennen vauvan syntymää. Istukan kanssa tuli sitten hieman ongelmia, mutta ehkäpä kerron siitä enemmän toisella kertaa.

Hän on täällä!!!

Niin siinä sitten kävi, että poika päätti syntyä täsmällisesti laskettuna aikana eli heinäkuun 7. voimakkaan ukkosmyräkän säestämänä. Mies epäili minun vain kuvittelevan, kun kyseisenä päivänä totesin hänelle, että supistelee ja voipi tulla lähtö synnytysklinikalle: kukapa nyt laskettuna aikana synnyttäisi. Mutta niin siinä vaan sitten kävi :) Seitsemän tuntia ensimmäisestä tuntemastani supistuksesta ja hän oli jo sylissäni <3

Ihanan kultamurumme strategiset mitat olivat 3400g, 49cm ja pipo 35cm. On ihan isänsä näköinen mutta muuten terve ;)

Lupaan kirjoitella enemmän synnytyksen kulusta paremmalla ajalla.

Juhannushäät Italiassa

Edellisessä postauksessa kirjoitin epäonnisista nettiostoksistamme ja kuinka edelleen odottelimme vauvansänkyä saapuvaksi. Se tuli viimeinkin perille, kolme viikkoa myöhässä... Kävimme heti paketin sisällön läpi mahdollisten puutteiden vuoksi vain huomataksemme, että yksi laidoista oli rikki. Miten meillä voikin olla aina niin huono onni näiden nettiostosten kanssa... En ymmärrä!

Nettikaupan asiakaspalvelusta luvattiin toimittaa ehjä laita. Sen piti olla jo tiistaina perillä, mutta eipä näkynyt. Mutta eilen torstaina se vihdoin saapui, tai siis ne: olivat sitten lähettäneet varmuuden vuoksi kaksin kappalein... Harmi vaan, että varalaidat olivat sen verran erilaisia alkuperäiseen verrattuna, ettei sängyn kokoaminen meinannut onnistua millään. Onneksi lopulta keksimme oivan patenttiratkaisun ja sänky saatiin kasaan vääränpituisista ruuveista/rei'istä huolimatta.

Sitten hieman positiivisempiin tapahtumiin: mieheni eno ja hänen pitkäaikainen naisystävänsä saivat virallisesti toisensa viime lauantaina Sesto Calendessa Italiassa. Mekin pääsimme paikanpäälle tärkeää tapahtumaa todistamaan, vaikkakin epäsveitsiläiseen tapaan hieman alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Onneksi morsiankin saapui vihkipaikalle vasta samaan aikaan kanssamme niin emme menettäneet mitään olennaista... Itse olisimme kenties olleetkin ajoissa perillä, mutta olimme sopineet ajavamme Italiaan yhdessä appivanhempien ja kälyn kanssa ja nämä saapuivat meille puolituntia sovitusta aikataulusta myöhässä. Lisäksi appiukko halusi välttää muutaman minuutin jonottamisen rajalla ja valitsi pienemmän raja-aseman, joka lisäsi ajomatkaa kyllä melkoisesti. Köröttelimme lisäksi hyvän matkaa kapealla tiellä traktorin perässä ja juutuimme vielä liikenneruuhkaan juuri ennen Sesto Calendea...

Intiimi siviilivihkiminen tapahtui kaupungintalon sisäpihalla, auringonpaahteelta suojaavan suuren puun juurella. Taustalla välkehti turkoosiakin turkoosimpi Ticino-joki... Sää oli oikein kaunis, aurinkoinen mutta ei tukahduttavan kuuma, niin että en läkähtynyt isoine mahoineni. Paikalla olivat vain puolisoiden lähisukulaiset, muutama ystävä ja parin 7-vuotias koiravauva. Hääparia ilmiselvästi jännitti, mutta heidät henkilökohtaisesti tuntenut vihkijä sai muisteloillaan tunnelman vapautumaan. Kaikki olivat oikein iloisia, paitsi ehkä sulhasen 86-vuotias äiti, joka oli hieman surumielinen, kun joutui "luopumaan" pojastaan. Tähän asti poika on käynyt lähes päivittäin äitinsä luona milloin syömässä, milloin viemässä hänelle pyykättävää, käyttämässä äitiä asioilla ja niin edelleen, ja nyt äiti pelkää, ettei hänestä enää ole hyötyä, kun pojalla on samassa taloudessa asuva vaimo... (Pari muuten muutti yhteen vain hieman ennen häitään, vaikka ovatkin seurustelleet jo lähes kaksi vuosikymmentä!) 

Vihkimisen jälkeen ajoimme Rancoon Lago Maggioren rannalle. Häälounas tarjoiltiin aivan ihanan il Sole di Ranco -ravintolan pergolassa, johon kävi ihanan vilvoittava tuulenvire järveltä.

