Beautiful Blogger

Olemme lähdössä huomenna kohti Suomea ja tämä päivä menee pakkailuun ja muuhun valmistautumiseen.

On kuitenkin yksi postaus, jonka haluan ehdottomasti kirjoittaa ennen lomaa, koska muuten sen julkaiseminen jäisi varmastikin johonkin syyskuun lopulle...

Sain nimittäin tällaisen ihanan tunnustuksen:

Kiitokset tästä Karkille ja ratònille! Oli aivan ihana yllätys!

Nyt pitäisi sitten kertoa seitsemän asiaa itsestä... Suonette anteeksi, mutta ajanpuutteen vuoksi en nyt pystynyt parempaan ;)

1. Sukututkimus on intohimoni. En ymmärrä miksi sen pitäisi olla vain mummojen harrastus. Sukututkimus on parhaimmillaan kuin salapoliisin hommaa. Välillä joutuu selaamaan monta sataa sivua muinaisten pappien harakanvarpaita ennen kuin mitään löytyy ja kymmeniä ennen kuin hieroglyfit alkavat ylipäänsä avautua. Äitiyden myötä en ole ehtinyt nettiarkistoja penkomaan kuin satunnaisesti neidin nukkuessa. Se on ihanan rentouttavaa!
2. Sukujuureni näyttävät olevan vahvasti Itä-Suomessa, patrilineaalisesti Kerimäellä. Osa (tosin hyvin pieni) geeniperimästäni näyttäisi olevan lähtöisin Saksasta. Viimeisimmän tiedon mukaan saattaisi olla ehkä hitunen aatelisvertakin pääasiassa sotilaiden, torppareiden, renkien ja piikojen miehittämässä sukupuussani.
3. Pidän kielistä: olen opiskellut "pakollisten" englannin ja ruotsin lisäksi saksaa, italiaa, venäjää ja espanjaa. Haluaisin opiskella ranskaa ja kerrata saksaa.
4. Seuraan Italian tv:stä lähinnä GF:ää eli Grande Fratelloa eli Big Brotheria. Kertonee jotain italialaisten tv-kanavien tasosta (ja ehkä omasta maustani ja äo:stani ;).
5. En juuri katso tv:tä, mutta jos katson, valitsen useimmin jonkun monista meillä näkyvistä brittikanavista.
6. Haluaisin opiskella jonkin kunnon ammatin, en vain tiedä minkä. Sairaanhoitajille taitaisi aina löytyä töitä, mutta
7. veren näkeminen vetää jalkani hyytelöksi, nenäni valkoiseksi ja pelkään pyörtyväni. Ja joskus niin käykin.

Moni suosikkibloggereistani onkin jo tunnustuksen saanut, mutta mainitsenpa heidätkin silti. Tunnustuksia piti jakaman seitsemän, mutta koska joukossa on siis jo Beautiful Bloggereiksi aiemmin julistettujakin, niin muutama ylimääräinen ei varmastikaan ketään haittaa.

Vera A: La Dolce Vita - Elämä on suloista

Karkki: Tiramisua Milanossa

Ratón: Hiiri maailman äärissä

MaaMaa maailmalla

ebrufin♥türkiye

Anne: Helvetianmoista elämää

Karoliina: Love from Istanbul

Tukholman tyttö ja sen tytär

Noppuli: Minun Moskova

Kasselin kyyhkyt

Stazzy: "Elle a deux passions : moutons et dormir"

Viimeisen kuukauden aika tapahtunutta

Viimeisen kuukauden aikana on jäänyt kirjoittamatta monta postausta mielessä pyörineistä asioista. En ole saanut aloitettua edes luonnoksia. Ei vaan ole ollut aikaa. Siksi listaan tähän lyhyesti(?) vain pääkohdat asioista, joista olin aikonut kirjoittaa.

