torstai 8. joulukuuta 2011

Olimme eilen fondueillallisella miehen työkaverin luona ja saimme sieltä mukaamme tällaiset söpöt joulumaistiaiset. Tontun päänä on pikkuinen suklaasuukko, parta, nenä ja lakki ovat marsipaania. Hauska idea :)


En sitten viettänytkään koko iltaa pikkumiestä imettäen ja heijaten. Pikkuinen ehti autossa nukahtaa, mutta heräsi heti, kun olimme saaneet päällysvaatteet riisuttua. Ensimmäinen kymmenminuuttinen meni oikein hyvin, poika naureskeli ja hymyili. Sitten muut vieraat alkoivat saapua ja liian lähelle tunkeneet tuntemattomat kasvot säikäyttivät pikkuisen ja hän parahti paniikinomaiseen itkuun, jolle ei ollut tulla loppua. Ei auttanut huoneen vaihto, ei hyssyttelyt, sylittelyt, tutti, rinta, laulaminen, pomputtaminen, heijaaminen, poika vain rääkyi... Minuutit tuntuivat tunneilta kun yksinäni poikaa rauhoittelin ja kirosin sitä, että oli tullut illalliskutsu hyväksyttyä. Lopulta emäntä saapui tarkistamaan tilanteen, sanoi pari rauhoittavaa sanaa ja oli lähteä pois huoneesta, kun pikkumies yhtäkkiä lopetti itkemisen, ihan tuosta vaan yllättäen. Katsella killitteli emäntää, ympäröivää huonetta tavaroineen ja minua, ihan niin kuin ei mitään hätää olisi koskaan ollutkaan. 

Syötin pojan, laitoin vaunukoppaan ja sinnehän tuo simahti samantien. Muut olivat jo ehtineet sillä välin aloittaa ruokailun, mutta hyvin ehdin vielä mukaan, onneksi. Pari kertaa sain käydä tuttia laittamassa pikkuisen suuhun, mutta kolmannen kerran herättyään hän ei enää halunnutkaan jäädä vaunukoppaansa pötköttelemään. Istutin pojan isänsä syliin, josta hän hetken tarkkaili vieraita kasvoja, ennen kuin päätti, etteivät ne niin pelottavia olekaan. Hymykin jo pyrki kasvoille. Suostui jopa istumaan parin miehen miespuolisen kollegan sylissä pitkät tovit, vaikka aina silloin tällöin varmistikin, että äitikin on edelleen paikalla. 

Kaikenkaikkiaan ilta oli oikein onnistunut alun itkuepisodia lukuunottamatta. Niin mukavaa meillä oli, että saavuimme kotiin vasta yhden maissa yöllä. Poika heräsi kotiutumisen yhteydessä, mutta syötyään simahti nopeasti omaan sänkyynsä ja kilttinä poikana antoi meidän nukkua melkein puolikymmeneen :) Harvinaista herkkua.

2 kommenttia:

MaaMaa kirjoitti...

hyvä että sait nautiskella illalliskutsuilla :)
Ihanan kiltti poika!

Elvira kirjoitti...

On se kyllä :) Mutta sen kerran kun itkee, niin itkee tosi lujaa ja lohduttomasti. Ja sitä tapahtuu aika harvoin.

Tuli itkemisestä mieleen, että pari ekaa päivää synnytysklinikalla poika parkui ihan kauhean paljon: kun hän alkoi syntymänsä jälkeen itkeä, niin sille ei ollut tulla loppua lainkaan. Me vanhemmat olimme ihan järkyttyneitä, koska esikoisen itkut olivat aina olleet sellaisia tosi nopeasti ohimeneviä, synnyttyäänkin vain kerran vinkaisi ja sitten alkoi ympäristö jo kiinnostaa niin kovasti, ettei ehtinyt enää itkeä :) Pojasta laitoksen pediatri totesi päivä synnytyksen jälkeen, että syy jatkuvaan itkuun ja kärttyisyyteen voi olla nopea syntymä ja sen traumaattisuus tai sitten pojan luonne on vaan sellainen... Ensimmäisen viiden kuukauden perusteella voin onnekseni todeta, että ainakaan jälkimmäinen ei näyttäisi pitävän paikkaansa :)