Suomi-ikävä

Näinä päivinä minulla on kauhea ikävä Suomeen. Vähän väliä huomaan ajatusteni lennähtäneen kauas pohjoiseen.

Sieluni silmin näen meidät kävelemässä kohti mummilaa, ohi urheilukentän ja puiston terijoen salavineen. Ylitämme joen. Pysähdymme katselemaan tummaa virtaa, sen verkkaista matkaa kohti merta, sen pyörteitä. Siinä on jotain niin pelottavaa mutta samalla kiehtovaa.

Varisparvi lehahtaa raakkuen lentoon koivun latvasta. Mummoni lempilintu. Vaarini kutsui niitä Kalleiksi.

Taivaalla raskaana roikkuvat pilvet lupailevat sadetta. Ilma on raikasta. Tuulee. On niin helppo hengittää. Ohitse ajaa eläkeläisnainen pyörällä, ehkä koululainenkin, jokunen autokin, mutta jonoksi asti niitä ei ole. Tuossa oli ennen kioski vihreine vuorilautoineen, tuonne taas näyttäisi nousseen jälleen uusi rakennus. Rintamamiestaloja asuttaa jälleen uusi sukupolvi. Pihat ovat täynnä keinuja ja leikkimökkejä. Värikkäät lautaverhoilut pistävät silmään. Vanhat talot ovat saaneet uudet vaatteet.

Äidillä on aina pannu kuumana. Kahvit on keitetty ennen kuin kukaan edes ehtii huomata kahvihampaan kolotusta. Äidinäiti kattaa pöytään kerralla koko ruokakaappiensa sisällön vaikka kertoisit juuri syöneesi lounasta. Isänäiti keittää vahvat pannukahvit tai 'tsajut', jotka juodaan kera maidon, mitä rasvaisemman, sen parempi, ja monen sokeripalan. Pöytään ilmestyy paksusti voideltuja juusto- tai makkarapäällysteisiä rieskaviipaleita. Ja lähes poikkeuksetta joko pullaa tai piirakoita, itseleivottuja tietenkin. Niin tuttua ja turvallista. Poskipullia, viinereitä, omena- tai pyhäpiirakkaa.

Lauantaisin mummo odottaa meitä syömään ja laittaa aina paaaaljon ruokaa. Ettei vaan lopu kesken. Elvira, otahan lisää perunoita ja toinen kyljys ja kurkkua, tomaattia ja punajuurta! Ja jokaikinen kerta ruokailu päättyy mummon päivittelyyn, kuinka paljon jäi taas tähteeksi ja miten vähäruokaisia me olemme. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu!

Suomi kummittelee päässäni varmaankin siksi, että alitajuisesti valmistaudun jo pian koittavalle Suomen matkallemme. Siihen asti lievennän ikävää mielikuvamatkailulla ja tietyillä Suomi-mauilla:

Tämä sopii erittäin hyvin keitettyjen perunoiden kaveriksi ja muistuttaa ihanasti suloisesta Suomen suvesta...

Näistä tulee mieleen mummolassa vietyt aurinkoiset lapsuuden kesät... ja vaari, joka oli aina marjapuskien kimpussa tai juolavehnää kitkemässä.

Ei ole mummon pyhäpiirakan voittanutta! Sitä aitoa odotellessa...

Kutsumattomia vieraita

Löysin tänään buxuksestani kolme tällaista kaveria:

Diaphania perspectalis. Kuva: W Schon.

Alkuperäisyhteydessään kuva löytyy täältä.

Tämä tuholainen on luultavasti alunperin kotoisin Kiinasta. Ensimmäiset raportoidut havainnot Euroopassa ovat vuodelta 2007 Saksasta, Baden-Württembergista. Sittemmin näitä on löytynyt myös Hollannista, Ranskasta ja myös täältä Sveitsistä. Ja nyt ne ovat löytäneet jo tiensä minun buxus-raukkani kimppuun. Olivat mokomat ehtineet tehdä jo aika paljon tuhoa... :(

Nyt tässä ihmettelen, että pitääköhän tällaisesta löydöstä yhä raportoida eteenpäin jollekin instanssille vai onko tämä laji jo niin kovin yleistynyt, ettei enää tarvitse? Luulisi kyllä, että jos kerran näitä löytyy jo minun minibuxuksestanikin, niin eivät kai nämä voi enää kovin harvinaisia olla?

Viime viikolla kutsumattomia vieraita kävi myös kerrostalossamme. Ei sentään osunut vielä omalle kohdalle, mutta täytyy sanoa, että ei ollut kiva kuulla, että olivat vierailleet naapurissa. Luultavasti mainospostista pullisteleva postilaatikko houkutteli murtomiehet tai -naiset koettamaan onneaan. Ja olihan sitä. Siinä vaiheessa, kun talonmies huomasi lukottoman oven porraskäytävän viikkosiivouksen yhteydessä, olivat tyypit jo tiessään. Naapuria odottaa harvinaisen mukava kotiinpaluu Ameriikasta...