Kuukausi sitten olin mieheni mukana tämän työmatkalla Fribourgissa. Saavuimme sinne myöhään eräänä tiistai-iltana ja seuraavana aamuna mieheni oli määrä tavata eräs henkilö työasioiden merkeissä. Olimme juuri astuneet sisään hotellihuoneeseemme, kun mies sai tekstiviestin ko. henkilöltä: työtapaaminen tulisi peruuntumaan, sillä miehen vaimo synnyttäisi hetkellä millä hyvänsä. Mieheni oli tietenkin hyvillään iloisesta perhetapahtumasta, mutta ei oikein osannut iloita ylimääräisestä palkallisesta vapaapäivästä, firman sponssaamasta hotellimajoituksesta ja ruoasta, vaan tunsi olonsa jollain tapaa syylliseksi, koska ei pystynyt "tuottamaan" mitään. Menetti melkein yöunensakin. Itse olin vain hyvilläni, että sainkin tehdä turistikierroksen Fribourgin keskustassa hänen kanssaan. Seuraavana aamuna mies soitti heti pomolle ja sai tältä synninpäästön ja kehotuksen nauttia huoletta vapaapäivästä. Aina asiat eivät voi mennä ihan niin kuin on suunniteltu...

Ihastuin Fribourgiin ikihyviksi. Tuntui siltä, että olisimme jossain ulkomailla Sveitsin sijasta (minun arkinen Sveitsinihän on Ticino, muualta on vähemmän kokemusta.) Ihmiset ovat erinäköisiä, pukeutuvat eri tavalla, rakennustyylikin on erilainen kielestä puhumattakaan... Ranskan kieli on niin kaunista! Parasta kaupungissa oli tietenkin vanhakaupunki katuineen ja puoteineen, katedraali upeine lasimaalauksineen, vihannes- ja kukkamarkkinat... ja La Galerie Ciné-Shopping, joka oli oikein mukava sateenpitopaikka.

Seuraavalla viikolla mies ja minä lähdimme kahdestaan parin yön lomalle Kreuzlingeniin, tai siis siellä sijaitsi hotellimme. Neiti jäi isovanhempiensa hoiviin. Menomatkalla tutustuimme St. Galleniin. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta näkihän sitä kaupunkia sateenvarjon suojistakin. Ja tykkäsinkin kovasti näkemästäni.

Kreuzlingenissä kävelimme lähinnä rantapuistossa, mutta muuten vietimme aikaamme Saksan puolella Konstanzissa: jälleen ihana pikkuinen kaupunki, niin täynnä elämää, kivoja ravintoloita, kauppoja.

Matka Kreuzlingenista Konstanziin on lyhyt, niin lyhyt, että siirtyminen kaupungista ja maasta toiseen käy helposti jalan. Vaikka entisten raja-aitojen sijasta rajaa merkkaavat nykyään taideteokset ja pikkuiset kyltit, on silti mahdollista huomata kulkeneensa maasta toiseen. Siinä missä Kreuzlingenia luonnehtii rauhallisuus (ihmisiä ei ole ruuhkaksi asti missään), oli Konstanz täynnä elämää, turisteja, jonoja, ääntä, ravintoloita, kaikkea. Illalla hämärän tultua kontrasti oli jos mahdollista vieläkin suurempi. Sveitsin puolella ei ollut liikkeellä ketään, oli erittäin hiljaista ja pimeää, tunnelma vähintäänkin uinuva, kun taas Saksan puolella ihmiset (=turistit?) olivat ulkona, ravintoloissa, kävelyllä, juhlimassakin, oli valoja, musiikkia, elämää, hetkittäin jopa ahdistavan paljon!

Kotimatkalla poikkesimme Appenzellissä: uskomaton paikka, kuin suoraan satukirjasta! Jollain tapaa hyvin epätodellinen. Koristeellisia taloja ja pikkupuoteja, paaaljon turisteja. Ympäröivä maaseutu heleän vihreine kumpuilevine laitumineen oli myös kuin toiselta planeetalta. Niin kaunista!!!

Tässä kuvassa olennaisinta on tuo taustalla näkyvä maisema...

Ehdimme kotimatkalla poiketa pikaisesti myös uudessa Alpenrhein Village Outletissa Landquartissa (GR). Kävimme vain Niken ja Batan liikkeissä, mutta molemmista lähti jotain mukaankin.

