tiistai 15. joulukuuta 2009

Kerrostalossa asumisen ihanuudesta

Suomalaisten sanotaan usein unelmoivan omakotitalosta järven rannalla (pikku)kaupungin keskustassa.

En tunnista tästä itseäni (vaikka asummekin lähes järven rannalla ja kyläpahasen "keskustassa"): lapsuusvuosien jälkeen en ole haaveillut omakotitalosta. En sen jälkeen kun vanhempani hankkivat aidon - ja lähes alkuperäisessä kunnossa olevan - rintamamiestalon. Ei kiitos, minulle kelpaa kyllä huomattavasti vaivattomampi kerrostaloasuminen (nimimerkillä peukalo keskellä kämmentä). Tai miksei jossain elämänvaiheessa rivarinpätkäkin... Kunhan ei tarvitse asua jatkuvan remontin keskellä!

En ole koskaan välittänyt puutarhanhoidosta, saati sitten lumitöistä. Harvat viherkasvinikin, jopa kaktukset, olen onnistunut tappamaan joko liialla tai liian vähällä kastelulla eräitä poikkeuksia lukuunottamatta, jotka sinnittelevät hengissä joko kitukasvuisina tai jotenkin muulla tavoin muotopuolina. Kuten vaikkapa rahapuu, joka kasvaa kyllä pituutta, liiaksikin, mutta pudottaa lehtensä. Eli ei kiitos, en halua punaista tupaa ja perunamaata!

Tällä hetkellä asumme kerrostalossa, mutta meillä on kuin onkin oma pieni piha. Mies sen halusi, koiraa ja lasta varten... Hoidettavana on onneksi vain nurmikko ja rivi tuijia. Ehkä tuosta vielä selvitään...

Vannoutuneelle kerrostaloasumisen kannattajalle on kylläkin viime aikoina huolestuttavasti alkanut hiipiä mieleen epäilys sen suhteen, että onko tämä asumismuoto sittenkään perheellemme se oikea ja ihanteellisin.

Olimme tottuneet edellisessä asunnossamme pienkerrostalon rauhaisaan ilmapiiriin: seinänaapuria ei ollut ja yläkerran huoneisto toimi eläkeläispariskunnan loma-asuntona.

Täällä kaikki on toisin. Kaikki asunnot ovat vakituisessa asuinkäytössä paitsi meidän yläpuolellamme sijaitseva asunto, jossa pitää majaansa yhden henkilön toimisto. Jälkimmäinen seikka on tietenkin hyvä asia: silloin kun firmasta kuuluu ääniä ne kuuluvat yleensä päiväsaikaan.

Mutta sitten niihin syihin, jotka ovat saaneet harkitsemaan toisenlaiseen asumismuotoon siirtymistä.

Eräät naapurimme paukuttavat metallisten kellarikoppien metalliovia (enkä puhu nyt mistään kanaverkosta) jopa yhdeltä yöllä tavaroitaan järjestäessään (ja ne kopit sijaitsevat tietenkin juuri meidän makuuhuoneidemme alapuolella...). Toiset eivät tiedä mihin pesukoneen lokeroon pesujauhe tulisi laittaa, joten he kaatavat sitä varmuuden vuoksi myös esipesu- ja huuhteluainelokeroon, koneen päälle ja lattialle. Toiset siivoavat pesutuvassa jälkensä, toiset eivät. Ja tietysti aina ennen omaa vuoroa on asialla ollut joku sottapytty. Pitemmän päälle alkaa ketuttamaan toisten sotkujen siivoaminen ja vielä ilmaiseksi. Puhumattakaan siitä, että jos kerran jätät pyykkivuorosi käyttämättä, niin seuraava pyykkääjä kuvittelee sinun jättäneen pesutuvan sellaiseen järkyttävään kuntoon...

Napolilaiset naapurimme ovat vuokranneet vain yhden autopaikan, vaikka heillä on kaksi autoa ja niinpä toinen auto seisoo parkissa aina ulko-oven edessä (vaikka se on nimenomaan kielletty). Pitemmän päälle alkaa ketuttamaan, että itse tunnollisesti maksat kalliista autopaikoista...

Portugalilaisnaapurimme asensivat kellarikomeroonsa pakastimen, joka käyttää yhteistilojen sähköä eli tulee meidän kaikkien muidenkin maksettavaksi. Samaiset naapurit ovat koristelleet joulua silmälläpitäen myös oman osuutensa rappukäytävästä. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun he ovat ripustaneet hissin viereiselle seinälle englanninkielisiä joululauluja rääkyvän joulupukin pään, joka aloittaa hoilaamisen jokaikinen kerta kun hissi liikkuu. Mainitsinko jo, että rappukäytävässä kaikuu erittäin muhevasti? Ja että osa naapureistamme palaa kotiin töistä (?) vasta aamuyöllä?

Jostain yläpuoleltamme heitellään terassillemme tupakantumppeja (koiramme tietenkin syö näitä; pahe, joka sillä on ollut pennusta lähtien ja josta sitä ei ole saatu yrityksistä huolimatta "vierotettua") sekä hedelmien siemeniä ja kiviä (koiramme on nielaissut muun muassa kokonaisen persikankiven... oksensi sen lempimatolleni, minnes muualle...). Kerran yläkerrasta putosi puinen lattiaharja ja osui melkein miestäni päähän. Naapurin rouva sanoi, että hupsista ja pyysi, että josko mieheni voisi ystävällisesti kipaista palauttamassa sen neljänteen kerrokseen...

Suvaitsev(ais)uutta ja ymmärtämystä siis kysytään. Kovasti.