Sukusunnuntai

Tällä kertaa vietin Sveitsin kansallispäivää Italiassa. Miehen täti P. oli kutsunut meidät sunnuntailounaalle luokseen Milanon kupeeseen. Täti ja muukin suku toivoi kovasti näkevänsä taaperoisemme, joten olihan sitä mentävä, vaikka mies ei työkiireiltään mukaan ehtinytkään. Minusta tällaiset sukukokoukset ovat sitä paitsi jopa mukavia, toisin kuin miehestäni.

Menomatkalla koukkasimme appivanhempieni kanssa hakemassa miehen isotädin vanhainkodista. Signora D. näytti entistäkin sirommalta, mutta muuten oikein virkeältä, vaikka ikää on jo reilusti päälle 80 vuotta, itse asiassa jo melkein 90. Järki leikkaa kuin partaveitsi.

Kuin kunnon sveitsiläiset ainakin, saavuimme täti P:n luokse ensimmäisinä ja juuri oikealla kellonlyömällä. Come orologi svizzeri.

Pian piha oli jo täynnä autoja. Paikalle kaarsivat kälyni C., hänen miesystävänsä G. ja tämän 3-vuotias tytär F, jotka olivat poimineet mukaansa nonna M:n. Seuraavaksi saapui miehen serkku N. tyttöystävineen. Lounaan jälkeen paikalle noudettiin myös isotäti L. Isäntinä toimivat siis täti P. ja setä N. sekä edellisen isä M. Appiukkoni kaksi muuta veljeä jälkikasvuineen ja Madridissa asuva sisar perheineen eivät tällä kertaa päässeet paikalle.

Aluksi juotiin tietenkin tervetuliaismaljat ja napsittiin suolapaloja kuulumisia vaihdettaessa. Hieman ehdimme pihanurmella pallotellakin appivanhempien, kälyn sulhasehdokkaan ja tämän tyttären kanssa ennen kuin emäntä ilmoitti ruoan olevan valmista.

Alkupaloiksi täti oli pyöräyttänyt ricottakesäkurpitsapiirasta, kinkkukääröjä insalata russa (italiansalaatti)- ja katkaraputäytteellä sekä fetapiirakoita. Primona meille tarjoiltiin juuri sopivasti chilillä ryyditettyä pastasalaattia ja secondona (nyt taitaisi tarvita vaikkapa La Dolce Vitan Veran apua seuraavien ruokien suomentamisessa...) vitello tonnatoa (vasikanpaistia tonnikalakastikkeessa?), fesa di manzo salmistratoa (jonkinlaisessa suolaliuoksessa marinoitua naudanlihaa) kapriskastikkeessa, papusalaattia ja linssejä. Jälkkäriksi oli aivan ihanaa jäätelöä kera hedelmäsalaatin, joka koostui makeaakin makeammista persikoista ja sopivan kirpeistä tädin omalta pihaltaan poimimista karhunvatukoista. Kälyni C. oli lisäksi tehnyt miesystävänsä kanssa suussasulavaa hedelmätiramisua. Olin haljeta jo ennen secondoa...

Ruokailun jälkeen olisin ollut valmis vetäytymään neidin kanssa päiväunille, mutta anoppini halusi ehdottomasti vapauttaa minut nukuttamishommasta sillä seurauksella, että kukaan ei lopulta saanut nukutuksi. Onneksi tyttönen oli sentään ottanut autossa pikapäikkärit.

Hetken ruokia sulateltuamme iloinen joukkomme siirtyi uima-altaan ääreen. Uiminen niin täydellä vatsalla kauhistutti, mutta pakkohan se oli kun lähes kaikki muutkin yksi toisensa perään sinne altaaseen sukelsivat. Jännä, että italialaiset - tai siis ainakaan nämä sukulaisemme - eivät näytä soveltavan uima-altaisiin sitä kuuluisaa kolmen tunnin sääntöä...

Vesi oli 27 asteista. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta siinä helteessä se vaikutti jopa kylmältä!

Neiti aristeli pitkään altaaseen menoa. Olisi paljon mieluummin vain nakellut sinne kaikki lähiympäristön pikkukivet, jos vain olisi saanut luvan. Vasta kun kaikki muut olivat jo poistuneet altaasta suostui neiti kelluskelemaan mamman käsivarsien kannattelemana. Mutta kerran veden makuun päästyään ei olisi millään halunnut sieltä pois, kuinkas muuten.

Välipalaksi tarjoiltiin virvokkeita ja Elviran mustikkapiirakkaa. Ja saan kuulemma tehdä sitä toisenkin kerran. Siitäkin huolimatta, että zio N. olisi syönyt sitä mieluiten aamupalalla. Kummallisia nuo italiaanot ;)

Ihanat sunnuntai-iltapäivätkään eivät kestä ikuisesti ja pian olikin jo kotiinlähdön ja hyvästien aika. Neiti simahti melkein heti autoon päästyään. Mamman peloista huolimatta iltapäikkärit eivät onneksi vaikuttaneet juurikaan yöuniin tai venyttäneet niille nukahtamista, vaan mamma ja papà saivat seurata illan ilotulitusshowta kaikessa rauhassa (ja toisella silmällä FlashForwardia).