Ruoka oli sanoinkuvaamattoman hyvää!

Illalla ennen kotiinlähtöä kävimme vielä kylässä parin uudessa asunnossa. Se oli aivan valloittavan ihana pienkerrostalon kattohuoneisto ranskalaisine parvekkeineen ja vehreine jokinäkymineen. Kyllä kelpaa parin siellä aloitella aviotaivaltaan.

Kaksi viikkoa

Enää kaksi viikkoa jäljellä laskettuun aikaan... Jännittää... Jännittää miten synnytys sujuu tällä kertaa, milloin tulee lähtö, alkaako synnytys taas vesien menolla vai pitääkö kellottaa supistuksia, kuinka nopeasti nonna ehtii lapsenvahdiksi, miten neiti ja isi pärjäilevät kotona sairaalassaoloaikanani, sujuuko imetys, minkälainen persoona tämä tulokas onkaan...

Paljon olisi vielä tehtävääkin; vasta osa vauvanvaatteista on pesty, osa on edelleen ostamattakin, kun olen odotellut alennusmyyntejä, hoitonurkkaus on järjestämättä, hoitotaso odottelee vielä pahvilaatikossa kellarissa, samoin sitteri, netistä tilaamamme pinnasänky on edelleen matkalla, ollut jo reilut kaksi viikkoa, vaikka sveitsiläinen nettikauppa lupaili toimitusta seuraavana työpäivänä... Onneksi olen sentään saanut pestyä neidiltä periytyvien vaunujen ja turvakaukalon tekstiilit, voihan vauva nukkua ensialkuun vaikkapa vaunukopassa. Ja onhan tuolla kellarissa vielä neitiä odotellessani ostamani suomalaisen äitiyspakkauksen laatikko patjoineen, jos niikseen tulee.

Meillä onkin melkoisen huonoja kokemuksia nettiostoksista: jos tilaat jotakin Sveitsin ulkopuolelta säästämistarkoituksessa, melko varmasti lätkäisevät tullaus- ja käsittelymaksuja 30 frangin verran (esim. kestovaipat, rintareppu). Kun tilaat Sveitsistä, niin sinulle toimitetaan vääriä tuotteita (talvirenkaat kesärenkaiden sijasta, väärä modeemin malli), jotain puuttuu paketista, pakettia ei ikinä kuulu (vaikka asiakaspalvelun mukaan se on lähetetty), vauvanhoitotuotteet haisevat tupakansavulle, nettisivuilla luvatut toimitusajat eivät pidä paikkaansa, tuote, jota nettisivun mukaan on varastossa tilaushetkellä, onkin yllättäen loppunut. Ei aina oikein jaksaisi. Vaihtoehtona olisi tietenkin keskittää hankinnat paikallisiin kauppoihin, mutta niiden valikoimat ovat suppeammat ja hinnat usein korkeammat. Siksi olemmekin viime aikoina tilanneet usein tavaroita joko italialaisista nettikaupoista tai muista EU-maista ja pyytäneet toimittamaan ne Italian sukulaisten osoitteisiin. Toistaiseksi on toiminut hyvin, toimitukset ovat nopeita eikä tähän mennessä mitään ole kadonnut matkalla.

Tulipas tästä taas aikamoinen valitusvirsi, suokaa anteeksi :)

Muistaakohan joku vielä kun taannoin kyselin, josko kukaan tunnistaisi ystävältäni saamaani kasvia. Tänä kesänä ko. kasvi päätti yllättää minut iloisesti kera keltaisten kukkien. En edelleenkään tiedä, mikä kasvin nimi mahtaa olla...

Tautinen toukokuu

Tänä vuonna toukokuuhun on mahtunut kaikenlaista: miehen työreissu, äitini ja siskoni vierailu, ärhäkkä virustauti, neidin ensimmäinen korvatulehdus, käynti päivystävän lastenlääkärin luona sairaalassa (Civico) ja pari päivää myöhemmin omalla lastenlääkärillä, koiran kaksi normaalia rankempaa epilepsiakohtausta ja jopa lätkän maailmanmestaruus.