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen viime viikon torstaina, mutta en sitten ehtinytkään kirjoittaa loppuun kerralla. Saman päivän iltana, itseasiassa perjantain puolella, sillä kello oli jo yli puolenyön, heräsin sellaiseen ryskeeseen ja paukkeeseen, että luulin jonkun tulleen asuntoomme oven lävitse. Hetken huone pyöri ympärilläni, enkä tiennyt miten päin sänky oli, tai ylipäänsä, että missä itse oikeastaan olin. Kauhea tunne!!! (Mieheni kertoi jälkikäteen tunteneensa aivan samoin!)

Olin hetken aikaa kauhusta kankeana enkä onnistunut liikahtamaankaan. Ryske oli tässä vaiheessa jo ohi, mutta kuulin miesäänen karjuvan. Kuulosti ihan siltä kuin hän olisi ollut makuuhuoneessamme! Jokainen sana kuului niin selvästi! Mies syytti kovaan ääneen kumppaniaan kaiken tuhoamisesta, huusi, ulvoi ja jopa itkikin. Välillä ryskyikin jälleen. Moneen kertaan olimme jo olleet valmiita soittamaan poliisit paikalle. Ei pelkästään sen mekkalan takia vaan ihan jo siksikin, että alkoi tulla huoli, että jos siellä alkaa tapahtua jotain vakavampaakin. Tätä jatkui noin tunnin, kunnes ovi kävi ja jompikumpi (tai kummatkin?) poistuivat paikalta. Ihana rauha laskeutui. Mutta ei puhettakaan siitä, että olisimme osanneet käydä heti nukkumaan, ei kaikelta siltä adrenaliinilta...

Onneksi tyttö nukkui kaiken tämän läpi, ihme kyllä! Hassua sinänsä, sillä yleensä tuo herää suunnilleen siihenkin, kun nuppineula putoaa.

Mies teki omat johtopäätöksensä ja tilasi seuraavana päivänä nipuittain taloesitteitä... Saapas nähdä päätyykö tämä vannoutunut kerrostaloasukki alkuperäisten toiveidensa vastaisesti omakotitaloon johonkin periferian periferiaan, jonka ainoa palvelu on postibussi (ja hyvässä lykyssä ehkä bensa-asema). Sinne samaan siis minne niin monet paikalliset alkuperäisasukkaatkin ovat jo vetäytyneet...

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ihmettele taloesitteiden katselua, toivottavasti mieleinen löytyy ja myös oma rauha. - Itse asuin kerrostalossa eri puolella Suomea varhaisteini-iästä vuoteen 1992, jolloin tyttäreni oli 1,5-vuotias ja jolloin emme enää kestäneet kerrostalon alakerran "siirtomaatavarakaupan" (lue: kaljakaupan) ikkunoiden jatkuvaa rikkomista (asuimme 1. asuinkerroksessa), taksien öistä viikonloppuruuhkaa (asuimme keskellä kaupunkia) emmekä sekopäisen naapurin hillumista naapuriasunnossa sekä veitsellä uhkailua käytävässä. Muitakin syitä oli... Tytär täytti eilen 17 vuotta ja olemme olleet tyytyväisiä maisemanvaihtoon. Pihakin on kohtalaisessa kunnossa, enimmäkseen kylläkin tyyliä "natural", en siis ole mikään puutarhaintoilija. Suurin plussa on, että kaikesta saa päättää itse, suurin miinus, että kaiken maksat yksin. Onnea kodin etsintään! :-))) Maarit Etelä-Suomesta

Elvira kirjoitti...

Kiitokset Maarit kommentistasi! Jopa on teilläkin ollut kivat naapurit, huh huh!

Kasselin kyyhky kirjoitti...

Teillapä on "menevää" naapurustoa. Ei ihme, jos omakotitalo alkaa houkuttaa. Asuntokysymys on meilläkin ajankohtainen, kun lasten kasvaessa tarvitsisimme yhden lastenhuoneen lisää. Minä ole miettinyt juuri päinvastaista eli sopeutuisinko vielä kerrostaloasukiksi. Viimeksi asuin kerrostalossa 12 vuotta sitten Vantaalla. Talossa asui vain opiskelijoita (perheasuntoja ja soluja). Meno oli vähän sinun kuvamaa, varsinkin viikonloppuisin.
Olemme miehen kanssa sopineet, että pari vuotta asustellaan vielä tässä kämpässä, joka on jo remontin tarpeessa. Pidämme nykyisestä asuinalueesta, mutta täällä ei ole kerrostaloja ja omakotitalot ovat meille turhan arvokkaita. Toivottavasti teillä tärppää ja löydätte mukavan uuden kodin!

Anne kirjoitti...

Tuli ihan deja vu -fiilikset tätä lukiessa! Ihan kuin meidän entinen asuintalo!

Oli nurmea ja rivi tuijia ja tupakantumppeja sateli ylhäältä... Mutta meidän talossa "kaiken tuhoamisesta" syytti naisääni. :-P

Elvira kirjoitti...

Kasselin kyyhky, meilläkin on ongelmana se, että omakotitalot ovat todella kalliita niillä alueilla, joista itse pidämme. Pitäisi muuttaa todellakin jonnekin periferian periferiaan, että sellaiseen olisi varaa. Eli saa nähdä mihin sitä lopulta päädytään.

Anne, onpas hassua, tai oikeastaan ikävää siis, että sulla on niin samanlaisia kokemuksia =)

Anne kirjoitti...

Tämä postaus nauratti toistamiseen! :-D