Pikkuneiti oli reissumme aikana nauttinut isovanhempiensa lisäksi Amerikan "isomummon" seurasta. 86-vuotias N. matkusti yksinään koko matkan Minneapolisista Milanoon, koska halusi nähdä uusimman "sukulaisensa". N. on eräänlainen appiukkoni varaäiti. Appeni oli 60-luvulla yksi ensimmäisistä italialaisista Yhdysvaltoihin lähetetyistä vaihto-oppilaista ja N. hänet majoittaneen perheen äiti, josta tuli apelleni, oman äitinsä jo lapsena menettäneelle nuorukaiselle, eräänlainen äidin korvike. Näihin päiviin asti ovat jaksaneet pitää yhteyttä ja vierailla toistensa luona!

Minä tapasin N:n nyt ensimmäistä kertaa. Uskomattoman karismaattinen nainen! Vaikka hän on sairastellut vuosien mittaan kovastikin, näyttää silti paljon ikäistään nuoremmalta, järki on terävä kuin partaveitsi. N. ei ollut mielestäni tyypillinen amerikkalainen (onko sellaista ylipäänsä olemassakaan?) vaan jollain tapaa hieman varautunut ja sellainen tarkkailijatyyppi, mutta ei kuitenkaan mikään tuppisuu. Keskustelumme olivat erittäin antoisia ja meillä synkkasi uskomattoman hyvin. Heti ensimmäisen kerran tavatessamme hän tuli tuttavallisesti halaamaan ja tunsin oloni hänen seurassaan heti hyvin kotoisaksi ja jollain tapaa turvalliseksi. N:ssä oli jotain niin perin tuttua! Ihan kuin olisin aina tuntenut hänet!

Surin jo ennalta N:n paluuta Yhdysvaltoihin, sillä pelkäsin, ja pelkään, että emme ehkä saa ikinä toista mahdollisuutta nähdä häntä. Suunnitelmissa olisi kyllä matkustaa ensi kesänä tai syksynä tai tai tai Minneapolisiin, jos vain mahdollista...

Tässäpä nämä tärkeimmät tapahtumat taisivat jo tullakin. Onhan tässä kyllä kaikenlaista muutakin tapahtunut, mutta ehkä säästän ne jutut toiseen kertaan. Ehkä teen jossain välissä myös erillisen postauksen matkakuvista (kollaaseja tms.), sen verran paljon niitä tuli otettua. Muutenhan tästä uhkaa tulla kilometripostaus ;)

Punaisen kirjekuoren arvoitus

Muutama päivä sitten mies löysi postilaatikostamme epäilyttävän hehkuvanpunaisen kirjekuoren. Sen päällä komeili nimeni, postinumeromme ja -toimipaikkamme. "Tämä on sinulle", mies sanoi ojentaessaan kuoren ja jäi tuijottamaan minua kysyvä ilme kasvoillaan. Hämmennyin.

Kuorta avatessani jo oikeastaan arvasinkin, mistä siinä saattaisi olla kyse. Hidastelin tahallani ja pidin miestä jännityksessä. "Noh?", kysyi mies malttamattomana: "Keneltä se on...???"

"Voipi olla, että neiti tarvitsisi ensi viikolla hoitajaa... Mitäs sanoisit, jos lähtisimme pitkästä aikaa leffaan? Mä tarjoon leffan, mutta sä maksat popcornit!" sanoin. "Ok... Mikä päivä, mikä elokuva?" mies kysyi.

"No tämä!"

Jee, kerrankin onnetar suosi minuakin, joka en koskaan ikinä milloinkaan voita mitään! Pitäisiköhän lotota? ;) Arvontaan osallistuessa olikin kyllä aika varma tunne, että siitä saattaisi liput irrota. Hetken kyllä harkitsin, kuinka järkevää on antaa omat yhteystiedot ÖKK:lle markkinointitarkoituksiin, mutta tulin siihen lopputulokseen, että syksyllä sairausvakuutusfirmat soittelevat joka tapauksessa, annoin sitten tietoni tai en. Eikä pari puhelua lisää tunnu missään... Ja olisihan se kiva päästä näkemään Shrek 3D:nä leffateatterissa...

Kävi vielä niin hyvä tuuri, että mies on 25. päivä aamuvuorossa eli todellakin taidetaan jopa päästä paikalle. Tosin sillä ehdolla, että lupauduin tökkimään miestä, jos alkaa kesken leffan nuokkua :)

* * *

Mies sai tällä viikolla vähän toisenlaista "yllätys"postia: Canton Uri lähetti pikavoiton. Onneksi vain 40 frangin. Mies oli ajanut viidenkympin alueella 57 km/h.

