perjantai 1. lokakuuta 2010

Valkoinen kuiva kausi

Lyö tyhjää... Haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ideat ja ajatukset tuntuvat karkaavan ennen kuin saan niiden päästä kiinni. On kai vaan hyväksyttävä, että nyt on meneillään jonkinlainen kuiva kausi, joka päättyy aikanaan ja sitten on taas mistä ammentaa eikä tarvitse enää kuluttaa aikaansa tuijottamalla valkoisena hohtavaa kirjoituskenttää.

Haluaisin jollain tapaa uudistaa blogiani nimestä lähtien. Alunperin, eli suunnilleen vuosi sitten, blogin alkutaipaleella, tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmänkin siitä, kuinka eksyksissä tunsin olevani, kadoksissa jossain täällä keskieurooppalaisessa periferiassa, oikean elämän tapahtuessa jossain muualla. Kaikki mahdollinen ärsytti, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja aivan liian riippuvaiseksi miehestäni ja tämän vanhemmista. Kaukana vanhemmista, sisaruksista, ystävistä... Hukassa myös siinä mielessä mitä tulee äitiyteen ja lapsiperheen arjen pyörittämiseen. Jälkikäteen ajateltuna taisin potea jonkinlaista lievää masennusta ja samalla käydä läpi kulttuurishokkia, yhtä niistä monista.

Vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja tilanne muuttua. Pikkuneidistä on tullut kävelevä ja jutteleva taapero. Imetyskin jäi jo melkein vuosi sitten. Yöt ovat rauhoittuneet. Neiti syö itse. Elämä tuntuu paljon helpommalta. Nautin tytöntylleröiseni seurasta aivan toisella tavalla kuin ennen. Elämä on sosiaalisempaa perhekerhoineen ja leikkiryhmineen. Parisuhdekin voi paremmin. Kotona oleminenkaan ei tunnu enää samanlaiselta pakkopullalta, enkä tunne siitä niin suurta syyllisyyttä(!). Eikä tästä blogistakaan tullut sellaista pahan olon vuodatuskanavaa, jollaiseksi sen alunperin olin ajatellut, mutta henkireikä kuitenkin, yhteyteni ulkomaailmaan, aikuisten maailmaan. Ja itseni ilmaisemisen väline. Olen edelleen minä, vaikka olenkin äiti ja vielä kaikenkukkuraksi kotiäiti. Olen edelleen olemassa, vaikka työpanostani ei lasketakaan rahassa. Tämä on nyt minun paikkani tässä yhteiskunnassa.

Blogin nimi tuntuu nyt aivan väärältä, vaikka asummekin edelleen täällä jollain tavalla jälkeenjääneellä(?) syrjäseudulla, Kaikkivaltiaan selän takana, keskieurooppalaisessa periferiassa. Mutta tunnen olevani vaihteeksi vähemmän eksyksissä, vähemmän tyytymätön, onnellisempikin. Siitäkin huolimatta, että viime kuukaudet ovat tuoneet mukanaan myös suuren surun. Mutta toisaalta ne toivat myös suuren helpotuksen: puhelimen soidessa tai tekstiviestin saapuessa en enää automaattisesti odota ikäviä uutisia tai pelkää, että mitä on sattunut.

En ole vielä keksinyt blogille uutta nimeä. Inspistä odotellessa.



How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever? 
Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure.  
Was he the one causing pain 
With his careless dreaming?
 
Been afraid, always afraid, 
Of the things he’s feeling.  
He could just be gone. 
He would just sail on 
He’ll just sail on.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? 
In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

These days drift on inside a fog 
Thick and suffocating. 
His sinking life, outside its hell. 
Inside, intoxicating.
He’s run aground. 
Like his life,  
Water much too shallow. 
Slipping fast, down with his ship,  
Fading in the shadows.  
Now a castaway. 
They’ve all gone away. 
They’ve gone away.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold? 
How can I be lost? In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

Forgive me. Forgive me not. 
Why can’t I forgive me?

Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure. 
How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever?  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? In remembrance I relive. 
So how can I blame you,  When it’s me I can’t forgive?

Metallica, The Unforgiven III


6 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Minä nostan hattua kotiäideille. Se on mielestäni työtä isolla kirjaimella. Itse teen 50% työaikaa ja lapset ovat osa-aikaisesti päiväkodissa. Meille olisi taloudellisesti mahdollista että olisin kokonaan kotona, mutta luulen olevani myös parempi äiti kun käyn välillä töissä. Ulkomailla työllistyminen ei tietääkseni ole ihan sieltä helpoimmasta päästä, joten älä missään nimessä tunne huonoa omaatuntoa kotona olemisestasi. Se on rikkaus myös tyttärellesi. Hyvää viikonloppua :)

MaaMaa kirjoitti...