Konfederaation presidentin Doris Leuthardin vierailua kunnioitettiin kera pienimuotoisen lentonäytöksen:

Ja sitten niitä ilotulituksia:

Kurkistus jääkaappiin

La Dolce Vita -blogin Vera haastoi toisetkin bloggaajat siivoamaan jääkaappinsa ja paljastamaan sen sisällön kaikelle kansalle. Hauska haaste, johon oli tietenkin tartuttava heti! Palasimme juuri kotiin muutaman päivän reissulta ja hommaa on riittänyt sen verran muutenkin, että en kyllä mihinkään jääkaapinsiivousoperaatioihin revennyt, mutta onneksi tämä ei taida juuri valokuvissa näkyä, ainakaan toivottavasti. Matkan vuoksi kaappi on hieman normaalia tyhjempikin.

Jääkaapin ovesta puuttuu miehen jääteepullo, ihan ehdoton must. Vesipulloja ei jääkaapistamme löydy, sillä juomme aina kraanavettä, joka on täällä meillä päin aivan erityisen hyvää, ainakin minun mielestäni. Limppareita kaapistamme löytyy todella harvoin, mutta nyt siellä näyttää nököttävän yksi sitruunalimonaadipullo. Ylimmäisellä hyllyllä loikoilee energiajuomatölkki, jo edellisen asunnon peruja. Pitäisi varmaan tarkistaa, onko se enää edes juomakelpoista...

Ketsuppia syömme lähinnä ranskalaisten perunoiden kanssa eli melkoisen harvoin. Kotisinappi on tietenkin Suomen tuliainen, mutta tälle lempisinapilleni on ollut täällä hyvin vähän käyttöä. Joskus harvoin tulee tehtyä lämpöisiä voileipiä tai salaattikastiketta, joihin sitä tulee ujutettua. Itse asiassa tämäkin pullo taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt ja joutaisi jo tulla roskikseen nakatuksi.

Jääkaapistamme löytyy lähes aina kananmunia. Ne ovat neidin herkkua niin paistettuina kuin keitettyinäkin. Vihannespuoli näyttää olevan tällä kertaa melko hyvällä tolalla ja melooniakin löytyy. Jälkimmäisen kaveriksi meillä on yleensä aina ilmakuivattua kinkkua, mutta tällä kertaa niin se kuin muutkin lihatuotteet loistavat poissaolollaan. Ei kun hei, onhan tuolla pikkuinen rasia kinkkukuutioita!

Syömme melko paljon juustoja. Emmentalit, robiolat, ricotat, mozzarellat ja granat kuuluvat kaapin vakikalustoon. Neidille on aina varattuna jugurttia tai guttia, niin kuin hän itse sitä kutsuu. Itsekin syön sitä jonkin verran, mutta miestä jo pelkkä ajatuskin jugurtista ällöttää...

Nuo pari olutpulloa ovat muuten pyörineet jääkaapin pohjalla jo toista vuotta. Parasta ennen -päiväys taisi olla viime vuoden puolella. Olen tarjoutunut kaatamaan ne viemäriin jo useamman kerran, mutta mies hannaa; eihän nyt hyvää (?) olutta raaski poiskaan heittää, varsinkaan suomalaista. Eli siellä ne pysyvät kaapin täytteenä... Niiden vieressä oleva tölkki on alkoholitonta olutta. Siitä ja sitruunalimpparista syntyvät kesäiltaisin ihan oivat ja virkistävät panachét.

Kesäisin kaapistamme löytyy melko varmasti myös hillosipuleita ja suolakurkkuja. Ne antavat mukavasti potkua riisisalaatille, joka on yksi hellepäivien lemppariruoistamme. Ravioleja ja gnoccheja löytyy jääkaapistamme lähes aina, mutta kesäisin harvemmin. Ne ovat siellä tietenkin sellaisen päivän varalle, kun ei ole juuri aikaa kokkailla, mutta jotain pitää saada nopeasti pöytään tarjolle, kun perheenjäsenten vatsat kumisevat tyhjyyttään.

Ruoasta ja nälästä puheenollen, taidankin tästä kipaista pikaisesti lähikauppaan hakemaan lisää kaapintäytettä. Pitää ostaa ainakin prosciutto crudoa ja rucolaa, ehkä mascarponeakin, sillä mies tarjoutui pyöräyttämään meille pizzat vapaailtansa kunniaksi.

Elokuun ensimmäinen

Sveitsin kansallispäivä.

Tänään grillaillaan ja ihastellaan ilotulituksia.