Syksyn merkkejä

Mistä huomaa, että syksy tekee tuloaan? Ainakin täällä meillä päin siitä, että huonekaluliikkeiden katalogeja alkaa tipahdella postilaatikkoon.

Sekä Pfister että Ikea ovat valinneet tällä kertaa esitteidensä kanteen nojatuoleissa löhöileviä lukevia(?) ihmisiä...

Tässä muutamia Pfisterin suosikkipaikkoja:

Mustaa ja valkoista:

Muutama Ikean huone, joissa voi tuntea olonsa kotoisaksi:

Mustaa ja sinistä:

Mutta kaikkein varmin syksyn lähestymisen merkki taitaa olla kuitenkin tämän läpyskän saapuminen:

Mitähän kivaa sitä harrastaisi tänä syksynä?

Quando mi vieni a prendere?

Ligabuen Arrivederci, Mostro! -albumi on yksi tämän kesän kuunnelluimmista cd-levyistämme. Siinä on montakin hyvää kappaletta, mutta yksi on järkyttävyydessään ylitse muiden. Sitä kuunnellessa kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin ja tulee aivan kauhean paha olla...

Quando mi vieni a prendere? (Dendermonde, 23/01/09)

Joku ystävällinen YouTuben käyttäjä on tehnyt biisiin "videon", josta löytyvät lyriikatkin:

.

Kenkä- ja vähän muillakin kaupoilla Chiccolandiassa

Eilen piipahdimme pitkästä aikaa Italian puolella Chiccolandiassa. Vaikka parkkipaikka oli vain puoliksi täynnä, kävi sisällä hirmuinen hulina ja huiske. Moni muukin perhe oli päättänyt juuri maanantai-iltapäivän kunniaksi lähteä etsimään lapsille syysvermeitä. Kuten aina, kaikkein suurin tungos oli alennettujen outlet-tuotteiden ympärillä, siitäkin huolimatta, että suurin osa 50 ja 70 prosentin alennustarroilla varustetuista vaatteista ja kengistä oli kesäsesongin jäänteitä.

Yksi laarillinen oli sentään vielä jäljellä alennushintaisia syys- ja talvikenkiäkin. Harmillista kyllä neidillemme sopivia talvikenkiä ei tahtonut löytyä. Tai itse asiassa löysin kaksikin paria aivan ihania koon 23 kenkiä, mutta totesin ne turhan pieniksi; kuukauden tai parin päästä ne olisivat jääneet auttamatta jo liian pieniksi. Koossa 24 taas ei ollut jäljellä äidin silmää miellyttäviä kenkäpareja... paitsi yhdet, jotka ovat kyllä ainakin talvikäyttöön ehkä hieman turhan avonaiset. Mutta eiköhän näillä yhdestä ticinolaisesta syksystä selviä, ainakin niistä kuivemmista ja aurinkoisemmista päivistä... Käytännöllisemmät ja lämpimämmät syys- ja talvikengät taidamme etsiä Suomesta.

Chiccolandiasta mukaan tarttuivat myös söpöt sisätossut. Kotikäyttöön ovat ehkä hieman liian lämpimät, mutta äiti-lapsi -kerhossa, nonnalassa sekä mummilassa pidettäviksi oikein hyvät.

Lisäksi Chiccolandiasta löytyi sukkia, tutteja (meillä ei ole vielä päästy niistä eroon eikä paikallisen "neuvolan" mukaan kuulemma ihan vielä tarvitsekaan), uusi hoitolaukku vanhan hajonneen ja hieman epäkäytännöllisen tilalle ja suloinen pyjama ystävättären vastasyntyneelle pikkuprinssille.