Neidin pitkään ja hartaasti odottama vieras eli mummi oli ehtinyt olla meillä kylässä vain pari päivää, ennen kuin neiti alkoi yskiä ja pian kuumekin kohosi reippaasti yli 40 asteen. Siinä vaiheessa ei kelvannut enää kuin mamman syli. Taudin pahin vaihe osui tietenkin viikonloppuun. Neiti oli uninen, veltto ja haluton, eikä oikein enää juonutkaan, joten ei muuta kuin soitto päivystykseen, josta meidät pyydettiinkin heti näytille. Pitkän ja hikisen odottelun jälkeen lastenlääkäri kurkkasi kurkkuun (kuulemma punoitti) ja vaati sitten lähes nestehukasta kärsivää lasta pissaamaan pottaan. Puolen tunnin odottelun ja pakkojuottamisen jälkeen pottaan tuli kaksi pisaraa pissiä, joka ei kuitenkaan riittänyt laboratorion tarpeisiin, joten ei muuta kuin istuntoa jatkamaan - sillä seurauksella, että pottaan valui sulanut suppo ja istunto oli aloitettava alusta. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen pissaa oli kertynyt tarpeeksi, sitten odoteltiin vielä  ikuisuus tuloksia labrasta. Olisin kyllä voinut vaikka vannoa, että näyte olisi puhdas ja niinhän se olikin. Lääkäri lähetti meidät kotiin ja kehotti jatkamaan hoitoa parasetamolilla ja ibuprofeenilla. Eli aika turha reissu, kuumelääkkeitä olin toki osannut antaa ihan ilman lääkärin määräystäkin.

Kaksi päivää myöhemmin kuume oli edelleen korkea, joten menimme oman lastenlääkärimme pakeille. Tulos: tulehdusarvot korkeat, ärhäkkä korvatulehdus molemmissa korvissa ja kymmenen päivän antibioottikuuri. Onneksi olemme näinkin pitkälle selvinneet ilman moista vitsausta.

Tässä vaiheessa omakin kurkku oli jo kipeä ja yskä vaivasi, kuumetta ei sentään missään vaiheessa tullut, vaikka olo nuutuneelta tuntuikin. Yhdeksän päivän yskimisen jälkeen suuntasin sitten gynekologini suosituksesta itsekin lääkäriin, mutta verikokeiden perusteella kyseessä oli virustauti, joten eipä lääkärillä sitten ollut muuta lääkitystä tarjota kuin oireita helpottavia troppeja. Onneksi sentään joitakin sellaisiakin löytyi, joita saattoi raskaanakin käyttää.

Harmillisesti tauti siis sattui juuri äitini ja siskoni vierailun aikaan. Vaikka toisaalta se oli tietysti hyväkin, ettemme olleet neidin kanssa ihan kahdestaan potemassa ja pääsin itsekin hieman lepäilemään. Mummin kanssa ehdimme sentään parina päivänä puistoilemaan ja pikavisiitille Luganoonkin ennen neidin sairastumista, mutta muutamaa päivää myöhemmin joukkoomme liittynyt siskoni joutui viettämään lähes koko lomansa kanssamme sairastuvalla paria omatoimiretkeä lukuunottamatta.

Toivuimme ulkoilukuntoon oikeastaan vasta vieraidemme kotiinpaluun jälkeen. Lähes puolet toukokuusta siis meni ohitse sairastellessa, samoin CILS-kokeeseen valmistavat italian lisätunnit. Voihan kokeeseen tietenkin valmistautua kotioloissakin, jos joskus vaan saisin jokusen hetken olla ylhäisessä yksinäisyydessäni... Pitänee istuttaa neiti television ääreen piirrettyjä katsomaan ellei kukaan kerkeä lapsenlikaksi. Onneksi koepäivä on vasta ensi viikolla. Kielioppia olisi ihan pakko kerrata ja ehkä kirjoittamistakin hieman treenata.

Laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti. Siihen on aikaa enää puolitoista kuukautta. Hurjaa! Viimeksi neitiä viimeisilläni odottaessani anoppi teloi nilkkansa kaatuessaan sateesta liukkaalla Comon katukiveyksellä ja joutui leikkaukseen. Tällä kertaa hänellä on todettu sappikiviä, tosin ilman sen suurempia oireita tai kipuja.  Niitä todettiin ensin miehelläni terveystarkastuksen yhteydessä, kun lääkäri alkoi tutkia tarkemmin poikkeavien maksa-arvojen syytä. Koska anopin isälläkin on sappikiviä ollut, niin anoppikin halusi käydä tarkastuttamassa oman sappensa ja olihan siellä niitä ja vielä melko kookkaita. Lääkärin mukaan ne olisi hyvä poistaa/hajottaa jo etukäteen ennen kuin mitään oireita tulekaan. Onneksi kirurgin mielipide oli, ettei kyseessä ole niin kiireinen tapaus, etteikö operaatiota voisi tehdä vaikkapa vasta syksyllä. Olisipa ollutkin aikamoista tuuria, jos anopista ei olisi ollut apua tulevankaan vauvan hoidossa.

Edellisessä postauksessani olimme lähdössä Vareseen sukulounaalle. Kohteeksi paljastui sittemmin yksi Varesen Sacro Monten ravintoloista. Aivan ihana paikka. Söin ehkä elämäni parhaan gnocchiannoksen kera tattien. Arvailuni mieheni enon salavihkimisestä osoittautuivat vääriksi, mutta sen verran tiedämme nyt enemmän, että häitä juhlitaan 25.6. Toivottavasti pääsemme paikalle.