Tärkeitä kysymyksiä

Voisimmekohan joskus tulevaisuudessa katsella tällaista maisemaa oman kodin ikkunoista? Löytyisiköhän täältä se tontti? Voisiko tämä olla tuleva naapurustomme?

Saanko esitellä...

Uusin perheenjäsenemme, Mollamaisa. Ikää noin kaksi viikkoa, pituutta 40cm ja painoa 128g.

Lokakuinen luontolauantai

Valkoinen kuiva kausi

Lyö tyhjää... Haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ideat ja ajatukset tuntuvat karkaavan ennen kuin saan niiden päästä kiinni. On kai vaan hyväksyttävä, että nyt on meneillään jonkinlainen kuiva kausi, joka päättyy aikanaan ja sitten on taas mistä ammentaa eikä tarvitse enää kuluttaa aikaansa tuijottamalla valkoisena hohtavaa kirjoituskenttää.

Haluaisin jollain tapaa uudistaa blogiani nimestä lähtien. Alunperin, eli suunnilleen vuosi sitten, blogin alkutaipaleella, tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmänkin siitä, kuinka eksyksissä tunsin olevani, kadoksissa jossain täällä keskieurooppalaisessa periferiassa, oikean elämän tapahtuessa jossain muualla. Kaikki mahdollinen ärsytti, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja aivan liian riippuvaiseksi miehestäni ja tämän vanhemmista. Kaukana vanhemmista, sisaruksista, ystävistä... Hukassa myös siinä mielessä mitä tulee äitiyteen ja lapsiperheen arjen pyörittämiseen. Jälkikäteen ajateltuna taisin potea jonkinlaista lievää masennusta ja samalla käydä läpi kulttuurishokkia, yhtä niistä monista.

Vuodessa on kuitenkin ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja tilanne muuttua. Pikkuneidistä on tullut kävelevä ja jutteleva taapero. Imetyskin jäi jo melkein vuosi sitten. Yöt ovat rauhoittuneet. Neiti syö itse. Elämä tuntuu paljon helpommalta. Nautin tytöntylleröiseni seurasta aivan toisella tavalla kuin ennen. Elämä on sosiaalisempaa perhekerhoineen ja leikkiryhmineen. Parisuhdekin voi paremmin. Kotona oleminenkaan ei tunnu enää samanlaiselta pakkopullalta, enkä tunne siitä niin suurta syyllisyyttä(!). Eikä tästä blogistakaan tullut sellaista pahan olon vuodatuskanavaa, jollaiseksi sen alunperin olin ajatellut, mutta henkireikä kuitenkin, yhteyteni ulkomaailmaan, aikuisten maailmaan. Ja itseni ilmaisemisen väline. Olen edelleen minä, vaikka olenkin äiti ja vielä kaikenkukkuraksi kotiäiti. Olen edelleen olemassa, vaikka työpanostani ei lasketakaan rahassa. Tämä on nyt minun paikkani tässä yhteiskunnassa.

Blogin nimi tuntuu nyt aivan väärältä, vaikka asummekin edelleen täällä jollain tavalla jälkeenjääneellä(?) syrjäseudulla, Kaikkivaltiaan selän takana, keskieurooppalaisessa periferiassa. Mutta tunnen olevani vaihteeksi vähemmän eksyksissä, vähemmän tyytymätön, onnellisempikin. Siitäkin huolimatta, että viime kuukaudet ovat tuoneet mukanaan myös suuren surun. Mutta toisaalta ne toivat myös suuren helpotuksen: puhelimen soidessa tai tekstiviestin saapuessa en enää automaattisesti odota ikäviä uutisia tai pelkää, että mitä on sattunut.

En ole vielä keksinyt blogille uutta nimeä. Inspistä odotellessa.

How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever? 
Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure.  
Was he the one causing pain 
With his careless dreaming?
 
Been afraid, always afraid, 
Of the things he’s feeling.  
He could just be gone. 
He would just sail on 
He’ll just sail on.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? 
In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

These days drift on inside a fog 
Thick and suffocating. 
His sinking life, outside its hell. 
Inside, intoxicating.
He’s run aground. 
Like his life,  
Water much too shallow. 
Slipping fast, down with his ship,  
Fading in the shadows.  
Now a castaway. 
They’ve all gone away. 
They’ve gone away.  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold? 
How can I be lost? In remembrance I relive. 
And how can I blame you,  
When it’s me I can’t forgive?  

Forgive me. Forgive me not. 
Why can’t I forgive me?

Set sail to sea, but pulled off course 
By the light of golden treasure. 
How could he know this new dawn’s light 
Would change his life forever?  

How can I be lost, if I’ve got nowhere to go? 
Search for seas of gold,  
How come it’s got so cold?  
How can I be lost? In remembrance I relive. 
So how can I blame you,  When it’s me I can’t forgive?

Metallica, The Unforgiven III

Paluu arkeen

Kotona ollaan jälleen. Olemme olleet jo sunnuntaista asti. On ollut outoa palata jo melko syksyisestä Suomesta tänne Ticinoon, jossa aurinko edelleen paistaa ja t-paitakelit jatkuvat. Vaistomaisesti olen vetämässä takkia ja kaulahuivia niskaan joka kerta ulos lähtiessäni tai vähintäänkin jotain pitkähihaista. Pikkuneidilläkin on aina liikaa päällä.

Paluu arkeen on ollut melkoisen kiireinen. On ollut laukkujen purkamista, ruokakaappien täydentämistä, perhekerhoa, appivanhempien vierailua meillä ja meidän heillä, tuttavien tapaamista, hää- ja kastekorttien askartelua, preasiloa, eläinlääkäriä ja antibioottikuuria (koiran anaalirauhaset tulehtuneet jo toista kertaa lyhyen ajan sisään... kauhea löyhkä ja sotku :( ), uuden lankapuhelimen metsästystä (vanha oli simahtanut poissaollessamme), vanhan auton myymistä ja siivoamista, uuden autovakuutuksen hankkimista, uuden auton noutoa, taloprojektin suunnittelua ja päivittämistä, neulomuksia viimeisteltävänä, kirjoja, lehtiä, kirjeitä sekä tietenkin blogeja luettavana ja laskuja hoidettavana. Jossain välissä mieheni on käynyt töissäkin. Pyykkikorit pursuilevat likapyykistä, mutta pyykkitupa on meidän vasta huomenna... Riittääköhän 9,5 tuntia edes?

Suomen matkamme oli ihana, mutta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo pieni iäisyys. Onneksi siitä jäi jotain hieman hitaamminkin(?) haalistuvia konkreettisia muistojakin kuten suklaanruskeat KoKo-espressokupit, kuusi matalaa ja saman verran syviä Teema-lautasia sekä tietenkin lukuisat valokuvat, joista osa on tosin edelleen ainoastaan muistikortilla... Kaiholla muistelen hidastempoisia lomapäiviä ja ihanaa joutilaisuutta!

Terveisiä Suomesta!