Bongasin myös aivan hurmaavia syys- ja talvivaatteita, mutta maltoin vielä mieleni. Haluan ehdottomasti katsastaa myös Suomen valikoimat. Siitäkin huolimatta, että todennäköisesti Suomesta palattuamme kaikki täällä näkemäni ihanuudet on jo loppuunmyyty. En tiedä onko tämä vain oma vaikutelmani, mutta kun täällä näkee jonkun ihanuuden kaupassa, se on parempi ostaa samana päivänä: seuraavana on usein jo liian myöhäistä. Kuluttajan näkökulmasta äärettömän ärsyttävää, kun ei voi rauhassa vertailla hintoja ja miettiä ostopäätöksiä yön yli, vaan on melkein pakko sortua heräteostoksiin...

Pikkuneidistä Chiccolandia on mielettömän hauska paikka. Aina löytyy jos jonkinikäistä leikkikaveria, värikkäitä ilmapalloja, Chiccon leluja testattavaksi... Mutta kaikkein paras leikki on se, kun saa viilettää äitiä ja isää karkuun pitkin kaupan käytäviä. Kaikesta perässä juoksemisesta, leikkimisestä, välipalan syömisestä, kenkien sovituksesta, alelaarien penkomisesta ja rekkien sormeilusta, laukun valinnasta (jonka lopulta suoritti puolestani eräs nuorehko italialaisisä, joka naama peruslukemilla poimi jaloistamme toisen kahdesta valintaprosessimme loppusuoralle selvinneestä laukusta, onneksi tosin sen rumemman eikä sitä sievempää, lievästi epäkäytännöllisempää mutta tilavampaa uniikkiyksilöä, joka lopulta lähti minun mukaani... ;), normaalihintaisten vaatteiden ihailusta, kassajonossa seisomisesta selvittyämme huomasimme viettäneemme Chiccolandiassa hyvän matkaa kolmatta tuntia...

Blogivinkki

Haluaisin suositella teille erästä aivan ihanaa suomalaisäidin blogia, joka jaksaa yllättää ja hurmata minut jokaikinen kerta luovuudellaan ja suloisuudellaan. Kyseinen blogi on nimeltään Mila's Daydreams. Ehkä olettekin sen jo löytäneet tai ainakin kuulleet siitä puhuttavan? Jos ette, niin käykääpä kurkkaamassa :)

Suomi-ikävä

Näinä päivinä minulla on kauhea ikävä Suomeen. Vähän väliä huomaan ajatusteni lennähtäneen kauas pohjoiseen.

Sieluni silmin näen meidät kävelemässä kohti mummilaa, ohi urheilukentän ja puiston terijoen salavineen. Ylitämme joen. Pysähdymme katselemaan tummaa virtaa, sen verkkaista matkaa kohti merta, sen pyörteitä. Siinä on jotain niin pelottavaa mutta samalla kiehtovaa.

Varisparvi lehahtaa raakkuen lentoon koivun latvasta. Mummoni lempilintu. Vaarini kutsui niitä Kalleiksi.

Taivaalla raskaana roikkuvat pilvet lupailevat sadetta. Ilma on raikasta. Tuulee. On niin helppo hengittää. Ohitse ajaa eläkeläisnainen pyörällä, ehkä koululainenkin, jokunen autokin, mutta jonoksi asti niitä ei ole. Tuossa oli ennen kioski vihreine vuorilautoineen, tuonne taas näyttäisi nousseen jälleen uusi rakennus. Rintamamiestaloja asuttaa jälleen uusi sukupolvi. Pihat ovat täynnä keinuja ja leikkimökkejä. Värikkäät lautaverhoilut pistävät silmään. Vanhat talot ovat saaneet uudet vaatteet.

Äidillä on aina pannu kuumana. Kahvit on keitetty ennen kuin kukaan edes ehtii huomata kahvihampaan kolotusta. Äidinäiti kattaa pöytään kerralla koko ruokakaappiensa sisällön vaikka kertoisit juuri syöneesi lounasta. Isänäiti keittää vahvat pannukahvit tai 'tsajut', jotka juodaan kera maidon, mitä rasvaisemman, sen parempi, ja monen sokeripalan. Pöytään ilmestyy paksusti voideltuja juusto- tai makkarapäällysteisiä rieskaviipaleita. Ja lähes poikkeuksetta joko pullaa tai piirakoita, itseleivottuja tietenkin. Niin tuttua ja turvallista. Poskipullia, viinereitä, omena- tai pyhäpiirakkaa.