Positiivinen postaus - ihanaa, että elämä on kuitenkin asettunut mukavasti aloilleen ja olet löytänyt itsesi uudelleen. Kai sitä pitää joskus olla täysin eksyksissä, jotta sitten tietää kun on Oikeasti tullut perille!
Tommy Tabermannilla on tähän sopiva runokin:
"Mitä kauemmas kuljen pitkin polkua,
sitä vähemmän kaipaan tietä.
vasta kun polku loppuu
ja olen täysin eksyksissä
tiedän tulleeni perille"

Kotiäitiys on varmasti suuri muutos, varsinkin jos on sitä ennen ollut ahkerasti työelämässä mukana, ansainnutkin kivasti ja nähnyt 'kaltaisiaan' jokapäivä. Mutta samalla lapsen kanssa kotona olo on varmasti hyvin palkitsevaa - ja erityisesti sitten kun lapsi on jo kasvanut, niin näitä aikoja katsoo varmasti kaiholla taakse... :)

Tsemppiä blogin uudelleen nimeämiseen ja uuden teeman löytämiseen - voit olla varma, että lukijana pysyn jokatapauksessa :)!

haliterkkuja! <3

Calendula kirjoitti...

Mukava postaus, on hyvä välillä palata ajassa taaksepäin ja hienoa huomata että asiat ovat paremmin ja on enemmän sinut itsensä kanssa. Nauti ihmeessä siitä mitä sinulla on juuri nyt, niin minäkin koitan jatkuvasti tehdä vaikkei se aina ole helppoa. Kun vuosi sitten olin vielä osa-aikainen kotiäiti ja poikani aloitti tarhan, tunsin olevani vähän hukassa ja hyödytön, nyt taas kun olen enemmän töissä, kaipaisin välillä sitä ihanaa rauhallista omaa aikaa... Mukavaa syksyn alkua!

Elvira kirjoitti...

Riikka: kiitos kommentistasi. Osa-aikatyö houkuttaisi minuakin. Saisi hieman omaa rahaa ja muuta ajateltavaa. Olen hieman ihmetellyt, että miksi tunnen syyllisyyttä kotona olemisestani, mutta kai se on sitten se, etten täällä ollessani tuota mitään ja että mies joutuu kantamaan yksinään vastuun perheen elättämisestä. Usein kun juttelemme tulevaisuudesta, niin hän aloittaa lauseensa "sitten kun sinäkin käyt töissä..." ja itselle tulee sellainen olo, että töitä pitäisi tehdä jo nyt, heti, samantien, eikä vain vätystellä kotona. Toisaalta, jos kävisin töissä niin tuntisin varmaan siltikin syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että se aika olisi pois lapseltani. Joo, ei ole helppoa tämä äitiys.

MaaMaa: Kiitokset tuosta Tabermannin runosta, todella osuva, ja kommentistasi muutenkin. Mitä luultavimmin olet oikeassa: tulen varmasti kaipaamaan näitä aikoja tulevaisuudessa. Ja kai se on hieman niin, että kun tulee (koti)äidiksi vasta yli kolmekymppisenä, niin siinä on oma totuttelemisensa uuteen elämäntilanteeseensa.

Calendula: kiitos kommentistasi. Tuo on niin totta, että pitäisi keskittyä nauttimaan siitä mitä on, tästä elämänvaiheesta, päivästä, hetkestä, eikä haikailla aina jonkun "paremman" perään. Kaikkea ei voi saada. Kiitos muistutuksesta :)

Thea kirjoitti...

Kotiäiti minäkin olen. Olen ollut jälleen jo yli kymmenen vuotta. Joskus valitan osaani, mutta yleensä en juurikaan; olihan tämä minun oma valintani aikoinaan, eli valitsin uran luomisen sijaan äitiyden ja oltuani välillä vuosia töissäkin, päädyin jälleen kodin valtijattareksi, vaikka taloudellisesti tämä ei kannata Suomessa.

Elvira kirjoitti...

Thea: täällä kotiäitiys taitaa olla yleisempää kuin Suomessa, siitäkin huolimatta, että sitä ei juuri tueta: lapsilisätkin maksaa työssäkäyvän vanhemman työnantaja sille työssäkäyvälle vanhemmalle, mitään kotihoidontukia yms. ei tunneta. Toisaalta yhdellä palkalla saattaa täällä ehkä tulla paremmin toimeen kuin Suomessa? Lapsiperheet maksavat myös vähemmän veroja. Ainakin oman kokemukseni mukaan suhteellisen monet naiset jäävät kuitenkin kotiin lasten synnyttyä: äitiyslomat ovat lyhyitä ja alle 3-vuotiaiden hoitopaikat suhteellisen kalliita. (Toisaalta lähes kaikki aloittavat tarhan 3-vuotiaana, vaikka äidit olisivatkin kotona) Useissa kouluissa ei tarjota edelleenkään ruokaa, vaan lapset käyvät kotona syömässä, keskiviikkoiltapäivisin ei ole koulua... Monen perheen pelastus ovatkin virkeät isovanhemmat, jotka joutavat hoitamaan, noutamaan ja ruokkimaan lapsenlapsiaan ja mahdollistavat näin äitienkin työnteon.