Lauantaisin mummo odottaa meitä syömään ja laittaa aina paaaaljon ruokaa. Ettei vaan lopu kesken. Elvira, otahan lisää perunoita ja toinen kyljys ja kurkkua, tomaattia ja punajuurta! Ja jokaikinen kerta ruokailu päättyy mummon päivittelyyn, kuinka paljon jäi taas tähteeksi ja miten vähäruokaisia me olemme. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu!

Suomi kummittelee päässäni varmaankin siksi, että alitajuisesti valmistaudun jo pian koittavalle Suomen matkallemme. Siihen asti lievennän ikävää mielikuvamatkailulla ja tietyillä Suomi-mauilla:

Tämä sopii erittäin hyvin keitettyjen perunoiden kaveriksi ja muistuttaa ihanasti suloisesta Suomen suvesta...

Näistä tulee mieleen mummolassa vietyt aurinkoiset lapsuuden kesät... ja vaari, joka oli aina marjapuskien kimpussa tai juolavehnää kitkemässä.

Ei ole mummon pyhäpiirakan voittanutta! Sitä aitoa odotellessa...

Kutsumattomia vieraita

Löysin tänään buxuksestani kolme tällaista kaveria:

Diaphania perspectalis. Kuva: W Schon.

Alkuperäisyhteydessään kuva löytyy täältä.

Tämä tuholainen on luultavasti alunperin kotoisin Kiinasta. Ensimmäiset raportoidut havainnot Euroopassa ovat vuodelta 2007 Saksasta, Baden-Württembergista. Sittemmin näitä on löytynyt myös Hollannista, Ranskasta ja myös täältä Sveitsistä. Ja nyt ne ovat löytäneet jo tiensä minun buxus-raukkani kimppuun. Olivat mokomat ehtineet tehdä jo aika paljon tuhoa... :(

Nyt tässä ihmettelen, että pitääköhän tällaisesta löydöstä yhä raportoida eteenpäin jollekin instanssille vai onko tämä laji jo niin kovin yleistynyt, ettei enää tarvitse? Luulisi kyllä, että jos kerran näitä löytyy jo minun minibuxuksestanikin, niin eivät kai nämä voi enää kovin harvinaisia olla?

Viime viikolla kutsumattomia vieraita kävi myös kerrostalossamme. Ei sentään osunut vielä omalle kohdalle, mutta täytyy sanoa, että ei ollut kiva kuulla, että olivat vierailleet naapurissa. Luultavasti mainospostista pullisteleva postilaatikko houkutteli murtomiehet tai -naiset koettamaan onneaan. Ja olihan sitä. Siinä vaiheessa, kun talonmies huomasi lukottoman oven porraskäytävän viikkosiivouksen yhteydessä, olivat tyypit jo tiessään. Naapuria odottaa harvinaisen mukava kotiinpaluu Ameriikasta...

Sukusunnuntai

Tällä kertaa vietin Sveitsin kansallispäivää Italiassa. Miehen täti P. oli kutsunut meidät sunnuntailounaalle luokseen Milanon kupeeseen. Täti ja muukin suku toivoi kovasti näkevänsä taaperoisemme, joten olihan sitä mentävä, vaikka mies ei työkiireiltään mukaan ehtinytkään. Minusta tällaiset sukukokoukset ovat sitä paitsi jopa mukavia, toisin kuin miehestäni.

Menomatkalla koukkasimme appivanhempieni kanssa hakemassa miehen isotädin vanhainkodista. Signora D. näytti entistäkin sirommalta, mutta muuten oikein virkeältä, vaikka ikää on jo reilusti päälle 80 vuotta, itse asiassa jo melkein 90. Järki leikkaa kuin partaveitsi.

Kuin kunnon sveitsiläiset ainakin, saavuimme täti P:n luokse ensimmäisinä ja juuri oikealla kellonlyömällä. Come orologi svizzeri.

Pian piha oli jo täynnä autoja. Paikalle kaarsivat kälyni C., hänen miesystävänsä G. ja tämän 3-vuotias tytär F, jotka olivat poimineet mukaansa nonna M:n. Seuraavaksi saapui miehen serkku N. tyttöystävineen. Lounaan jälkeen paikalle noudettiin myös isotäti L. Isäntinä toimivat siis täti P. ja setä N. sekä edellisen isä M. Appiukkoni kaksi muuta veljeä jälkikasvuineen ja Madridissa asuva sisar perheineen eivät tällä kertaa päässeet paikalle.

Aluksi juotiin tietenkin tervetuliaismaljat ja napsittiin suolapaloja kuulumisia vaihdettaessa. Hieman ehdimme pihanurmella pallotellakin appivanhempien, kälyn sulhasehdokkaan ja tämän tyttären kanssa ennen kuin emäntä ilmoitti ruoan olevan valmista.

Alkupaloiksi täti oli pyöräyttänyt ricottakesäkurpitsapiirasta, kinkkukääröjä insalata russa (italiansalaatti)- ja katkaraputäytteellä sekä fetapiirakoita. Primona meille tarjoiltiin juuri sopivasti chilillä ryyditettyä pastasalaattia ja secondona (nyt taitaisi tarvita vaikkapa La Dolce Vitan Veran apua seuraavien ruokien suomentamisessa...) vitello tonnatoa (vasikanpaistia tonnikalakastikkeessa?), fesa di manzo salmistratoa (jonkinlaisessa suolaliuoksessa marinoitua naudanlihaa) kapriskastikkeessa, papusalaattia ja linssejä. Jälkkäriksi oli aivan ihanaa jäätelöä kera hedelmäsalaatin, joka koostui makeaakin makeammista persikoista ja sopivan kirpeistä tädin omalta pihaltaan poimimista karhunvatukoista. Kälyni C. oli lisäksi tehnyt miesystävänsä kanssa suussasulavaa hedelmätiramisua. Olin haljeta jo ennen secondoa...

Ruokailun jälkeen olisin ollut valmis vetäytymään neidin kanssa päiväunille, mutta anoppini halusi ehdottomasti vapauttaa minut nukuttamishommasta sillä seurauksella, että kukaan ei lopulta saanut nukutuksi. Onneksi tyttönen oli sentään ottanut autossa pikapäikkärit.

Hetken ruokia sulateltuamme iloinen joukkomme siirtyi uima-altaan ääreen. Uiminen niin täydellä vatsalla kauhistutti, mutta pakkohan se oli kun lähes kaikki muutkin yksi toisensa perään sinne altaaseen sukelsivat. Jännä, että italialaiset - tai siis ainakaan nämä sukulaisemme - eivät näytä soveltavan uima-altaisiin sitä kuuluisaa kolmen tunnin sääntöä...

Vesi oli 27 asteista. Saattaa kuulostaa paljolta, mutta siinä helteessä se vaikutti jopa kylmältä!

Neiti aristeli pitkään altaaseen menoa. Olisi paljon mieluummin vain nakellut sinne kaikki lähiympäristön pikkukivet, jos vain olisi saanut luvan. Vasta kun kaikki muut olivat jo poistuneet altaasta suostui neiti kelluskelemaan mamman käsivarsien kannattelemana. Mutta kerran veden makuun päästyään ei olisi millään halunnut sieltä pois, kuinkas muuten.

Välipalaksi tarjoiltiin virvokkeita ja Elviran mustikkapiirakkaa. Ja saan kuulemma tehdä sitä toisenkin kerran. Siitäkin huolimatta, että zio N. olisi syönyt sitä mieluiten aamupalalla. Kummallisia nuo italiaanot ;)

Ihanat sunnuntai-iltapäivätkään eivät kestä ikuisesti ja pian olikin jo kotiinlähdön ja hyvästien aika. Neiti simahti melkein heti autoon päästyään. Mamman peloista huolimatta iltapäikkärit eivät onneksi vaikuttaneet juurikaan yöuniin tai venyttäneet niille nukahtamista, vaan mamma ja papà saivat seurata illan ilotulitusshowta kaikessa rauhassa (ja toisella silmällä FlashForwardia).

Konfederaation presidentin Doris Leuthardin vierailua kunnioitettiin kera pienimuotoisen lentonäytöksen:

Ja sitten niitä ilotulituksia:

Kurkistus jääkaappiin

La Dolce Vita -blogin Vera haastoi toisetkin bloggaajat siivoamaan jääkaappinsa ja paljastamaan sen sisällön kaikelle kansalle. Hauska haaste, johon oli tietenkin tartuttava heti! Palasimme juuri kotiin muutaman päivän reissulta ja hommaa on riittänyt sen verran muutenkin, että en kyllä mihinkään jääkaapinsiivousoperaatioihin revennyt, mutta onneksi tämä ei taida juuri valokuvissa näkyä, ainakaan toivottavasti. Matkan vuoksi kaappi on hieman normaalia tyhjempikin.

Jääkaapin ovesta puuttuu miehen jääteepullo, ihan ehdoton must. Vesipulloja ei jääkaapistamme löydy, sillä juomme aina kraanavettä, joka on täällä meillä päin aivan erityisen hyvää, ainakin minun mielestäni. Limppareita kaapistamme löytyy todella harvoin, mutta nyt siellä näyttää nököttävän yksi sitruunalimonaadipullo. Ylimmäisellä hyllyllä loikoilee energiajuomatölkki, jo edellisen asunnon peruja. Pitäisi varmaan tarkistaa, onko se enää edes juomakelpoista...

Ketsuppia syömme lähinnä ranskalaisten perunoiden kanssa eli melkoisen harvoin. Kotisinappi on tietenkin Suomen tuliainen, mutta tälle lempisinapilleni on ollut täällä hyvin vähän käyttöä. Joskus harvoin tulee tehtyä lämpöisiä voileipiä tai salaattikastiketta, joihin sitä tulee ujutettua. Itse asiassa tämäkin pullo taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt ja joutaisi jo tulla roskikseen nakatuksi.

Jääkaapistamme löytyy lähes aina kananmunia. Ne ovat neidin herkkua niin paistettuina kuin keitettyinäkin. Vihannespuoli näyttää olevan tällä kertaa melko hyvällä tolalla ja melooniakin löytyy. Jälkimmäisen kaveriksi meillä on yleensä aina ilmakuivattua kinkkua, mutta tällä kertaa niin se kuin muutkin lihatuotteet loistavat poissaolollaan. Ei kun hei, onhan tuolla pikkuinen rasia kinkkukuutioita!

Syömme melko paljon juustoja. Emmentalit, robiolat, ricotat, mozzarellat ja granat kuuluvat kaapin vakikalustoon. Neidille on aina varattuna jugurttia tai guttia, niin kuin hän itse sitä kutsuu. Itsekin syön sitä jonkin verran, mutta miestä jo pelkkä ajatuskin jugurtista ällöttää...

Nuo pari olutpulloa ovat muuten pyörineet jääkaapin pohjalla jo toista vuotta. Parasta ennen -päiväys taisi olla viime vuoden puolella. Olen tarjoutunut kaatamaan ne viemäriin jo useamman kerran, mutta mies hannaa; eihän nyt hyvää (?) olutta raaski poiskaan heittää, varsinkaan suomalaista. Eli siellä ne pysyvät kaapin täytteenä... Niiden vieressä oleva tölkki on alkoholitonta olutta. Siitä ja sitruunalimpparista syntyvät kesäiltaisin ihan oivat ja virkistävät panachét.

Kesäisin kaapistamme löytyy melko varmasti myös hillosipuleita ja suolakurkkuja. Ne antavat mukavasti potkua riisisalaatille, joka on yksi hellepäivien lemppariruoistamme. Ravioleja ja gnoccheja löytyy jääkaapistamme lähes aina, mutta kesäisin harvemmin. Ne ovat siellä tietenkin sellaisen päivän varalle, kun ei ole juuri aikaa kokkailla, mutta jotain pitää saada nopeasti pöytään tarjolle, kun perheenjäsenten vatsat kumisevat tyhjyyttään.

Ruoasta ja nälästä puheenollen, taidankin tästä kipaista pikaisesti lähikauppaan hakemaan lisää kaapintäytettä. Pitää ostaa ainakin prosciutto crudoa ja rucolaa, ehkä mascarponeakin, sillä mies tarjoutui pyöräyttämään meille pizzat vapaailtansa kunniaksi.

Elokuun ensimmäinen

Sveitsin kansallispäivä.

Tänään grillaillaan ja ihastellaan ilotulituksia.